Tiedätkö millaista elämä on kun ei ole oikeata lapsuuden kotia? Kun sanon kaverille et menen kotiin, niin ajattelen että mikä koti, eihän minulla ole sellaista. Se on äitini ja hänen uuden miehensä ja heidän tyttärensä koti. Äitini ja isäni ovat eronneet, kun minä olin n.2vuotias. Nyt minulla on vuokrakämppä, muttei sekään ole kotini vaan kämppä. Minulla on myöskin koira. Äitini tykkää koirista, mutta hänen miehensä joko pelkää tai vihaa koiria. Tuntuu niin ärsyttävältä mennä "kotiin" käymään, kun koirat pitää eristää johonkin huoneeseen eikä ne saa olla vapaasti ja "saattaishan se parketti naarmuuntua." Puhe on omakotitalosta ja isosta pihasta. Olen joskus pyytänyt äitiäni ottamaan koiran hoitoon sinne kun on vapaalla. Mutta EI. Aargh. ottaan vaan päähän ylikaiken. tiedän, että kun olen koirani hankkinut niin kannan siitä vastuun, mutta toivoisin joskus saavani apua sen kanssa. Kiitos jos jaksoit lukea tämän. sain edes näin purkaa tunteitani.
yksin
pikkutyttö
5542
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
moni muukin, vaikka vastauksia et ole paljon saanutkaan. Ikävä tilanne, kun äitisi ei voi hoitaa koiraasi, että pääsisit välillä vähän tuulettumaan.
Tunne siitä, ettei ole lapsuudenkotia, on varmasti epämukava. Itse ajattelen, että missä on äitini, siellä on minun lapsuudenkotini. Äiti saa sen kotitunnelman aikaan.
Kunhan löydät jonkun kivan pojan, jonka kanssa voitte alkaa rakentaa yhteistä kotianne, hälvenee vähitellen myös tuskasi lapsuudenkodin puuttumisesta. Hyvää jatkoa sinulle, t. Ystäväsi.
Jos kiinnostaa, niin voitaisiin vaihtaa ajatuksia, minulla ollut samanlaisia kokemuksia joissakin kohdin, meilini on [email protected]
..biologiset vanhempani erosivat myös ollessani muutaman vuoden ikäinen. Isäpuoleni on loppujen lopuksi kai ok, vaikka on tehnytkin alitajuisesti selväksi että en ole hänen lapsensa... Velipuoleni taas on äärimmäisen huomionkipeä, ja muutenkin aina äänessä. Itse taas olen ujo, hiljainen. Joten "kotona" olin/olen usein tuntenut itseni näkymättömäksi... :/
Minulla ei ole vanhemmat eronneet eikä niin ettei porukoilla olisi ollut silleen kotia. Koti on, mutta eihän se talo vaan ne ihmiset siellä talossa. Minusta tuntuu lähes kokoajan älyttömän yksinäiseltä. En pysty käytännössä kiintymään kehenkään saati osoittaan aitoa rakkauden tunnetta. Ahdistun lähes jokaisen ihmisen seurassa. Niimpä sitten käperryn hiljaisuuteen ja se vaan pahentaa tilannetta. Itselleni on melkein sama olisiko vanhemmat tai kukaan elossa vai kuollut. En tunne sellaista kiintymystä kehenkään. Toisaalta kaipuuta ja ikävää on kyllä, mutta jotain tuosta puuttuu ja pahasti.
Etenkin vanhempien ja monien muiden seurassa tunnen myös suurta häpeää ja pelkoa. Pelkoa siitä, että loukkaan toista jollen koko ajan miellytä toista ja alistu toisen tahtoon. Pelkään, että toinen suuttuu ja jättää taas minut yksin, vaikka lopulta minä itse olen se joka ei pysty vastavuoroisuuteen ja kiintymykseen.
Itse olen myös kokenut kanssa kaksivuotiaana kovia ja isäni on varsin piiloagressiivinen. Olevinaan mukava ja kaikkea, mutta käyttäytyminen kertoo muuta.
No ainakin tiedän varsin hyvin miltä susta tuntuu.
Asutko millä paikkakunnalla?
Itse asun hesassa ja koiran omistavana tiedän ton hoitopaikkaongelmankin..
Jos kiinnostaa jutella, ni laitatko mailis..