Hei vaan!
Olis kiva kuulla miten kukanenkin huomasi olevansa olevansa kiinnostunut naisista ylipäänsä? Itse olin naimisissa 5 v ja sitten vain eteeni käveli ihminen johon yksinkertaisesti rakastuin, pohjattomasti. en ajatellut koskaan että olisin lesbo, mutta niin vain kävi. Ehkä sitä vaan rakastuu johonkin tietyn tyyppisen ihmiseen, ei sukupuolella niin väliä? tämmöisiä kyselee 6 kk sitten rekisteröitynyt sanna turuust.
Olis kiva kuulla miten kukanenkin huomasi olevansa olevansa kiinnostunut naisista ylipäänsä? Itse olin naimisissa 5 v ja sitten vain eteeni käveli ihminen johon yksinkertaisesti rakastuin, pohjattomasti. en ajatellut koskaan että olisin lesbo, mutta niin vain kävi. Ehkä sitä vaan rakastuu johonkin tietyn tyyppisen ihmiseen, ei sukupuolella niin väliä? tämmöisiä kyselee 6 kk sitten rekisteröitynyt sanna turuust.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itse olin parikymppinen, kun rakastuin tulisesti nuorempaan naiseen. Rakkauteni kohde ei varmaankaan tiennyt. Itselleni selvisi lopullisesti, että olen lesbo. Moni asia selkiintyi elämässäni tämän myötä, joten se oli kaikin puolin positiivinen asia minulle.
Itse olen henkilökohtaisesti ollut aina sitä mieltä, että ihmiset rakastuvat 'ihmisiin' ja niiden luonteeseen - ei sukupuoleen. Historian saatossa ja ympäristön vaikutuksena on aiheutunut se, että vain heterosuhteet ovat 'normaaleja'. Tämähän siis oli vain minun mielipide, totuus voi hyvinkin olla jotain aivan muuta.
Itse olen lesbo ja voisin aivan yhtä hyvin olla miestenkin kanssa, mutta tähän ikään mennessä (22) naiset ovat ainoita, jotka ovat saaneet minussa tunteet liikkeelle. :)
Noin parikymppisenä rakastuin (hetero)ystävääni. Siitä ei mitään suhdetta tullut, mutta sen jälkeen en ole miesten kanssa ollut.
naisista ihan nuoresta alkaen.
Vahvemmin iskin silmäni lukiossa yhteen tyttöön. Se johtikin aika vakavaan lopputulokseen.
Olemme olleet vuosikaudet naimisissa ja meillä on kaksi poikalasta.
Semmosta se on elämä.
Eli n.12-14 vuotiaana aloin ymmärtää, että tunteeni paria tyttöä kohtaan on jotain muuta kuin kaveruutta tai halua tutustua ystävyys mielessä.
Jälkiviisaana voin nähdä varhaisemmassa elämässänikin suuntautumiseeni liittyviä juttuja. Ala-asteellakin on pari tyttöä joita "ihailin" ehkä tavanomaista voimakkaammin. Ja vähän semmoinen "poikatyttö" olin pienestä pitäen, esim. prinsessaleikit tai hameet ja mekot yms. eivät kiinnostanut meikäläistä (toki on lesboja, jotka ovat hyvinkin naisellisia ulkonäöltään ja harrastuksiltaan, mutta kuitenkin...). En vaan ollut yhtään kiinnostunut seksistä tai miehen ja naisen eroista tms. ennen teini-ikää, joten en siis ennen tuota n.12-13 vuoden ikää asiaa ajatellutkaan mitenkään erityisesti. Muistan lapsena ajatelleeni, että minäkin varmaan olen aikuisena sitten naimisissa ja mulla on pari lasta, kuten oli kaikilla lähipiirissäni, että niin kai se sitten menee.
Mutta en haaveillut häistä, lapsista yms. Lähinnä ajattelin, että naisen osa on vähän tylsä. Minuahan kiinnosti rosvo ja poliisi leikit tai sotaleikit, leikkiautot jne. Tuohon aikaanhan ei ollut yhtään naispoliisia tai palomiestä, inttiin ei naisilla ollut asiaa, nainen rekkakuskina-mahdotonta, elokuvien ja tv-sarjojen sankarit olivat miehiä(naiset olivat heikkoja ja monella tapaa avuttomia olentoja) ja suurinosa naapuruston naisista oli kotiäitinä(mikä ei näin aikuisena mielestäni ole mitenkään väheksyttävää puuhaa, mutta lapsena tuntui siltä, että miesten elämä on jännempää ja heille on sallittu semmoisia asioita, joita naiset eivät voi tehdä). Eli ei siis ollut esikuvia naisista miesvaltaisilla aloilla. En kuitenkaan koskaan tuntenut olevani poika tai haluavani olla poika, mistään semmoisesta ei ollut kyse.
Meillä onneksi kotona meitä lapsia kohdeltiin tasa-arvoisesti sukupuoleen katsomatta. Vaadittiin yhtä paljon tai vähän ja samat asiat olivat sallittuja tai kiellettyjä sekä tytöillä, että pojilla. 60/70-luvulla oli vielä hyvin tyypillistä, että tyttöjä ja poikia kasvatettiin eri lailla. Tytöt laitettiin pienestä pitäen ruoanlaittoon ja siivoomaan, pikkunaisiksi, pojat saivat olla poikia, lapsia ja vastuuttomia pitempään monien ystävienikin kotona.
Satun olemaan niitä kurjia karkuun juosseita. Kaikki väistelijät eivät ole heteroita, on myös meitä tynnyrissä kasvaneita säikkyjä, joilta jalat menevät alta yllättäen.
Duuniporukkaa veneilemässä vuosia sitten. Olin 33v, hän istui vastapäätä perätuhdolla, heinäkuun aamuaurinko paistoi vaaleaan lyhyeeseen tukkaan. Harmaat silmät, yleensä totiset, säteilivät ilkikurisesti ja katsoivat ... katsoivat minuun. Häkellyin. Tajusin äkkiä: hyvä luoja miten kaunis tuo on! Vielä edellisiltana olimme tutusti töniskellen ohitelleet toisiamme ahtaassa veneessä, mutta siitä lähtien väistin huolekkaasti. Koska halusin koskettaa. En uskaltanut katsoa, koska halusin tuijottaa. Ryömin nukkumaan mahdollisimman kauas, vaikka kaipasin samaan makuupussiin. Kun kehtasin vilkaista, hän katsoi.
Ei, en minä! Tässä on tapahtunut jokin niksahdus, menee ohi. Ei mennyt. Paljon myöhemmin, vähän viisaampana, kait, aloin ymmärtää, ettei ehkä ollut silkkaa onnekasta sattumaa, että pelkuruudestani huolimatta hän osui usein huonekaveriksi seminaareissa ja reissuilla, viereen pöytäkaveriksi kapakkikierroksilla. Ja minä se vain esitin hauskaa uskaltamatta katsoa silmiin.
Jäi peruuttamattomasti auki, oliko tunne molemminpuolinen. En rohjennut. Hän vaihtoi firmaa. Muutuin minäkin. En ollut aiemmin eroottisesti kiinnostunut naisista, olen varma. Mutta siitä lähtien vain naisista.
Kiva lukea, että löytyy muitakin myöhemmällä iällä "itsensä löytäneitä". Olen himppu tuntenut itseni omituiseksi. Miten näinkin tärkeä asia kolahtaa vasta 37-vuotiaana.
Oma juttuni alkoi muutama vuosi sitten. Olin viettämässä ravintolailtaa ystäväni kanssa. Ystäväni mukana oli myös hänen tuttunsa, johon tutustuin. Jutut menivät heti yksiin. Ystävystyttiin, soiteltiin, käytiin kylässä. Näin meni muutama kuukaus. Viihdyin todella hänen seurassaan, haikea olo erottaessa ja sillä rataa. Mutta edelleen en tajunnut jutun jujua (hidas ja yksinkertainen kun olen). Kun hän sitten teki aloitteen, juoksin karkuun ja lujaa... Viikkoon en uskaltanut vastata edes puhelimeen. Mutta lopulta siitä se lähti. Ja loppui aikanaan. Se siitä. Nyt puolivuotta yksin (todella yksin).
Se ensimmäinen yksinäisyys vasta syvää onkin. Muut ovat helpompia - äh, ei tätä pitänyt sanoa. Kyynisellä päällä tänään, johtuu varmaan flunssasta. "Viini, laulu, naiset" on hyvä lääke, kahta viime mainittua runsaammin, edellistä varovaisesti. Yhdistelmä on kiva ilman "tositarkoitustakin".
Tilanteeni on hiaman hankala..olen aina pitänyt naisista,(olen miehen kanssa naimisissa) ja nyt olen ajautunut suhteeseen ystäväni kanssa, hän on nainen. Meillä on jumalaista seksiä, en ole voinut sellaista kuvitella olevankaan..kukaan mies ei ole koskaan kosketellut minua niin. Tunnen itseni niin kauniiksi ja halutuksi. Ystäväni on myös naimisissa..ja hänellä on lapsikin. Olemme kolmikymppisiä ja pulassa..ilmeisesti.. mitä oikein tekisin. Pidän hänestä kauheasti.
MarieX
..asti.
Oltiin ensimmäisellä luokalla parhaan tyttöystäväni kanssa ja leikittiin usein kotia =)
Ja sen leikin kohokohta oli se, kun saapui yö ja alettiin sitten mukamas tekee lapsia. Kaverini oli äiti ja minä isä.
Kuteet päällä tietty oltiin. Meidän mielestä perheen perustaminen kun kuului oleellisena osana kotileikkiin ja niinhän se kuuluikin tasan niin kauan, kunnes se mun tyttökaveri yks kerta totes, että eiks näillä oo jo tarpeeks lapsia...
Silloin tälle "iskälle" ensimmäisen kerran alkoi valkenemaan elämää suuremmat kysymykset..
Olivat kovin kiinnostuneita minusta jo 15-vuotiaasta lähtien. Monet sanoivat, että jos olisin poika... ;) Ja joku jopa uskaltautui suutelemaan minua:) Ja minä vaan hölmistyneenä (tapani mukaan) ihmettelin, että ovatpa nuo tytöt kummaa sakkia..
Niistä ajoista se oikeastaan alkoi.
..oikeestaan jo kerho ajoilta, en vaa ite älynny sitä täysin kuin kuudennella luokalla, jätkät ei ole koskaan mua kiinnostanu, pidän niitä vaa veljinä mulle tai kamuina. =) Olin suunnilleen kolmannesta luokasta asti kutoseen, aika lätkässä meidän luokan suosittuun kimmaan. Koulukaverit(kimma heterot) ala-asteella joskus jopa ihasteli mun jätkämäisyyttä ja poikamaista ulkonäköö. Nyt vasta 18 ja oon vielä jätkämäinen ja sen näkönenki ja nyt kimma kaverit (heterot) välillä huomauttaa että miten söpö ja komea oon ja jos olisin jätkä, niin muut kimmat olis muka heti kiinni, alkaa kyllä hymyilyttää tollaset kohteliaisuudet. =)
Mut tossa ehkä se ongelma,(sori, aiheen harppaus toiseen) pitäiskö sit olla jätkä tai vaihtaa tyyliä jos on niin sen näkönen ettei muut voi hyväksyy mua yhteiskuntaan tälläsenä mitä nyt oon? Tuntuu välillä siltä ettei kukaan hyväksyis.(paitsi mahtavat kaverini) En kyllä aio alkaa meikata koska en tartte sellasia, enkä vaihtaa pientä hiphop tyyliäni johonki tiukempaan asu lajiin, tai kasvattaa hiuksiani pidemmäks, sillon en vois olla oma itteni ja olla tyytyväinen. Tällä hetkellä oon ihan tyytyväinen itteeni mut tuntuu ettei kukaan muu ole muhun, yksinäistä.. *huoh* Ja nyt loppu valitukset. =) Viikonlopun jatkot teille kaikille..=)
Älä ikinä mene vaihtamaan itseäsi sellaiseksi kuin yhteiskunta haluaa! Vaan sellaiseksi jollainen sinä haluat olla!
Koska, jos ihmiset eivät pidä sinusta sellaisena kuin olet, niin he eivät ole sinun arvoisiasi. Muista tämä!!
Itse en mene mihinkään muoti-ilmiöihin mukaan. Kesällä kaikki kulki pinkissä, minä kuljin harmaissa kengissä mustissa löysissä housuissa ja valkoisessa hihattomassa. Mitä sitten? Tietynlainen itseluottamus on hyvä omata.
Jokainen ihminen on yksilö, jolla on omat huolensa, omat mietteensä ja omat halunsa. Miksi siis lähteä tekemään ihmisistä samanlaisia? Koska kumminkaan kukaan ei olisi samanlainen, ei vaikka jauhoissa kääntäis ja voissa paistais!!!
Syitä voi olla monia. Mulla ei oikeastaan ole yhtä ainoaa syytä, vaan monia asioita, joiden vaikutus tavallaan "teki musta tällaisen".
Olin pienenä poikamainen. Leikin poikien kanssa, mulla oli poikamaiset harrastukset.
Ihailin tyttöjä, en ollut heihin niinkään ihastunut, vaan katsoin heitä ylöspäin. He olivat mielestäni kauniita olentoja -minä taas kömpelö.
Ylä-asteella pojat kiusasivat minua monista asioista. Olin "lauta kummitus" ja mulle naurettiin.
Tytöt eivät koskaan nauraneet mulle, he arvostivat mua ja mulla oli tosi paljon naispuolisia ystäviä, mä olin "hauskuuttaja ja aina positiivinen".
Silloin muhun ihastui tyttö. Mä panikoin, musta se oli sairasta ja pelottavaa.
Muhun ihastui toinen tyttö, mä pelästyin taas, hyvä jos suostuin naista sen jälkeen edes halaamaan.
Kuitenkin salaa ihastelin naisia.
Kaveriporukassa me kokeiltiin lukion alussa kaikkee. Oltiin pullonpyöritystä ja jouduin suutelee naista. Mutta se ei ollutkaan kamalaa. Mä ihastuin. Hänkin ihastui muhun. Se suhde kuitenkin loppui ennenkuin ehti kunnolla alkaakaan. Meidän välillä ei sinänsä ollut mitään fyysistä. Vain henkistä yhteenkuuluvuutta.
Myöhemmin mä aloin tuntea myös fyysistä vetoa naisiin. Se oli outoa, mutta kun ajatukseen totutteli, se ei ollutkaan niin hirveä ajatus. Päinvastoin.
Nyt pojat alkoivat kiinnittää muhun enemmän huomiota, mua sanottiin kauniiksi ja mua kohdeltiin kuin prinsessaa. Se oli ihanaa, mutta mä en enää tuntenutkaan mitään miehiä kohtaan. Ne ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Vieläkin ehkä vähän pelkään sitä, että joku mies tulee arvostelemaan mun ulkonäköä, niinkuin joskus silloin ennen.
Olen tavannut unelmieni miehen harrastuksieni kautta. Sellaisen, jota olen aina toivonut. Samat harrastukset ja mielipiteet. Hän on huumorintajuinen pelleilijä, samalla romanttinen, keskustelutaitoinen ja hellä. Ollaan tällä hetkellä ystäviä. Kumpikaan ei ole sanonut tai ehdottanut mitään, mutta me kumpikin tiedetään mikä on homman nimi.
MUTTA. Mä en tunne mitään vetoa häntä kohtaan. Näen häntä aika usein. Tiedän hänen olevan musta kiinnostunut, mutta mä en voi tehdä asialle mitään. Hän ei kolahda.
Ehkä ajan kanssa mä löydän hänestä jotain mitä etsin. Hän olisi "turvallinen vaihtoehto".
Tavallaan yksi asia mikä on saanut mut ajattelemaan miesvaihtoehtoa on mun äiti. Hän sanoo, että tämä mies on tosi mukava ja ihanan avoin ihminen. Mun äidin kanssa ollaan myös keskusteltu lesboista(hän ei tiedä suuntautumisestani). Hänen mielestään lesbot ovat sairaita ja heidän perheessään ja lapsuudessaan on jotain vialla (!). Tekisi mieli kysäistä, että mikäs meidän perheessä sitten oli vialla? Kuitenkin mun lapsuus on ollut turvallinen ja rakastava. Nyt olen kuitenkin tässä pisteessä. En tiedä haluanko miestä. Hän on ihana.
Mutta en mä pysty siihen. Tavallaan se harmittaa. Mä olen miettinyt monia kertoja, kumman valitsisin naisen vai miehen. Ja aina sama lopputulos. -Naisen.
On se niin vaikeaa.
Ironicp, älä tee asioista vaikeita vaan kuuntele sydäntäsi! Kaikista onnellisin olet silloin kun teet päätöksen sen perusteella mitä itse haluat, ja ilmeisimmin haluat naisen kanssa viettää elämäsi. Älä kuuntele tässä asiassa muita, koska elämä on lyhyt niin se pitää elää niinkuin itse haluat.
Ja itse pääaiheeseen. Tutulta kuullostaa nää teidän kirjoitukset... itsekin oon tienny oikeestaan lapsesta asti. Mutta sitten jostain ihmeen syystä annoin heteropainotteisen kasvatuksen lannistaa oman luontaisen tunteeni ja päätin unohtaa naiset - se oli "vain mun oma salaisuus" ;) Ja sehän se tietenkään onnistunu ja lopulta jouduin myöntään sen itselleni ja tulin kunnolla kaapista ulos - ALOIN ELÄÄ! Ja olin todella onnellinen. Olin 27 ja kipeästi ihastunu naiseen joka ilmeisemmin oli hetero... mutta ne silmät ja katse on kauneinta mitä tiedän ;)
Kiitos rohkaisevasta kommentista. Kyllä mä tiedän mitä mä haluun, mutta toisaalta mua pelottaa, tulenko mä koskaan löytämään itselleni sellaista ihmistä, jonka kanssa voin viettää vaikka lopun elämäni. Eihän mulla mikään kiire vielä ole. Nuorihan olen. Mutta... Pelottaa, että päästän jotain sellaista menemään, jota en koskaan enää löydä.
"mutta ne silmät ja katse on kauneinta mitä tiedän ;)"
Arvaa mitä? Mä tiedän tasan tarkkaan, mitä sä tuolla tarkoitat. :) *Huokaus*
Jo ala-asteella ihastuin tyttöihin, mutta silloin en ajatellut sitä ihastumisena. Ajattelin paljon tyttöjä ja olin tavallaan ihastunut erääseen minua vuotta vanhempaan tyttöön. En silloin ajatellut sitä ihastumisena. Ajattelin tätä tyttöä aina iltaisin ennen nukahtamista ja muutenkin. Enkä tiedä, onko "ihastuminen" tässä nyt sopiva sana.
Yläasteella asia selvisi minulle kunnolla. Seiskalla ihastuin muutamaan ysillä olevaan tyttöön. Ensin en ajatellut, että se mitään ihastumista olisi, mutta ajattelin näitä tyttöjä koko lukuvuden ajan. Kasilla ollessani näin elokuvan Fucking Åmål ja sen jälkeen oikeastaan tajusin, että olen lesbo. Vaikka aluksi ajattelin, että en ole mikään lesbo ja kirjoitin päiväkirjaani näistä asioista. Olin tuolloin myös täysin ihastunut erääseen itseäni pari vuotta vanhempaan tyttöön. Sitten asia jotenkin vain selvisi. :)