Sairastuin noin neljä vuotta sitten masennukseen. Olen ollut sairauden takia osastohoidossa noin 12 kk, eripituisina jaksoina, osa pakkohoidossa. B –lausunnossani lukee, että olen käynyt läpi masennuslääkkeet ja suurimman osan neurolepteista. Lisäksi olen saanut sähköhoitoa 13 kertaa. Olin hoidon alussa hyvin lääkemyönteinen, mutta matkan varrella ovat ajatukseni masennuksen hoidosta muuttuneet.
Psykiatrisella osastolla hoito on akuuttisairaanhoitoa, jossa potilas on turvassa lähinnä itseltään ja jossa suurilla lääkeannoksilla pyritään saamaan potilas jonkunlaiseen vireeseen. Sen jälkeen pitäisi varsinaisen hoidon vasta alkaa. Kohdallani pitkään jatkunut tupakkalakko loppui, kun jouduin osastohoitoon. Tupakkahuone oli valitettavasti ainoa paikka, jossa käytiin keskusteluja toisten potilaiden kanssa. Osaston viikko-ohjelmassa oli mm. miesten ryhmä, joka oli peruutettu joka ikinen viikko, vetäjän puutteen takia. Yhdessä vaiheessa minulle sattui omahoitajaksi työstään ja potilaista kiinnostunut henkilö, mutta valitettavan usein koin hoitajien suhtautuvan potilaisiin toisen luokan kansalaisina.
Sain puolisoltani ajatuksen pyytää psykiatrilta suositusta psykoterapiaa varten. Sairaalassa kukaan ei ottanut puheeksi terapiamahdollisuutta. Hain Kelalta tukea psykoterapiaa varten syksyllä. Sain kielteisen päätöksen, koska perustelun mukaan määrärahat olivat siltä vuodelta loppuneet. Seuraavan vuoden tammikuussa hain tukea uudelleen. Olin tuolloin osastohoidossa. Kielteisen päätöksen perusteluna tuolloin oli, että osastohoito sulkee pois yksilöterapian mahdollisuuden. Huhtikuussa pääsin pois sairaalasta ja päätin taas jättää Kelaan hakemuksen yksilöterapiasta. Kelasta kerrottiin asiaa kysyttäessä, että kahden aiemman kielteisen päätöksen vuoksi mahdollisuus saada myönteinen päätös oli aika mitätön. Siis riippumatta perusteluista, joiden takia aiemmat kielteiset päätökset tulivat. Puolisoni otti yhteyttä Kelan käsittelijään ja kirjoitti terapian hakemista puoltavan kirjeen asiantuntijalääkärille. Hakemukseen liitettävän B-lausunnon saaminen sairaalan psykiatrilta kesti. Toimeentuloni ja terapiahakemuksen jättäminen oli kiinni kyseisestä lausunnosta. Lausunnon saaminen vaati lopulta puolisoni yhteydenoton sairaalan ylilääkäriin, jonka mukaan osastolääkäri oli ylityöllistetty. Oli helppo yhtyä hänen käsitykseensä, mutta yksilötasolla se ei paljon auta. Sain myönteisen Kelalta päätöksen. Käyn nyt kolmatta vuotta psykoterapiassa.
Hoitotakuu psykiatriassa ei mielestäni toteudu lainsäädännössä asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Toipumisprosessin myötä on herännyt kysymys, mikä on toimivin hoito masennuksessa. Mielestäni toimivin hoito kohdallani on ollut lääkityksen ja psykoterapian yhdistelmä. Kumpikaan hoito ei ole toisiaan poissulkeva. Kuka sitten suosittelee potilaalle terapiaa, jos potilas ei itse tiedä koko asiasta? Kohdallani viidestä lääkäristä yksi suositteli terapiaa ensisijaisena hoitokeinona. Hän on itse myös psykoterapeutti. Muiden panoksena olivat lähinnä erilaiset lääkekokeilut, joiden tuloksena kohdallani mm. suun alueen pakkoliikkeet (tardiivi dyskinesia), seksuaalisen kyvyn muutokset, käsien vapina, hypomania liiallisen masennuslääkityksen takia, voimakas ulkoisen olemuksen muuttuminen, kävelyn vaikeutuminen (sedaatio) jne. Kun potilas pääsee ulos osastohoidosta hänet ohjataan avohoitoon psykiatrian poliklinikalle. Tuolloin voimat ovat yleensä aika vähissä. Terapeutin etsiminen on seuraava voimia vievä prosessi. Kukaan ei avusta, vaan on itse soiteltava terapeuttiluetteloa läpi. Poliklinikalla tarjotaan keskusteluapua, alussa noin kerran kahdessa viikossa ja sen jälkeen harvemmin. Keskusteluissa ehditään juuri ja juuri selvittää, miten potilas on pari viikkoa pärjännyt. Harvoin käytävillä keskusteluilla ei ole juurikaan tekemistä varsinaisen psykoterapian kanssa. Psykoterapiassa olen käynyt kaksi kertaa viikossa ensimmäiset kaksi vuotta ja sen jälkeen kerran viikossa nyt kolmantena vuonna. Ensimmäinen vuosi terapiassa meni lähinnä tilanteen arvioimiseen ja taustojen selvittämiseen. Toisen vuoden aikana alkoi asioiden varsinainen oivaltaminen. Aloin ymmärtää seikkoja, jotka johtivat kohdallani masennukseen sairastumiseen. Huomasin, että mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän saan terapiasta irti. Terapian myötä itsetuntemus on kasvanut huomattavasti.
Toipuminen on kohdallani edennyt suotuisasti. Terapia jatkuu vielä ensi kevääseen. Lääkitystä purettu psykiatrin ohjauksessa radikaalisti ja lopetusta harkitaan. Nyt on käynnissä siirtyminen työelämään. Kelan myöntämän psykoterapeuttisen kuntoutuksen tavoitteena on säilyttää työkyky tai parantaa sitä.
Moni ystäväni ja tuttavani ovat kyselleet sairaudestani. Useat ovat avautuneet ja kertoneet omakohtaisia kokemuksiaan. Avoimuus on ollut yksi tie, joka on edesauttanut paranemisprosessia. Masennus ei ole flunssankaltainen sairaus, joka tulee ja menee. Sairastuminen on yleensä usean asian summa. Asiat menevät eräällä tavalla sumppuun, minkä jälkeen sumppu on saatava auki. Psyyken lääkityksellä saadaan huonoja tuntemuksia lievennettyä, mutta varsinaisen hoidon tulisi keskittyä psykoterapiatyyppiseen asioiden käsittelyyn. Loppuelämän kestävään lääkitykseen kannattaa myös suhtautua varauksella. Mikäli psykiatri ei ota puheeksi psykoterapiaa, pitää itse vaatia suositusta terapiaa varten. Mikäli saat kielteisen päätöksen, älä tyydy vastaukseen. Onneksi minulla on puoliso, joka on ollut mukana tukemassa ja hoitanut asioitani eteenpäin, kun itse en ole jaksanut. Ilman häntä, psykoterapiaa ja myöskään osastohoitoa en olisi tätä koskaan ehtinyt kirjoittaa.
t hashi
Psykiatrisella osastolla hoito on akuuttisairaanhoitoa, jossa potilas on turvassa lähinnä itseltään ja jossa suurilla lääkeannoksilla pyritään saamaan potilas jonkunlaiseen vireeseen. Sen jälkeen pitäisi varsinaisen hoidon vasta alkaa. Kohdallani pitkään jatkunut tupakkalakko loppui, kun jouduin osastohoitoon. Tupakkahuone oli valitettavasti ainoa paikka, jossa käytiin keskusteluja toisten potilaiden kanssa. Osaston viikko-ohjelmassa oli mm. miesten ryhmä, joka oli peruutettu joka ikinen viikko, vetäjän puutteen takia. Yhdessä vaiheessa minulle sattui omahoitajaksi työstään ja potilaista kiinnostunut henkilö, mutta valitettavan usein koin hoitajien suhtautuvan potilaisiin toisen luokan kansalaisina.
Sain puolisoltani ajatuksen pyytää psykiatrilta suositusta psykoterapiaa varten. Sairaalassa kukaan ei ottanut puheeksi terapiamahdollisuutta. Hain Kelalta tukea psykoterapiaa varten syksyllä. Sain kielteisen päätöksen, koska perustelun mukaan määrärahat olivat siltä vuodelta loppuneet. Seuraavan vuoden tammikuussa hain tukea uudelleen. Olin tuolloin osastohoidossa. Kielteisen päätöksen perusteluna tuolloin oli, että osastohoito sulkee pois yksilöterapian mahdollisuuden. Huhtikuussa pääsin pois sairaalasta ja päätin taas jättää Kelaan hakemuksen yksilöterapiasta. Kelasta kerrottiin asiaa kysyttäessä, että kahden aiemman kielteisen päätöksen vuoksi mahdollisuus saada myönteinen päätös oli aika mitätön. Siis riippumatta perusteluista, joiden takia aiemmat kielteiset päätökset tulivat. Puolisoni otti yhteyttä Kelan käsittelijään ja kirjoitti terapian hakemista puoltavan kirjeen asiantuntijalääkärille. Hakemukseen liitettävän B-lausunnon saaminen sairaalan psykiatrilta kesti. Toimeentuloni ja terapiahakemuksen jättäminen oli kiinni kyseisestä lausunnosta. Lausunnon saaminen vaati lopulta puolisoni yhteydenoton sairaalan ylilääkäriin, jonka mukaan osastolääkäri oli ylityöllistetty. Oli helppo yhtyä hänen käsitykseensä, mutta yksilötasolla se ei paljon auta. Sain myönteisen Kelalta päätöksen. Käyn nyt kolmatta vuotta psykoterapiassa.
Hoitotakuu psykiatriassa ei mielestäni toteudu lainsäädännössä asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Toipumisprosessin myötä on herännyt kysymys, mikä on toimivin hoito masennuksessa. Mielestäni toimivin hoito kohdallani on ollut lääkityksen ja psykoterapian yhdistelmä. Kumpikaan hoito ei ole toisiaan poissulkeva. Kuka sitten suosittelee potilaalle terapiaa, jos potilas ei itse tiedä koko asiasta? Kohdallani viidestä lääkäristä yksi suositteli terapiaa ensisijaisena hoitokeinona. Hän on itse myös psykoterapeutti. Muiden panoksena olivat lähinnä erilaiset lääkekokeilut, joiden tuloksena kohdallani mm. suun alueen pakkoliikkeet (tardiivi dyskinesia), seksuaalisen kyvyn muutokset, käsien vapina, hypomania liiallisen masennuslääkityksen takia, voimakas ulkoisen olemuksen muuttuminen, kävelyn vaikeutuminen (sedaatio) jne. Kun potilas pääsee ulos osastohoidosta hänet ohjataan avohoitoon psykiatrian poliklinikalle. Tuolloin voimat ovat yleensä aika vähissä. Terapeutin etsiminen on seuraava voimia vievä prosessi. Kukaan ei avusta, vaan on itse soiteltava terapeuttiluetteloa läpi. Poliklinikalla tarjotaan keskusteluapua, alussa noin kerran kahdessa viikossa ja sen jälkeen harvemmin. Keskusteluissa ehditään juuri ja juuri selvittää, miten potilas on pari viikkoa pärjännyt. Harvoin käytävillä keskusteluilla ei ole juurikaan tekemistä varsinaisen psykoterapian kanssa. Psykoterapiassa olen käynyt kaksi kertaa viikossa ensimmäiset kaksi vuotta ja sen jälkeen kerran viikossa nyt kolmantena vuonna. Ensimmäinen vuosi terapiassa meni lähinnä tilanteen arvioimiseen ja taustojen selvittämiseen. Toisen vuoden aikana alkoi asioiden varsinainen oivaltaminen. Aloin ymmärtää seikkoja, jotka johtivat kohdallani masennukseen sairastumiseen. Huomasin, että mitä enemmän annan itsestäni, sitä enemmän saan terapiasta irti. Terapian myötä itsetuntemus on kasvanut huomattavasti.
Toipuminen on kohdallani edennyt suotuisasti. Terapia jatkuu vielä ensi kevääseen. Lääkitystä purettu psykiatrin ohjauksessa radikaalisti ja lopetusta harkitaan. Nyt on käynnissä siirtyminen työelämään. Kelan myöntämän psykoterapeuttisen kuntoutuksen tavoitteena on säilyttää työkyky tai parantaa sitä.
Moni ystäväni ja tuttavani ovat kyselleet sairaudestani. Useat ovat avautuneet ja kertoneet omakohtaisia kokemuksiaan. Avoimuus on ollut yksi tie, joka on edesauttanut paranemisprosessia. Masennus ei ole flunssankaltainen sairaus, joka tulee ja menee. Sairastuminen on yleensä usean asian summa. Asiat menevät eräällä tavalla sumppuun, minkä jälkeen sumppu on saatava auki. Psyyken lääkityksellä saadaan huonoja tuntemuksia lievennettyä, mutta varsinaisen hoidon tulisi keskittyä psykoterapiatyyppiseen asioiden käsittelyyn. Loppuelämän kestävään lääkitykseen kannattaa myös suhtautua varauksella. Mikäli psykiatri ei ota puheeksi psykoterapiaa, pitää itse vaatia suositusta terapiaa varten. Mikäli saat kielteisen päätöksen, älä tyydy vastaukseen. Onneksi minulla on puoliso, joka on ollut mukana tukemassa ja hoitanut asioitani eteenpäin, kun itse en ole jaksanut. Ilman häntä, psykoterapiaa ja myöskään osastohoitoa en olisi tätä koskaan ehtinyt kirjoittaa.
t hashi
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sairastuin itse alkusyksystä keskivaikeaan masennukseen, joka lääkehoidosta huolimatta ei ota hellitääkseen. Kuten viisaasti sanoit, masennus on monen tekijän summa, niin myös omalla kohdallani.
Olet onnekas, kuten minäkin, siinä että puoliso on jaksanut olla tukena. Samoin tietty muu sukulaisista ja työkavereista koostuva lähipiiri, joille olen avoimesti kertonut tilanteestani, on jaksanut kannustaa, enkä ikinä tule unohtamaan sitä, miten minusta on pidetty huolta.
Löysin netistä tässä jokunen päivä sitten mietelauseen ystävyydestä: "ystävät ovat kuin hiljaisia enkeleitä, jotka nostavat meidät jaloilleen silloin, kun omat siipemme unohtavat, miten lennetään". Kuvaa oivallisesti omaa kokemustani.
Tilanteeseesi vielä.. Hienoa, että toimiva hoitokombinaatio on löytynyt ja toipuminen on hyvässä vauhdissa. Työhön paluu on tärkeä merkkipaalu siirtymisessä "takaisin elämään".
Toivon että nousukierteesi jatkuu johdonmukaisena. Töitä se on sinulta vaatinut, mutta palkinnothan jaetaan aina maaliviivan jälkeen. Kaikkea hyvää!
Sinne kannattaisi ohjeeksi kirjoittaa sama kertomus, mikäli uudelleen jaksat kirjoittaa.
Hyvät jatkot ja Uutta parempaa Vuotta 2007!
toivottelee masentuneen nuoren äiti
hienoa että loppujen lopuksi sait apua ja hyvä hoito löytyi! hyvä että viitsit tarinasi kirjoittaa.
tuntuu että mielenterveysongelmista kärsivät ovat yhä toisen luokan kansalaisia, joita jopa pelätään. yllättävän yleinen on asenne, että masennus on vain laiskuutta ja mielenterveyspotilaita ei tarvitsisi hoitaa kun ne on vaan jotain hulluja, eikä ihmisiä. näin meillä hyvinvointivaltiossa...
jostain olisi saatava mielenterveysongelmien hoitoon lisää resursseja, mutta miten?
olen itse ollut todella onnekas kun olen saanut apua heti kun sitä hain.