Kaipaan tällä hetkellä valtavasti ystävää, jonka kanssa olisi mahdollisuus puhua kaikesta mahdollisesta...pitkään ja hartaasti ilman kiirettä. Vielä ihanteellisempaa olisi, jos tuo ihminen voisi olla samalla elämänkumppani. Nyt vasta todella huomaan kuinka etuoikeutetussa asemassa olin silloin, kun minulla oli em.kaltainen ihminen tukenani, jonka kanssa ainutlaatuista yhteenkuuluvuudentunnetta sai kokea. Opiskelen tällä hetkellä kansanopistossa, jossa olen saanut myös ystäviä, mutta valitettavasti heidän kanssaan syvempää henkistä yhteyttä ei ole muodostunut. Joskus olen yrittänyt virittää keskustelua hieman syvemmälle tasolle, mutta kehnoin tuloksin. Pikemminkin olen tuntenut toistuvasti tulevani väärinymmärretyksi ja seurauksena on ollut vain paha mieli ja kiukku. Periaatteessa viihdyn heidän seurassaan, mutta tämä puute rasittaa kuitenkin suhteita väistämättä. Opiskeluryhmässämme on melko avoin ilmapiiri ja suurin osa ihmisistä kertoo avoimesti mielipiteistään, mutta itse en siihen ole pystynyt, vaikka monta kertaa olisi ollut suorastaan pakottava tarve kommentoida. Tiedän, että tätä ongelmaa helpottaisi huomattavasti, jos saisin ensin puida ja käsitellä asioita "turvallisella maaperällä", pienemmällä porukalla, jonka jälkeen olisi helpompaa kertoa mielipiteistään myös isolle joukolle. Opistolla asun asuntolassa, jossa opiskelijoilla, on kullakin omat huoneensa ja lisäksi mahdollisuus viettää aikaa yhteisessä tilassa. Välillä on kuitenkin tuntunut ylitsepääsemättömän vaikealta liittyä muiden seuraan. Pidän ihmisistä ja tunnen tulevani hulluksi yksinäisyydessäni, mutta samalla olo on sietämättömän kiusallinen, kun ei vain saa sanaa suustaan ja jos joskus onnistuukin sanalliseen ilmaisuun se on kömpelöä.(pelkään yli kaiken tyhmäksi tuomitsemista joten usein pidemmän korren on vetänyt vaikeneminen). Osaan halutessani olla viehättävä persoona ja se on todistettu moneen kertaan, mutta silti yhä edelleen ujouteni ajaa minut noloihin ja hämmentäviin tilanteisiin jatkuvasti. Sitä myötä itsetunto murenee ja olo on entistäkin kahlitumpi ja ontompi. Pahinta on kun aletaan liikkua niillä rajamailla, etten enää tiedä millainen persoona olen ja mitä mieltä olen asioista (siinä kun sosiaalinen vuorovaikutus olisi melkoisen oleellinen asia). Häpeän itseäni aivan tolkuttomasti.
ujous sulkee sielun kuoreensa
maij
61132
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Näin se käy. Voi käydä vallan mainiosti.
Mielestäni kertomasi mukaan et ole
Miten itse sen määrittelet? Mikä tekstissäni sai sinut asiaa epäilemään?
mutta kovin on hankalaa saada sitä siirrettyä sanoiksi.
Itse olin samanlaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten. Ei ollut ystäviä, vaan kaksi eri kaveriporukkaa. Olivat kaikki ihan mukavia, mutta tapaamiset ja kommunikointi rajoittuivat about kertaan kuukaudessa tai vieläkin harvempaan.
En itse oikeastaan uskaltanut ottaa yhteyttä tai kysellä kuulumisia, koska pelkäsin että sanoisin tai ehdottaisin jotain typerää tai kaveruuteen sopimatonta. Kaikki yhteydenotot tulivat näiltä kavereilta, ja jatkuvasti harvenevaan tahtiin.
Näin jälkeenpäin katsottuna luulen että oma ujouteni oli aiheutunut koulutaustasta. Ylläri ylläri sekä ala-aste että melkein koko ylä-aste kului koulukiusattuna. Nakertaa itseluottamusta erittäin tehokkaasti, ja aiheutti siinä sivussa myös masennusta, joka sitten jatkuikin läpi lukion.
Ikävä tapa ja aika kasvaa ihmisenä ja oppia hyväksymään itsensä, kun muut pilkkaavat. Nykyisin huvittaa, kun vanhemmat silloin ihmettelivät ääneen mitä tapahtui sille aina niin iloiselle lapselle, ja mikä teki siitä niin synkän ja vakavan.
Ilmeisesti luottamus ihmisiin ja näiden vilpittömyyteen oli kohdallani kärsinyt pahasti. Tutustuminen uusiin ihmisiin, kaveristuminen ja ystävystyminen veivät vuosia aikaa. Sanoja mietti pitkään jopa niiden vähäisten kavereiden kanssa, ja sen takia jäi monta asiaa ja kommenttia sanomatta. Tästä taas aiheutui se etten tutustunut näihin ihmisiin yhtään syvemmin eikä todellista ystävyyssuhdetta päässyt missään vaiheessa syntymään.
Käännekohta tapahtui useassa eri vaiheessa. Alku oli lukion loppumisessa ja intissä. Sitten tuli asiakaspalveluduuni, jossa jouduin harjoittelemaan pakolla ja joka päivä kommunikointia mukavien ja epämukavien ihmisten kanssa.
Täytyy kyllä sanoa että tuosta oli todella paljon hyötyä. Sosiaalisuutta ei opi kirjoista eikä sitä opi yksinäisyydessä mietiskellen. Sitä pitää harjoitella ja sitä kautta saada sekä hyviä ja huonoja kokemuksia. Alku oli todella vaikeaa ja hirveä stressi oli jatkuvasti päällä. Sitten se helpotti vähän, ja lopulta meni kokonaan rutiinilla. Nykyisin vain kiinnostavat ja nätit tytöt saavat aikaan sen tilan, joka joskus vaivasi jatkuvasti ihmisestä riippumatta.
Tämä on tietysti oma tulkintani ja mielipiteeni tilanteestasi, mutta:
ihmisten kanssa on ainakin omasta mielestäni kovin hankala puhua syvällisiä asioita, jos näitä ei tunne oikeasti kunnolla. Näihin lisättynä erilaiset roolit ja niiden kautta oman itsesi peittäminen vain vaikeuttavat koko tilannetta, koska niitä käyttäessäsi et paljasta todellista minääsi eikä sinuun siten voi oikeasti edes tutustua. Tuntuu siltä ettet hyväksy itseäsi etkä usko että uudet ystäväsikään hyväksyvät sinua sellaisena kuin oikeasti olet.
Helppo sanoa näin jälkikäteen, mutta itse pakotin itseni olemaan se mikä todellisuudessa olen. Tulin siihen tulokseen että joko ihmiset hyväksyvät minut tai eivät, mutta en ainakaan itse vesitä koko juttua pelkäämällä ja varomalla itseäni ja omaa luonnettani. Muut joko hyväksyvät tai ovat hyväksymättä, jolloin voivat puolestani painua helvettiin.
Uskon että tuo fiilis on jotain samankaltaista, mitä ns. "kaapista ulos" tulevat ihmiset tuntevat. Uskomattoman vapauttava tunne, kun saa ja antaa itselleen luvan vihdoinkin olla kaikkea sitä mitä oikeasti sisimmässään on.
Satutko muuten olemaan helsingistä, erityisesti espoon suunnalta tai pikemminkin sen alueen sisältä?
Sama täällä, kova on ystävän tarve. Varsinkin kun ongelmia ja huolia tulee matkan varrella. Kenelle niitä voisi purkaa? Tulenko lopulta hulluksi ajatuksieni kanssa? Milloin viimeksi olen edes suuttunut ja huutanut toiselle ihmiselle?
Aina minulla on ollut hyviäkin ystäviä, mutta ikinä en ole pystynyt luomaan hyvin syvää suhdetta. Omista asioistani tai tuntemuksistani en kerro juurikaan. Erittäin vaikeaa on myös, kun pitäisi jotenkin puolustaa itseään.
Koulukavereita on, heidän seurassaan viihtyy, mutta siinä se. Koulun ulkopuolella ei juuri tavata. Jotenkin kaipaa sitä huoletonta vapaa-aikaa. Vaikka vain jotain yksinkertaista tekemistä jonkun kanssa. Jollekin asialle nauramisesta saattaa saada aivan mielettömät kicksit. Saisi vain pitää toista kädestä ja olla vain. Yhteenkuuluvuudentunne lienee avainsana.
Maij sanoi: "Pidän ihmisistä ja tunnen tulevani hulluksi yksinäisyydessäni, mutta samalla olo on sietämättömän kiusallinen, kun ei vain saa sanaa suustaan ja jos joskus onnistuukin sanalliseen ilmaisuun se on kömpelöä."
Fiilikseni ovat samankaltaiset. Jos joku aloittaa keskustelun kanssani, en saa sanotuksi kuin muutaman sanan ja nekin usein kangerrellen. Ja sitten pitäisi vielä yrittää pitää keskustelua yllä...Niin nurinkurista kuin se onkin, monet eivät ajattele, että ujo pitää ihmisistä tai kaipaa heidän läheisyyttään. Sitähän minä (ja sinä) kaipaan! Täytyy vain olla varovainen...
..pidän minäkin, paljon. Ihmisiin tutustuminen vain on hivenen vaikeata, hämmentävää. Siihen että voi paremmin rentoutua ( ja olla jossain määrin normaali ) ihmisen seurassa menee tovi. Harmi vaan että kovin usein ihmiset kaikkoavat ennen sitä. :/ Sinänsä ei enään ole kovin vaikeata esimerkiksi kahvilan tädin kanssa vaikka puhua säästä, mutta jos ihminen vaikuttaa potentiaaliselta ystävältä tai vielä läheisemmältä niin...