Näin ensimmäisen kerran maailman 9. syyskuuta vuonna 1984. Olin vanhempieni ensimmäinen tytär. Olin pienenä leikki-ikäisenä rauhallinen lapsi, en aiheuttanut vanhemmilleni päänsärkyä, toisin kuin isoveljeni.
Ollessani 3-vuotias sain pikkusiskon joka oli aivan päinvastoin kuin minä; minulla oli mustat pitkät hiukset kuin äidilläni, siskolla taas aivan vitivalkoiset. Kasvaessani kyllä kommelluksia keksimme, mistä milloinkin saimme selkäämme. Varhaislapsuuteni oli aikalailla pelossa elämistä huutavan alkoholisti-isän takia.
Oireilin ilmeisesti huutamisesta ja ainaisesta riitelemisen äänistä, sillä jouduin neurologin tutkittavaksi 3-vuotiaana. Kiipeilin aina pöydälle ja hyppäsin pää edellä alas... aivan kuin leikki-ikäinen olisi yrittänyt itsemurhaa. Aivoistani ei mitään vikaa löytynyt, mistä lie johtunut.
Esikoulun aloitin sekavin tuntein kun en ollut juurikaan tavannut muita lapsia asuessani syrjäkylällä. En olisi millään tahtonut jäädä sinne "kauheaan" paikkaan, enkä ymmärtänyt miksi äitini minut sinne hylkäsi. Ensimmäiset päivät menivät itkien, kunnes tutustuin muutamaan tyttöön, joista tuli ystäviäni ala-asteen ajaksi. Sain järkyttäviä raivokohtauksia, mikäli tahtoni ei esikoulussa mennyt perille, minä tahdoin aina olla prinsessa... Harvoin sain kuitenkaan olla.
Ala-aste sujui oikeastaan juuri vanhempieni toiveiden mukaan, keski-arvoni oli yli 8, en kiroillut, en polttanut tupakkaa, ennen kuin kuudennella luokalla.
Ollessani 10-12 vuotias isoveljeni hyväksikäytti minua ja siskoani meidän nukkuessamme, tai enhän minä nukkunut, esitin vain jotta se menisi nopeasti ohi. Muistaakseni yhdyntää ei tapahtunut, jotain hipeltelyä. Tunsin voivani pahoin. Aloin oireilla pukemalla useat housut päällekkäin.. kai jonkinlaista häpeää.. Äitinikin ihmetteli miksi niin teen, mutta enhän minä silloin muistanut vielä mitään tapahtuneista, myöhäisemmät traumaattiset kokemukseni saivat minut muistamaan nuo yölliset hetket.
Ylä-asteelle meniessäni huomasin kuinka erilainen olin muihin 13-vuotiaihin tyttöihin verrattuna, he polttivat tupakkaa, harrastivat seksiä parikymppisten miesten kanssa, enkä minä tahtonut olla se "tynnyrissä kasvatettu". Kuukaudessa muutuin etteivät vanhempani olleet tuntea minua. Leikkasin takamukseen yltäneet tummat hiukseni sivuilta kaljuksi ja värjäsin ne violetiksi, pukeuduin mustiin vaatteisiin, meikkasin kasvoni todella vahvasti. Pukeuduin revenneisiin vaatteisiin ja aloin juomaan, lopulta joka päivä. Karkailin kotoa, olin poissa pisimmillään yli viikon, jolloin vanhempani ilmoittivat poliiseille jotka useasti veivät minut kotiin. Kotona minua joka kerta odotti elämäni selkäsauna, kerta kerran jälkeen käytettiin kovempia otteita, sekä isäni että äitini olivat mukana. Pikkusiskoni itki huoneessaan ja pyysi isää lopettamaan kun isä hakkasi minua laudan pätkällä huoneessani.
Löysin turvan itselleni saatananpalvonnasta. Kukaan ystäväni ei tiennyt uskonnostani, tein sitä salaa, kuulin ääniä ja näin hallusinaatioita. Viiltelin itseäni ja otin alkoholia ja lääkkeitä sekaisin. Tuntui että ainoa turvani olisi kyseinen paha henki.
Kun 7lk:a oli kestänyt 3kk siirryin kotiopetukseen, olin taas heidän"pikkutyttönsä", kiltti ja kunnollinen seuraavaan syksyyn saakka kunnes alkoi 8 luokka. Olin koko ajan entistä sekaisempi, hallusinaatiot ja oudot kuiskeet jatkuivat. Löysin silloin miehen jota kuvittelin rakastavani ja ripustauduin häneen vaikka hän harrastikin seksiä kaverini kanssa sängyssä, kun minä nukuin yksiön keittiössä kaapin päällä palellen, muistan kuinka tunsin suunnatonta vihaa ystävätärtäni kohtaan ja vannoin tappavani hänet. Sosiaalitoimiston työntekijät hakivat minut vanhempieni kanssa pois tuolta asunnosta. Silloin kädessäni selkäni takana oli leipäveitsi, luojan kiitos en tehnyt mitään peruuttamatonta. Entinen meno jatkui kahta pahempana vanhetessani. Isä hakkasi minkä kerkesi, minut passitettiin mielenterveystoimistoon, pian minut sitten pakkohuostaanotettiin ja sijoitettiin Iisalmeen koulukoti Ahorinteelle.
Ahorinteellä tunsin itsetuhoisuutta, karkasin yöllä Pyhäsalmeen josta poliisit noutivat minut piakkoin. Menetin tupakointi lupani ja sain kuukauden huone arestia, eli en saanut edes ulkoilla. Ruokailin myös huoneessani, enkä saanut puhua muille nuorille, muut opiskelivat luokassa, minä huoneessani. Vapauduin kuukauden kuluttua tuosta tapahtumasta.
Vapauduttuani koulukodista jäin luokalleni. Eli taas 8lk ylä-asteella, mutta kului vain kuukausi kun minut erotettiin ja nuorisotalo otti minut sinne opiskelemaan, pinnasin silti lisää. Ja join. Kävin tutustumassa Julkulan nuorten psykiatriselle osastolle, että jos aloitettaisiin osasto-jakso. Ei aloitettu.
Tapasin nuoren pojan kenen kanssa aloin seurustelemaan. Jäin uudelleen 8lk:lle seuraavana keväänä. Kesä meni uuden poikaystävän kanssa ja äitinikin alkoi antaa minulle vapauksia, kunnes sain kuulla että aloitan 8-9lk:n opiskelun Portaanpäässä Lapinlahdella, voi ei, menettäisin poikaystäväni, mutta minulla oli suunnitelma...
Asuin Portaanpäässä noin kolme viikkoa kun minut erotettiin huonon käytöksen vuoksi. Tulin takaisin Kiuruvedelle kotiini asumaan kunnes äiti ilmoitti lokakuussa minulle että sosiaali viranomaiset pakkohuostaanottavat minut taas. Samana aamuna olin tehnyt raskaustestin joka näytti kahta viivaa.
Ja niin minut sijoitettiin Lapinlahdelle lastenkoti Saraheinään, olin heti alusta asti iloinen sinne mennessäni, sillä siellä asui kaverini myös, joka oli yhtä aikaa kanssani Portaanpäässä "opiskelemassa", ja hän oli myös raskaana! Tosin 3kk edellä minua, eli ollut koko opisto ajan raskaana, muttei ole tiennyt. Ja niin meillä alkoi hauskanpito, kävimme synnytysvalmennuksessa, karkasimme Iisalmeen, pelleilimme koulussa, mutta ystäväni joutui Julkulan osastolle seottuaan lastenkodissa. Olin taas yksin, mutta keväällä suoritin ylä-asteen, ja pääsin Kiuruvedelle, sain oman asunnon ja poika syntyi keisarileikkauksella kesän alussa.
Sain häädön asunnostani asuttuani siinä kuukauden. Jouduin asumaan kotiin taas. Eräänä kesäisenä viikonloppuna tulin kylälle juomaan kaljaa kavereideni kanssa kirjaston metsään kun tapasin erään kolmekymppisen miehen. Olin itse 16-vuotias. Seuraavana aamuna muutin hänen luokseen asumaan, äitini ei antanut vastasyntynyttä vauvaani minulle, vaan käski minun pysyä poissa kotoa. Asuin sen miehen kanssa 2kk ilman lastani kunnes hommasimme kaksion ja haimme poikani väkisin. Asuimme noin vuoden siinä kunnes mies sanoi että hän lähtee Kotkaan ja minä tulen mukaan, niinpä äitini otti taas poikani ja sanoi ettei17-vuotiaalla ole mitään oikeuksia viedä lastaan pois isovanhemmiltaan, niinpä poika jäi Kiuruvedelle.
Kotka. Kauniista rantakaupungeista kaunein. Mies alkoi juoda todella paljon kun olimme muuttaneet Kotkaan asumaan, masennuin, aloin harrastaa irtosuhteita, sain mielialalääkityksen joka pahensi oloani, otin yliannostuksen, vatsahuuhteluita ja kotiin päästyäni mies aina hakkasi minut. Hän myös harrasti seksiä kanssani kun nukuin, enkä pitänyt siitä lainkaan, krapulassa kun heräsi ja paikat olivat joskus niin kipeät etten voinut kävellä. Vihasin häntä, pelkäsin, mutta olin tavallaan riippuvainen... Minulla alkoi paniikkikohtaukset aika piakkoin muuton jälkeen, sydän tykytti, haukoin henkeä kuin kala, hikosin kuin sika... Siitä se alkoi, pelossa nukkuminen kun mies uhkasi tappaa minut yöllä, päivisin henkistä väkivaltaa, juomista, lyömistä, eikä 17-vuotias tyttö ymmärtänyt ettei sellainen kuulu parisuhteeseen. Vuodet kului, samaa päivästä toiseen, aina hän lupasi että haetaan poika Kiuruvedeltä, muttei koskaan.. Minut raiskattiin useasti juodessani liikaa. Kerran yksi melkein 70v ukki, hyi helvetti. Jo puolen vuoden päästä muuton jälkeen olin vainoharhainen, kuvittelin että asunto on täynnä kameroita ja puhuin televisiolle silloin tällöin. Kuvittelin että kaikki ihmiset ajaessaan autolla ohi lähettävät kirouksia päälleni. Ja lukuisat paniikkikohtaukset saivat minut erakoitumaan loppujen lopuksi asuntooni, josta liikuin vain humalassa.
19-vuotiaana tulin raskaaksi, mies sanoi, pidetään lapsi, minä olin jo onnessani, kunnes hän muutti mielensä, ei minusta ole kenestäkään huolehtimaan kun ensimmäisenkin lapseni jätin. Abortti. Raskaus oli edennyt jo niin pitkälle ettei sitä voinut enää keskeyttää vaan minun täytyy synnyttää se pois. Ja niin minulle laitettiin painoja kohtoon, synnytystä käynnistettiin tiputuksella, jollain lääkkeillä ym. Kaksi viikkoa minä rukoilin kuolemaa kunnes kun 15. päivä tuli, se tuli ulos, olin shokissa, lamaantunut, ja niin minut kaavittiin ja lähetettiin kotiin... niin kotiin. Aloin voida pahoin niin henkisesti kuin fyysisesti, harhaluulot täyttivät pääni ja sain muutaman psykoosin, joissa en ymmärtänyt ulkomaailmasta mitään vaan vaivuin raivohulluksi, joka vahingoitti itseään ja muita.
Yhtenä päivänä jouduin sairaalaan kun mieheni viilsi ranteeni auki minulta. Vahingossa hän väitti sen tehneensä, pah.
Lamaannuin täysin, makasin kuukauden päivät sängyn pohjalla, laihduin noin kymmenen kiloa ja mies joi, joka päivä. Kunnes mielenterveystoimiston työntekijä käveli avoimesta ovesta sisään, nosti minut väkisin istumaan ja avasi verhot, syötti minua ja antoi ajan toimistolle. Minähän selvisin sinne. Minulla todettiin keskivaikea masennus, resepti määrättiin taas.. aloin voida hyvin taas mutta kahden kuukauden päästä: raskaana taas, enää en edes harkinnut, kaavinta, ja heti ennen kuin on liian myöhäistä, ja siitä en ole koskaan kokenut tunnontuskia kuten ensimmäisellä kerralla, mutta sen abortin jälkeen laukesin itkemään, kaikki patoumat ulos. Olen menettänyt lapsen, kuinka minä kärsin silloin, sen lapsen olisi kuulunut syntyä, silloin päätin, otan itse elämäni ohjat käsiini.
Sanoin miehelle että muutan Jyväskylään opiskelemaan, haen lapseni Kiuruvedeltä mukaan, ja niin se mies tuli mukaan. Uutenavuonna 2005 muutimme Jyväskylään. Aloitin talouskoulun, poika meni hoitoon, kaikki alkoi mennä hyvin muuten mutta elämässäni ei ollut rakkautta, aloin kaivata jotain, en tiennyt silloin vielä mitä.
Opiskelu päättyi toukokuussa. Kun tulin käymään pojan kanssa tavalliseen tapaan Kiuruvedellä, menin paikalliseen kuppilaan kuten normaalisti, tapasin miehen, tai oikeastaan nuoren miehen, verrattuna silloiseen mieheeni. Rakastuin heti, tiesin heti että tämä on se asia joka minulta on aina puuttunut ja tämän vuoksi olen jaksanut elää tähän päivään saakka. Onnekseni tunteet olivat molemmin puoliset. Tapailimme pari kertaa kun kävin Kiuruvedellä, soittelimme, tekstailimme ja kun juhannuksena mieheni lähti Kotkaan ystäviensä luokse, kutsuin tämän nuoren miehen poikani ja minun seurakseni Jyväskylään. Olin kuolla onnesta ja jännityksestä kun hän tuli. Vietimme kaksi ihanaa päivää ja yötä kotonani kunnes hän sanoi palaavansa Kiuruvedelle. Petyin, mutta järkytyin kun hän kysyi lähdenkö mukaan. Kävelin hermostuneena ympyrää, sitten, pakkasin pojan ja omat vaatteet ja päätin etten enää ikinä palaa. Ja niin lähdin itsekin vuosien kuluttua palaamaan kotipaikkakunnalleni..
Menimme heti tämän nuoren miehen kotipaikalle, jossa minua jännitti, eihän kukaan ollut ennen esitellyt minua vanhemmilleen, onnekseni kaikki sujui ihanasti. Sinä samana päivänä soitin Kotkaan miehelleni ja sanoin etten enää koskaan palaa, aluksi hän oli vain vihainen, mutta surullinen myös, hän ei vielä tänäkään päivänä käsitä millaisia hirveyksiä hän on laittanut minut kestämään, olen sitä mieltä kahdesta miehestä elämässäni, isästäni ja entisestä miehestäni, että anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa.
Mutta siitä päivästä alkoi loppueämäni ensimmäinen päivä.Muutimme ensin yksiöön, menimme kihloihin, sitten rivitalo kaksioon, ja nyt kolmioon. Hain erilaisiin opiskelu paikkoihin, ja pääsin Kiuruvedelle lähihoitaja-koulutukseen, olin tiedosta erittäin onnellinen, ja ylpeä itsestäni, olen saavuttanut jotain tärkeää.
Olimme onnellisimpia kuin koskaan, kunnes uusi rakkaani petti minua; Tekstiviesti "olen tehnyt pahinta mitä voi tehdä, anteeksi" se sai minut sekoamaan, olin psykoosissa kun mies tuli kotiin, en ollut tajunnut ulkomaailmasta mitään, itkin, huusin raivosin, kunnes hiljenin. Siitä asti olen alkanut vajota pimeään ja vajoaminen jatkuu ja jatkuu, kunnes katoan...
Nyt minusta on alkanut tuntua aivan harmaalta. On kuin kulkisin sumussa joka on niin paksua etten pääse kulkemaan kuin hidastetusti.
Ei, minua ei itketä edes enää, on vain hajuton, väritön ja mauton tunne.. tyhjää vain, suoritan asiat mitkä päivisin täytyy suorittaa, yöt pyörin sängyssä tai istun sohvalla tuijottaen seinää.. ajatukseni ovat sekavia, ajattelen usein itsetuhoisia ajatuksia, tuntuu kuin korvani olisi tukossa ja silmäni sameat.. Ahdistun myös usein.. Ihmiset ahdistavat minua ja paniikkihäiriöni on tulossa takaisin, huomaan sen vapinastani ajaessa autoa tai käydessäni kaupassa, sydän hakkaa niin että korvissa kuuluu ja hihipisarat valuvat pitkin ohimoita... Voi vittu, mitähän tästä tulee?
Ollessani 3-vuotias sain pikkusiskon joka oli aivan päinvastoin kuin minä; minulla oli mustat pitkät hiukset kuin äidilläni, siskolla taas aivan vitivalkoiset. Kasvaessani kyllä kommelluksia keksimme, mistä milloinkin saimme selkäämme. Varhaislapsuuteni oli aikalailla pelossa elämistä huutavan alkoholisti-isän takia.
Oireilin ilmeisesti huutamisesta ja ainaisesta riitelemisen äänistä, sillä jouduin neurologin tutkittavaksi 3-vuotiaana. Kiipeilin aina pöydälle ja hyppäsin pää edellä alas... aivan kuin leikki-ikäinen olisi yrittänyt itsemurhaa. Aivoistani ei mitään vikaa löytynyt, mistä lie johtunut.
Esikoulun aloitin sekavin tuntein kun en ollut juurikaan tavannut muita lapsia asuessani syrjäkylällä. En olisi millään tahtonut jäädä sinne "kauheaan" paikkaan, enkä ymmärtänyt miksi äitini minut sinne hylkäsi. Ensimmäiset päivät menivät itkien, kunnes tutustuin muutamaan tyttöön, joista tuli ystäviäni ala-asteen ajaksi. Sain järkyttäviä raivokohtauksia, mikäli tahtoni ei esikoulussa mennyt perille, minä tahdoin aina olla prinsessa... Harvoin sain kuitenkaan olla.
Ala-aste sujui oikeastaan juuri vanhempieni toiveiden mukaan, keski-arvoni oli yli 8, en kiroillut, en polttanut tupakkaa, ennen kuin kuudennella luokalla.
Ollessani 10-12 vuotias isoveljeni hyväksikäytti minua ja siskoani meidän nukkuessamme, tai enhän minä nukkunut, esitin vain jotta se menisi nopeasti ohi. Muistaakseni yhdyntää ei tapahtunut, jotain hipeltelyä. Tunsin voivani pahoin. Aloin oireilla pukemalla useat housut päällekkäin.. kai jonkinlaista häpeää.. Äitinikin ihmetteli miksi niin teen, mutta enhän minä silloin muistanut vielä mitään tapahtuneista, myöhäisemmät traumaattiset kokemukseni saivat minut muistamaan nuo yölliset hetket.
Ylä-asteelle meniessäni huomasin kuinka erilainen olin muihin 13-vuotiaihin tyttöihin verrattuna, he polttivat tupakkaa, harrastivat seksiä parikymppisten miesten kanssa, enkä minä tahtonut olla se "tynnyrissä kasvatettu". Kuukaudessa muutuin etteivät vanhempani olleet tuntea minua. Leikkasin takamukseen yltäneet tummat hiukseni sivuilta kaljuksi ja värjäsin ne violetiksi, pukeuduin mustiin vaatteisiin, meikkasin kasvoni todella vahvasti. Pukeuduin revenneisiin vaatteisiin ja aloin juomaan, lopulta joka päivä. Karkailin kotoa, olin poissa pisimmillään yli viikon, jolloin vanhempani ilmoittivat poliiseille jotka useasti veivät minut kotiin. Kotona minua joka kerta odotti elämäni selkäsauna, kerta kerran jälkeen käytettiin kovempia otteita, sekä isäni että äitini olivat mukana. Pikkusiskoni itki huoneessaan ja pyysi isää lopettamaan kun isä hakkasi minua laudan pätkällä huoneessani.
Löysin turvan itselleni saatananpalvonnasta. Kukaan ystäväni ei tiennyt uskonnostani, tein sitä salaa, kuulin ääniä ja näin hallusinaatioita. Viiltelin itseäni ja otin alkoholia ja lääkkeitä sekaisin. Tuntui että ainoa turvani olisi kyseinen paha henki.
Kun 7lk:a oli kestänyt 3kk siirryin kotiopetukseen, olin taas heidän"pikkutyttönsä", kiltti ja kunnollinen seuraavaan syksyyn saakka kunnes alkoi 8 luokka. Olin koko ajan entistä sekaisempi, hallusinaatiot ja oudot kuiskeet jatkuivat. Löysin silloin miehen jota kuvittelin rakastavani ja ripustauduin häneen vaikka hän harrastikin seksiä kaverini kanssa sängyssä, kun minä nukuin yksiön keittiössä kaapin päällä palellen, muistan kuinka tunsin suunnatonta vihaa ystävätärtäni kohtaan ja vannoin tappavani hänet. Sosiaalitoimiston työntekijät hakivat minut vanhempieni kanssa pois tuolta asunnosta. Silloin kädessäni selkäni takana oli leipäveitsi, luojan kiitos en tehnyt mitään peruuttamatonta. Entinen meno jatkui kahta pahempana vanhetessani. Isä hakkasi minkä kerkesi, minut passitettiin mielenterveystoimistoon, pian minut sitten pakkohuostaanotettiin ja sijoitettiin Iisalmeen koulukoti Ahorinteelle.
Ahorinteellä tunsin itsetuhoisuutta, karkasin yöllä Pyhäsalmeen josta poliisit noutivat minut piakkoin. Menetin tupakointi lupani ja sain kuukauden huone arestia, eli en saanut edes ulkoilla. Ruokailin myös huoneessani, enkä saanut puhua muille nuorille, muut opiskelivat luokassa, minä huoneessani. Vapauduin kuukauden kuluttua tuosta tapahtumasta.
Vapauduttuani koulukodista jäin luokalleni. Eli taas 8lk ylä-asteella, mutta kului vain kuukausi kun minut erotettiin ja nuorisotalo otti minut sinne opiskelemaan, pinnasin silti lisää. Ja join. Kävin tutustumassa Julkulan nuorten psykiatriselle osastolle, että jos aloitettaisiin osasto-jakso. Ei aloitettu.
Tapasin nuoren pojan kenen kanssa aloin seurustelemaan. Jäin uudelleen 8lk:lle seuraavana keväänä. Kesä meni uuden poikaystävän kanssa ja äitinikin alkoi antaa minulle vapauksia, kunnes sain kuulla että aloitan 8-9lk:n opiskelun Portaanpäässä Lapinlahdella, voi ei, menettäisin poikaystäväni, mutta minulla oli suunnitelma...
Asuin Portaanpäässä noin kolme viikkoa kun minut erotettiin huonon käytöksen vuoksi. Tulin takaisin Kiuruvedelle kotiini asumaan kunnes äiti ilmoitti lokakuussa minulle että sosiaali viranomaiset pakkohuostaanottavat minut taas. Samana aamuna olin tehnyt raskaustestin joka näytti kahta viivaa.
Ja niin minut sijoitettiin Lapinlahdelle lastenkoti Saraheinään, olin heti alusta asti iloinen sinne mennessäni, sillä siellä asui kaverini myös, joka oli yhtä aikaa kanssani Portaanpäässä "opiskelemassa", ja hän oli myös raskaana! Tosin 3kk edellä minua, eli ollut koko opisto ajan raskaana, muttei ole tiennyt. Ja niin meillä alkoi hauskanpito, kävimme synnytysvalmennuksessa, karkasimme Iisalmeen, pelleilimme koulussa, mutta ystäväni joutui Julkulan osastolle seottuaan lastenkodissa. Olin taas yksin, mutta keväällä suoritin ylä-asteen, ja pääsin Kiuruvedelle, sain oman asunnon ja poika syntyi keisarileikkauksella kesän alussa.
Sain häädön asunnostani asuttuani siinä kuukauden. Jouduin asumaan kotiin taas. Eräänä kesäisenä viikonloppuna tulin kylälle juomaan kaljaa kavereideni kanssa kirjaston metsään kun tapasin erään kolmekymppisen miehen. Olin itse 16-vuotias. Seuraavana aamuna muutin hänen luokseen asumaan, äitini ei antanut vastasyntynyttä vauvaani minulle, vaan käski minun pysyä poissa kotoa. Asuin sen miehen kanssa 2kk ilman lastani kunnes hommasimme kaksion ja haimme poikani väkisin. Asuimme noin vuoden siinä kunnes mies sanoi että hän lähtee Kotkaan ja minä tulen mukaan, niinpä äitini otti taas poikani ja sanoi ettei17-vuotiaalla ole mitään oikeuksia viedä lastaan pois isovanhemmiltaan, niinpä poika jäi Kiuruvedelle.
Kotka. Kauniista rantakaupungeista kaunein. Mies alkoi juoda todella paljon kun olimme muuttaneet Kotkaan asumaan, masennuin, aloin harrastaa irtosuhteita, sain mielialalääkityksen joka pahensi oloani, otin yliannostuksen, vatsahuuhteluita ja kotiin päästyäni mies aina hakkasi minut. Hän myös harrasti seksiä kanssani kun nukuin, enkä pitänyt siitä lainkaan, krapulassa kun heräsi ja paikat olivat joskus niin kipeät etten voinut kävellä. Vihasin häntä, pelkäsin, mutta olin tavallaan riippuvainen... Minulla alkoi paniikkikohtaukset aika piakkoin muuton jälkeen, sydän tykytti, haukoin henkeä kuin kala, hikosin kuin sika... Siitä se alkoi, pelossa nukkuminen kun mies uhkasi tappaa minut yöllä, päivisin henkistä väkivaltaa, juomista, lyömistä, eikä 17-vuotias tyttö ymmärtänyt ettei sellainen kuulu parisuhteeseen. Vuodet kului, samaa päivästä toiseen, aina hän lupasi että haetaan poika Kiuruvedeltä, muttei koskaan.. Minut raiskattiin useasti juodessani liikaa. Kerran yksi melkein 70v ukki, hyi helvetti. Jo puolen vuoden päästä muuton jälkeen olin vainoharhainen, kuvittelin että asunto on täynnä kameroita ja puhuin televisiolle silloin tällöin. Kuvittelin että kaikki ihmiset ajaessaan autolla ohi lähettävät kirouksia päälleni. Ja lukuisat paniikkikohtaukset saivat minut erakoitumaan loppujen lopuksi asuntooni, josta liikuin vain humalassa.
19-vuotiaana tulin raskaaksi, mies sanoi, pidetään lapsi, minä olin jo onnessani, kunnes hän muutti mielensä, ei minusta ole kenestäkään huolehtimaan kun ensimmäisenkin lapseni jätin. Abortti. Raskaus oli edennyt jo niin pitkälle ettei sitä voinut enää keskeyttää vaan minun täytyy synnyttää se pois. Ja niin minulle laitettiin painoja kohtoon, synnytystä käynnistettiin tiputuksella, jollain lääkkeillä ym. Kaksi viikkoa minä rukoilin kuolemaa kunnes kun 15. päivä tuli, se tuli ulos, olin shokissa, lamaantunut, ja niin minut kaavittiin ja lähetettiin kotiin... niin kotiin. Aloin voida pahoin niin henkisesti kuin fyysisesti, harhaluulot täyttivät pääni ja sain muutaman psykoosin, joissa en ymmärtänyt ulkomaailmasta mitään vaan vaivuin raivohulluksi, joka vahingoitti itseään ja muita.
Yhtenä päivänä jouduin sairaalaan kun mieheni viilsi ranteeni auki minulta. Vahingossa hän väitti sen tehneensä, pah.
Lamaannuin täysin, makasin kuukauden päivät sängyn pohjalla, laihduin noin kymmenen kiloa ja mies joi, joka päivä. Kunnes mielenterveystoimiston työntekijä käveli avoimesta ovesta sisään, nosti minut väkisin istumaan ja avasi verhot, syötti minua ja antoi ajan toimistolle. Minähän selvisin sinne. Minulla todettiin keskivaikea masennus, resepti määrättiin taas.. aloin voida hyvin taas mutta kahden kuukauden päästä: raskaana taas, enää en edes harkinnut, kaavinta, ja heti ennen kuin on liian myöhäistä, ja siitä en ole koskaan kokenut tunnontuskia kuten ensimmäisellä kerralla, mutta sen abortin jälkeen laukesin itkemään, kaikki patoumat ulos. Olen menettänyt lapsen, kuinka minä kärsin silloin, sen lapsen olisi kuulunut syntyä, silloin päätin, otan itse elämäni ohjat käsiini.
Sanoin miehelle että muutan Jyväskylään opiskelemaan, haen lapseni Kiuruvedeltä mukaan, ja niin se mies tuli mukaan. Uutenavuonna 2005 muutimme Jyväskylään. Aloitin talouskoulun, poika meni hoitoon, kaikki alkoi mennä hyvin muuten mutta elämässäni ei ollut rakkautta, aloin kaivata jotain, en tiennyt silloin vielä mitä.
Opiskelu päättyi toukokuussa. Kun tulin käymään pojan kanssa tavalliseen tapaan Kiuruvedellä, menin paikalliseen kuppilaan kuten normaalisti, tapasin miehen, tai oikeastaan nuoren miehen, verrattuna silloiseen mieheeni. Rakastuin heti, tiesin heti että tämä on se asia joka minulta on aina puuttunut ja tämän vuoksi olen jaksanut elää tähän päivään saakka. Onnekseni tunteet olivat molemmin puoliset. Tapailimme pari kertaa kun kävin Kiuruvedellä, soittelimme, tekstailimme ja kun juhannuksena mieheni lähti Kotkaan ystäviensä luokse, kutsuin tämän nuoren miehen poikani ja minun seurakseni Jyväskylään. Olin kuolla onnesta ja jännityksestä kun hän tuli. Vietimme kaksi ihanaa päivää ja yötä kotonani kunnes hän sanoi palaavansa Kiuruvedelle. Petyin, mutta järkytyin kun hän kysyi lähdenkö mukaan. Kävelin hermostuneena ympyrää, sitten, pakkasin pojan ja omat vaatteet ja päätin etten enää ikinä palaa. Ja niin lähdin itsekin vuosien kuluttua palaamaan kotipaikkakunnalleni..
Menimme heti tämän nuoren miehen kotipaikalle, jossa minua jännitti, eihän kukaan ollut ennen esitellyt minua vanhemmilleen, onnekseni kaikki sujui ihanasti. Sinä samana päivänä soitin Kotkaan miehelleni ja sanoin etten enää koskaan palaa, aluksi hän oli vain vihainen, mutta surullinen myös, hän ei vielä tänäkään päivänä käsitä millaisia hirveyksiä hän on laittanut minut kestämään, olen sitä mieltä kahdesta miehestä elämässäni, isästäni ja entisestä miehestäni, että anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa.
Mutta siitä päivästä alkoi loppueämäni ensimmäinen päivä.Muutimme ensin yksiöön, menimme kihloihin, sitten rivitalo kaksioon, ja nyt kolmioon. Hain erilaisiin opiskelu paikkoihin, ja pääsin Kiuruvedelle lähihoitaja-koulutukseen, olin tiedosta erittäin onnellinen, ja ylpeä itsestäni, olen saavuttanut jotain tärkeää.
Olimme onnellisimpia kuin koskaan, kunnes uusi rakkaani petti minua; Tekstiviesti "olen tehnyt pahinta mitä voi tehdä, anteeksi" se sai minut sekoamaan, olin psykoosissa kun mies tuli kotiin, en ollut tajunnut ulkomaailmasta mitään, itkin, huusin raivosin, kunnes hiljenin. Siitä asti olen alkanut vajota pimeään ja vajoaminen jatkuu ja jatkuu, kunnes katoan...
Nyt minusta on alkanut tuntua aivan harmaalta. On kuin kulkisin sumussa joka on niin paksua etten pääse kulkemaan kuin hidastetusti.
Ei, minua ei itketä edes enää, on vain hajuton, väritön ja mauton tunne.. tyhjää vain, suoritan asiat mitkä päivisin täytyy suorittaa, yöt pyörin sängyssä tai istun sohvalla tuijottaen seinää.. ajatukseni ovat sekavia, ajattelen usein itsetuhoisia ajatuksia, tuntuu kuin korvani olisi tukossa ja silmäni sameat.. Ahdistun myös usein.. Ihmiset ahdistavat minua ja paniikkihäiriöni on tulossa takaisin, huomaan sen vapinastani ajaessa autoa tai käydessäni kaupassa, sydän hakkaa niin että korvissa kuuluu ja hihipisarat valuvat pitkin ohimoita... Voi vittu, mitähän tästä tulee?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Onneksi et kuollut kun rukoilit.Missä sinä asustelet nykyään?Siunausta.
Asustelen edelleen kotipaikkakunnallani josta olen lähtöisinkin, kiuruvedellä.. kyllä tästä selvitään, pahemmastakin selvitty ;)
Niin kyllä sinä selviät. :) Itse asun tässä ihan viereisessä kaupungissa.Aina ei vaan omat voimat riitä.On hyvä myöntää heikkoudet..
Onpasinulla ollut elämä!! Mutta onneksi se jatkuu vieelä. Olet nuori. Kaikkien kauheuksien jälkeen huomaan, että pystyt hyvin erittelemään hyvän ja pahan. Et ole saanut tukea etkä turvallisuutta. Kuitenkin vielä kerrot elämästäsi hyvin loogisesti ja järkevästi. Olet urhea pieni tyttö!
Kumpa jatkossa hyvät asiat vetäisvät sinua puoleensa. Löytäessäsi yhden hyvän, löydät kohta toisen. Yritä valita jatkossa aina hyvä ja itseäsi hoitava terveellisempi vaihtoehto kaikessa. Teet kuitenkin valinnat itse.
Kaikkea hyvää sinulle.
KIITOS sanoistasi, on tärkeää kuulla kannustavia kommentteja. Kuntiedän että joku uskoo minuun, on itsekin helpompi uskoa :D
Voi pientä säälittävää reppanaa..ja lehmätkin lentää....
sinäkin olet kyllä aika elämätön, ja netissä pitää muita haukkua. ;)
..se sun elämää näköjään sitten liikuttaa..voi voi raukkaa.
et valitettavasti ole ehkä itse täyttänyt pieni vielä kahtatoistakaan ja silti katkeruutesi näkyvät viesteissäsi, olen pahoillasi, sinun elämäsi ALUSTA mikä on mennyt NOIN pieleen.. voi sinä pikku raukka, toivottavasti sinua helpottaa, sun elämäs on varmaa TOOOOSIII vaikeaa
haha
..voi sua pientä raukkaa, kun täällä netissä ruikutat.. On varmaan TOOOOOOSII vaikea elämä, voi voi, ihan liikutun...
näitä -KLEOPATRA- surkimuksiahan Suomessa riittää..
Luuletko olevasi jotenkin kova tai pelottava..HUI!
niin, minkäköhän se sinusta tekee kun haukut muita. Niin kauan kun et voi myöntää itsellesi tosiseikkoja, pyörit täällä mt-osiossa haukkumassa muita. Valitan.
---
Joskus on niinkin, että kun joku on kokenut kovia, joku toinen saattaakin olla kateellinen. Niin outoa kun se onkin! Tuli vaan mieleen tosta "pelottava" sanasta.
Tarinasi on rankka, silti olet selviytynyt siitä.
Ihmettelen vain, miksi et kertonut sosiaaliviranomaisille, että sinua hakataan (laudan pätkällä)kotona? Vai kerroitko ja silti sinut annettiin vanhemmillesi? Nuoret yleensä ovat niin lojaaleja vanhempiaan kohtaan, että eivät kerro totuutta, vaikka se helpottaisi omaa oloa.
Miten sisaruksillasi menee?
Voisit kokeilla kirjoittaa tästä kirjan tai novellin pätkiä. Olen kirjoittanut omasta elämästäni Tosi Elämä-lejhteen pätkiä. Niistä saa vähän rahaakin ja samalla saa purettua omaa sisintään.
Mä oon samanikäinen tyttö, ja mullakaan ei oo mikään ideaalilapsuus... Isä joi viikonloppuisin paljon ja oli agressiivinen, siskoni sairastui vakavasti erääseen mielenterveystautiin. Mut jostain syystä perheemme sai jotenkuten asiat kuntoon ja eteenpäin on menty.
Tsemppiä! Mä oon pahoillani siitä, mitä sä oot joutunut kokemaan. Me ollaan vielä nuoria ja aina voi aloittaa alusta! Tee asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi, älä vertaa itseäsi muihin.