Olisin voinut kirjoittaa tämän syömishäiriö-palstallekin...
Viime kesänä masennus hiipi taas kimppuun, muutaman vuoden tauon jälkeen. Samoin syömishäiriö, joka on enempi ja vähempi vaivannut jo yli 10 vuotta (lasken jatkuvasti kaloreita, ja jos menee vähänkin yli "sallitun", oksennan).
En vain enää näe poispääsyä tästä. Olen harkinnut että jättäisin masennuslääkityksen pois. En jaksa popsia tabuja enää, turhaa... kun selvästikin masennus tulee olemaan kumppanini koko loppuelämän. Välillä pois ja sitten taas täysillä takaisin.
Rohkeutta ei ole tehdä itselleen mitään radikaalia... mutta eiköhän tämä jokapäiväinen elimistön rääkkääminenkin johda lopulta tuhoon...
Viime kesänä masennus hiipi taas kimppuun, muutaman vuoden tauon jälkeen. Samoin syömishäiriö, joka on enempi ja vähempi vaivannut jo yli 10 vuotta (lasken jatkuvasti kaloreita, ja jos menee vähänkin yli "sallitun", oksennan).
En vain enää näe poispääsyä tästä. Olen harkinnut että jättäisin masennuslääkityksen pois. En jaksa popsia tabuja enää, turhaa... kun selvästikin masennus tulee olemaan kumppanini koko loppuelämän. Välillä pois ja sitten taas täysillä takaisin.
Rohkeutta ei ole tehdä itselleen mitään radikaalia... mutta eiköhän tämä jokapäiväinen elimistön rääkkääminenkin johda lopulta tuhoon...
Vastaukset 5
Vanhimmat
käy apua hakemassa. http://tiedostamaton.net jesse james muurarin kaveri
Itsemurha ei ole mikään ratkaisu.
Apua on saatavilla. Voisitko mennä terveyskeskuslääkärin vastaanotolle ja päästä mielenterveystoimistoon/terapiaan purkamaan tilannettasi?
Onko paikkakunnallasi kriisikeskusta, jossa voisit käydä purkamassa itseäsi?
Voimia!
Niinpä-niin... työterveyslääkäri määräsi masennuslääkityksen. Resepti oli kolmeksi kuukaudeksi. Uusia voi sitten puhelimitse. Bulimiasta yritin myös puhua, mutta lääkäri ei ottanut asiaan mitään kantaa. Eli lekurin puolelta kai homma hyvin hoidettu, potilas pysyy poissa vastaanotolta, popsii pillereitä ja paranee. Oli aika tyhjä olo kun vastaanotolta poistuin.
Kun ensimmäisen kerran sairastuin masennukseen, kävin kriisikeskuksessa ja sitten viikottaisessa terapiassa yli vuoden. En vain kokenut, että asioiden puimisesta olisi mitään hyötyä ollut, päin vastoin, mieli oli enemmän ja enemmän myllerryksissä. Kai se niin on, että itsestä se parantumisen voima on sitten löydyttävä. Ja jos ei löydy, niin se on voi-voi...
ikävä kyllä...masennus on kietoutunut minuun erottamattoman tiukasti, jo monen, monen vuoden ajan. Kaukaiset traumat eivät ota hellittääkseen. Löysin keinon parantaa huonoa oloani ensi kerran laihduttamalla 14-vuotiaana. Laihduin nopeasti alipainoiseksi. Se ei tehnyt silti onnelliseksi. Jouduin tarkkailun alaiseksi ja lihotin itseni takaisin entisiin mittoihini. Tietäen silti että olen lihava, mutta siitä syystä, ettei asioitani tongittaisi sen enempää ja minut jätettäisiin rauhaan. Ajattelin laihduttaa tarkkailusta päästyäni samoihin mittoihin. Nyt 17 vuotta lasissa ja sama 14-vuotiaana aloitettu syömispelleily jatkuu edelleen, nyt bulimiana. Samoin masennus syvenee...haluaisi hakea apua, ei vain uskalla kun pelkää, mihin se johtaisi. Söisinkö turhaan tabuja tai tekisin niillä itsemurhan heikon hetken sattuessa? Tähän mennessä pelastanut vain se, etten ole ilmeisesti koittanut tarpeeksi kovilla aineilla. Jotenkin olen salaa toivonut varsinkin nämä mia-vuodet, että kuolisin joku päivä heikkouteeni, ettei elimistö enää kestäisi päivittäistä rääkkiään. Turhaa...masentaa jo sekin ajatus että monet selviävät tästä sh:sta vuosikymmeniä ilman pahempia oireita.
Toivoisi, että joku muu tulisi, ottaisi kädestä kiinni ja taluttaisi lääkäriin tai psykiatrille. Ei itse vain jaksa.
Tiedän niin hyvin, mikä on tilanteesi...en vain täältä kykene oikein tekemään mitään, eikä lohdullisia sanojakaan oikein löydy. Toivoisin, että voisin kannustaa päässeeni itse eroon tästä helvetistä, että kyllä sinäkin pääset. Voin nyt toivoa sinulle ainoastaan kykyä ajatella tulevaan, parempaan, jos siihen kykenet. Ajattelemaan, mitä elämä ilman syömishäiriötäsi olisi. Ottamaan päivän kerrallaan. Ei syömishäiriötä voi lopettaa siinä samassa, kuten ei masennustakaan. Pitää jaksaa pienin askelin kohti parempaa. Jo yksi päivä, jolloin on syönyt suht normaalisti, on edistysaskel kohti elämää.
Mä olen tällainen "vanha täti" jo, yli kolmekymppinen. Mun kohdalla peli taitaa olla jo menetetty, mutta kiitokset kauniista sanoistasi!
Sinä olet vielä niin nuori ja elämä edessäsi. Toivon sulle rohkeutta hakea apua! Ja tee se nyt, älä odota liian kauan (kuten minä tein).