liikaa tunteita, liikaa varjoja, herää ihan muutamasta sanasta ja kauniista eleestä..
vaatii paljon, ennen kun mä onnistun taas tunkemaan ne takaisin pimeään...
vaatii paljon, ennen kun mä onnistun taas tunkemaan ne takaisin pimeään...
nyt toivon, että olisit unohtanut
forgettable
303448
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 30
Vanhimmat
ne pitää pimeään saada?
niiden varjojen katsominen, muistaminen satuttaa liikaa.
tahdon saada ne pois mielestä... pois sydämestä.
tahdon olla vapaa.
halua olla vapaa, jos muistaminen satuttaa...
hmmmm... hmmmm... Siis täh? Olen tässä ihan monttu auki =)
Selventäisitkö hieman, niin autat ehkä jotakuta kärsivää...
sitä haluan. unohtaminen veisi kivun pois.
Voiko koskaan unohtaa niin ettei yhtään sattuisi? Etkö voi lääkitä kipuasi mitenkään?
sattuu. jos voisi tappaa tunteet, se auttaisi. mutta ei kai sitä rakkautta saa tapettua kuitenkaan. unohtaminen auttaisi. koskaanhan ei voi unohtaa kokonaan, mutta ei tästä mitään tule jos elämä jää muistojen varjoihin.
tiedän sen, todella. jos rakkauden tunteet saisi jotekin pois niin eihän meitä kohta enää olisi.
muistot, ne huonotkin, antaa meille meille ne kuitenkin arvot joiden takia voimme joskus ajatella että elämämme oli jonkun arvoista. etkö saa rakkaaltasi muuta tunnetta kuin muistoja?
ne ovat ainakin kauniita, todella. ja kyllä ne osin varmasti muokkaavaat ja ovatkin muokanneet osaltaan sitä, mitä olen nyt. mutta en jaksa elää muistoille enää.
en saa sitä mitä toivoisin, en saa hänen rakkauttaan. eikö silloin olisi parempikin unohtaa? miksi elää menneelle, jolla ei ole tulevaisuutta...
unohtaa, jos rakkautta ei saa.
Viet joltain muulta mahdollisuuden rakastaa sinua ja itseltäsi sen parhaan rakkauden tunteen jossa saa myös vastarakkautta.
syytin kai itseäni etten ollut rakastunut sinuun. Rakastan sinua silti. Eikä se sinun vikasi ole. Ei koskaan.
sitähän minä yritänkin. liian helposti vielä lipsun takaisin haaveisiin... kyllä se järki palaa taas, kunhan arki jatkaa kulkuaan. takaisku...
älä ole niin pehmoinen.
olla kovempi. se vaan ei ole helppoa, kun sen joutuu opettelemaan...
että olisin unohtanut. Aika ei vaan aina tee tehtäväänsä.
aio unohtaa. se, että et saa minulta vastarakkautta on puppua ja kai minä jo olisin unohtaut sinut, jos olisit yhdentekevä?
onnistuu parhaiten kun käyttäytyy siten kuin toista ei olisi koskaan ollutkaan olemassa :(
pettymyksen sisälleen...
kantaa sitä siellä vuosikausia ja pahimmassa tapauksessa se purkautuu joskus ihan syyttömään ihmiseen.
mutta ei taida olla muita vaihtoehtoja. yksin en kykene käymään kaikkea läpi täydellisesti, niin monta kysymystä on edelleen vailla vastausta. ei ole ketään kelle puhua.
Hänen kanssaan..?
käytettävissä oleva vaihtoehto... :(
ole vaihtoehto?
hänen elämäänsä.
olet! Tärkeä, kaunis ihminen hänelle
ja yritän olla hänen arvoisensa. kannan vieläkin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka olen häntä kohdellut. kyllä se oli väärin, vaikka parhaani teinkin ollakseni reilu häntä kohtaan. ja ensi vuonna yritän vieläkin kovemmin.
mutta silti se tyhjä paikka sisällä on ja pysyy. ehkä sitä ei kukaan pysty koskaan täyttämään...
en tiedä edes miksi tänne taas puran näitä ajatuksia...
itsekin miksi täällä puramme tuntojamme ja ikäväämme? Ehkä vain siksi että täällä ainakin joku ne näkee vaikka ei olisikaan se oikea, mutta samalla niitä vaan miettii ja miettii eikä koskaan saa ratkaisua. Älytön kierre johon olisi joskus löydettävä maali.
ei se maali löydy täältä ainakaan. jostain itsensä sisältä se olisi löydettävä, jos sitä ei ole mahdollisuutta etsiä itsensä ulkopuolelta.
en hetkeäkään kuvittele, että hän, jolle täällä kirjoitan (itseni ohella) lukisi joskus näitä juttuja. auttaa kuitenkin kun saan ne tavallaan avoimesti ilmaista, koska totuus on, että pitämällä ne sisällään, aiheuttaa liikaa vahinkoa niin itselleen, kuin muillekin. toivoisin, että elämässäni olisi edes yksi sellainen ihminen, jonka kanssa voisin jutella kunnolla näistä asioista, vaan ei ole. ystäviä on, läheisiäkin, mutta tähän sisältyy niin paljon sellaista, joka on pakko pitää "piilossa", sen takia etten loukkaisi muita ihmisiä. koska en tahdo loukata ketään, koskaan. tiedän kuinka paljon se sattuu ja yritän säästää muita viimeiseen asti.
mutta olen varma siitä, että aikanaan kaikki "räjähtää käsiin", jos en onnistu löytämään sitä maalia. onneksi kuitenkin ainakin nyt tuntuu siltä, että olen jo osittain oppinut elämään niiden varjojeni kanssa, ehkä tulevaisuudessa onnistun lopullisesti?
aina on toivoa.
anteeksi tämä pitkä vuodatus.
pyydät anteeksi tosiasioita? En minäkään kuvittele tai edes halua että ´hän´, naiseni lukisi juttujani täältä, haluaisin kertoa ne hänelle joskus itse niin että meillä olisi loppuelämä aikaa.
En tunne ketään kellä olisi todellinen ystävä jolle voisi kaikki kertoa. Onko sellaisia olemassakaan? Joskus olen yrittänyt olla kavereitteni kaatopaikkana, mutta siitäkin aiheutuu ylimääräistä murhetta myös itselleen, se ei ole kivaa. Siksi minäkin täällä olen, kasvottomana, massana muiden tunteikkaiden ihmisten joukossa, kun kenenkään ei tarvitse murehtia minun murheitani oikeasti, vaikka saakin vähän myötätuntoa ja voi sitä samalla itsekin antaa.
unohtanut!
johan helpotti =)