Häpeän tunteitani

kielletään, niitä vähätellään ja halveksitaan.

On perheitä joissa lasta ei koskaan kehuta mistään, vaan kaikessa mitä lapsi tekee on jotain vikaa ja korjaamista.

Tällaisissa perheissä ei lapselle kasva normaali itsetunto eikä myönteinen käsitys itsestään.
Aikuisenakin hän kokee, että hänen pitää hävetä itseään. Hän kokee, ettei hänelle ole oikeutta omiin tunteisiin; että ne ovat jotenkin lapsellisia ja hävettäviä.

Tällaisen ihmisen on hyvin vaikea luottaa siihen että joku voisi hänestä vilpittömästi pitää ja häntä arvostaa. On suuri riski että hän hyväksynnän ja rakkauden janossaan ajautuu suhteeseen, jossa häntä käytetään hyväksi tai joka on muuten ala-arvoinen.

Minulle tämä syndrooma on hyvinkin tuttu, mutta olen selättänyt sitä aika lailla. Työ on kuitenkin kesken.
Aivan varmasti on apua siitä, että käyt läpi tuntemuksiasi vaikka psykologin kanssa!

Itse en ole käynyt psykologeilla, mutta on runsaasti hyvää kirjallisuutta (vaikkapa Hellsten ym.)josta voi saada oivalluksia. Samalla aktivoituu oma ajattelu. Itse olen saanut hyviä oivalluksia jopa netin keskustelupalstoilta.
Vasta vuosikymmenien jälkeen olen oppinut hyväksymään senkin, ettei äitini minua rakastanut omana itsenäni.
Tärkeintä on että oppii hyväksymään itsensä, vaikka muut ihmiset olisivat kohdelleet sinua miten tahansa!

lapsen tunteet kirjoitti:

kielletään, niitä vähätellään ja halveksitaan.

On perheitä joissa lasta ei koskaan kehuta mistään, vaan kaikessa mitä lapsi tekee on jotain vikaa ja korjaamista.

Tällaisissa perheissä ei lapselle kasva normaali itsetunto eikä myönteinen käsitys itsestään.
Aikuisenakin hän kokee, että hänen pitää hävetä itseään. Hän kokee, ettei hänelle ole oikeutta omiin tunteisiin; että ne ovat jotenkin lapsellisia ja hävettäviä.

Tällaisen ihmisen on hyvin vaikea luottaa siihen että joku voisi hänestä vilpittömästi pitää ja häntä arvostaa. On suuri riski että hän hyväksynnän ja rakkauden janossaan ajautuu suhteeseen, jossa häntä käytetään hyväksi tai joka on muuten ala-arvoinen.

Minulle tämä syndrooma on hyvinkin tuttu, mutta olen selättänyt sitä aika lailla. Työ on kuitenkin kesken.
Aivan varmasti on apua siitä, että käyt läpi tuntemuksiasi vaikka psykologin kanssa!

Itse en ole käynyt psykologeilla, mutta on runsaasti hyvää kirjallisuutta (vaikkapa Hellsten ym.)josta voi saada oivalluksia. Samalla aktivoituu oma ajattelu. Itse olen saanut hyviä oivalluksia jopa netin keskustelupalstoilta.
Vasta vuosikymmenien jälkeen olen oppinut hyväksymään senkin, ettei äitini minua rakastanut omana itsenäni.
Tärkeintä on että oppii hyväksymään itsensä, vaikka muut ihmiset olisivat kohdelleet sinua miten tahansa!

Tunnistin itseni kirjoituksestasi. Itse olen 23v mies ja minulla 26v isoveli.
Itsellä on usein huono itsetunto ja negatiivinen käsitys itsestäni. Olen sitä pohtinut mistä tämä kaikki johtuu.
Viimeaikoina olen ymmärtänyt, että ehkä lapsuudellani oli suuri vaikutus tähän. Päälle päin meillä oli kaikki asiat todella hienosti. Nyt olen ymmärtänyt, että se mitä isäni minulle teki, on hyvin pitkälle vaikuttanut olotilaani. Muistan vaan sen ainaisen lasten vähättelyn, haukkumisen ja pienimuotoisen väkivallan(tukistelut, läimäitykset yms.). Aina sai kuulla kuinka lapset ovat joka paikassa edessä ja mikä vaiva meidän kasvatusestamme on. Aina minulta on vaadittu lähes täydellisyyttä, varsinkin meidän lasten koulutus oli välttämätöntä. Tuntuu, että olen elänyt vain nostaakseni vanhempieni itsetuntoa, että he voivat näyttää menestyneitä lapsiaan.
Meillä on pieni maatila. Koko suku on jotenkin maatalouteen suuntautunut ja maanviljelyä on pidetty tavallaan "maailman napana". Minulle isäni ei koskaan opettanut viljely asioita, mutta veljelleni kyllä. Minä en koskaan saanu olla mukana "miesten töissä". Tunsin todella suurta häpeää aina siitä kun en kelvannut edes töihin.

Muistan kun olin n. 12 vuotias, että isälläni oli suhde toiseen naiseen. Asia tuli meidän lasten tietoon. Muistan vielä että, tuntui kuin koko maailma kaatuisi. KAikki tuntui loppuvan siihen. Tuntui kuin menettäisin kaikki ihmiset ja jään yksin.
Nykyään olen jotenkin oppinut hallitsemaan itseäni ja häpeääni. Olen aika paljon tekemisissä isäni kanssa. En vaan ymmärrä kuinka pystyn hänen kanssaan olemaan. Hän teki minulle paljon vääryyttä, mutta sitten toisaalta hän oli ihan hyväkin isä. Tunnen vielä usein häntä kohtaan suurta vihaa. Haukun häntä aina tilaisuuden tullen ja sanon samaan tyyliin kuin hän minulle lapsena: "Mene pois tieltä.vanhoista ukoista ei ole kuin haittaa!".
Oman elämän aloittaminen on ollut minulle todella vaikeaa. Vieläkin vietän vanhempieni luona aika paljon aikaa, vaikka välillä tuntuu, että ei pitäisi edes puhua omalle isälle.
En kyllä itse pystyis mahdollisia omia lapsiani kasvattaa kuten minua. Haluaisin ottaa lapseni töihini ja harrastuksiini mukaan. Haluaisin olla ylpeä, että lapsistani tulisi omia itsejään, eikä insinöörejä ja arkkitehtejä.
Pystynköhän koskaan pääsemään täydellisesti yli tästä?? Ei tuo vanhan ukon haukkuminenkaan kovin "tervettä" ole. Olen yrittänyt asioista jutella vanhempieni kanssa, mutta siitä syntyy vain riita.

monenlaista, esim. helpottunut nauru kun kuulee et toisillakin on ongelmia tai jotain. Nauratko koskaan itsellesi ja omille ajatuksillesi ja "hupsuille" jutuillesi??

Ala ihmeessä enemmän puhumaan, huomaat kuinka mukavaa on jakaa tuntemuksiaan eri asioista :)