Menin maanantaina koluun yrittäen saada jälleen normaalirutiinit käyntiin. Katsoin parhaakseni koittaa painaa viikonlopun tapahtumat vielä toistaiseksi mahdollisimman tarkasti pois mielestä, sillä ne olivat jotain niin käsittämätöntä että pieni pääni oli jo aivan pyörällä. Aloin pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen että muutosta oli tapahtunut liiaksikin liian lyhyessä ajassa, koska tämä oli jotain sellaista mihin en mitenkään osannut ennalta varautua - täysin ekstraa. Alitajunnassani jylläsi jatkuvasti vain Nelli ja kaikki se mitä tapahtui illan päätteeksi Eivätkä ne jääneet vain alitajuntaan päiviksi, vaan näin joka yö samaa unta. Uni oli kuvasarja tapahtumista jatkuen aina erilaisella lopulla riippuen mihin ajatuksiin jäin illalla nukkumaan mennessäni. Välillä näin enteen kuinka Nelli soitti ja pyysi anteeksi, kun taas joissakin versioissa näimme kadulla yllättäen ja hän toisti rakkaudentunnustuksensa todistukseksi vilpittömyydestään. Jotkin niistä päättyivät laimeasti siihen että emme tavanneet enää koskaan, ja jättivät miettimään mitähän tietämättäni tapatui sen jälkeen. Ylivoimaisesti runsaimpana kuitenkin näin kuinka ilta ei päättynytkään lähtööni, vaan jäin jatkamaan iltaa Nellin seurana ja kohtasimme yhdessä seuraavan aamun kylmänkalpean sarastuksen raukeina ja onnellisina.
Torstaina aloin olla jo täysin lopussa. En ollut kyennyt keskittymään mihinkään koko alkuviikolla ja pääni tuntui viritetyltä aikapommilta jokasekunttisine piippaksine muistuttaen tulevasta katastrofista. Kouluvihkojeni sivuja koristi ”Ollakko, vai eikö olla? ..siinäpä vasta kysymys.” kaltaisia tekstejä ja kysymyksiä vailla päteviä vastauksia. Vastauksien kirjalliseen muotoon tuottaminen oli mahdoton tehtävä jo kysymyksien ylibuukkaamille aivoilleni.
Olin koko viikon vältellyt julkisia paikkoja ja viettänyt hiljaiseloa kaikin puolin ottamatta ihmisiin mitään kontaktia ja alkuviikolla esiintyneet kyselyt äkkisestä muutoksesta olivat pikkuhiljaa laantuneet ja aloin olla sivustakatsojan silmissä outo erakko ihmismassan syövereissä.
Perjantai-iltana tein lopulta päätöksen ottaa Nelliin yhteyttä. Tunsin ylitsepääsemättömän suurta syyllisyyttä järjestämäni pakoilun vuoksi. Ajattelin kuinka se varmasti olisi satuttanut häntä syvästi, eikä itsesyytökset parantaneet lähes viikkoa riutuneen olemukseni vointia yhtään. Tartuin kännykkääni, hain Nellin numeron nopeasti ennen kuin ehtisin ajatella mitään ja soitin. Kuulin loputtoman liudan tuuttauksia ja lopulta linjan toisesta päästä vaimean vastauksen "Nelli". Painoin säpsähtäen nopeasti linjan poikki ja jähmetyin paikalleni. Pääni täyttyi monologilla >Mitä ihmettä mä voin sanoa Nellille? Pyytää anteeksi törkeetä käytöstäni ja vaitioloa ..ja? Mitä? Miten asiat nyt ovat? Mitä mä oikeen ajattelen? Entä jos kaikki olikin vain kännin piikkiin laitettavaa sekoilua Nellin puolelta? Jos se ei ollutkaan tosissaan? ..oltiinhan me juotu kuitenkin niin älyttömästi ja Nelli varmaan tuplasti..olihan se sentään kemujen kuningatar. Entä jos se ei muista enää mitään?>. Irrotin otteeni puhelimesta ja se lensi halki ilman kohdaten silmänräpäysessä sängyn pinnan ja pongahti siitä vielä muutaman kerran holtittomasti, kunnes lopulta pysähtyi näyttö suuntautuneena kattoon. Siinä se sitten makasi. Yksin ja hiljaa vain Nellin numero näytössä komeillen. Minä istuin sen vieressä tuijottaen liikkumatta näyttöä kuin patsas ja tuskin kykenin edes hengittämään. >se oli lähellä!!> ajattelin pysyen edelleen liikkumattomana.
Nousin ylös sängyltä ja aloin kävellä hermostuneena pientä ympyrää halki kulmikkaan lattiamattoni. Katselin kattoa seuraten kattovaloni varjostimen ympyrää kehää, kunnes pääni oli niin pyörällä että voin pahoin. Kyyristyin lattialle ensin vatsalleni, kääntyen kuitenkin heti selälleni huomaten asennon tuntuvan paremmalta. Huone pyöri ympärilläni edelleen ja näin kaiken aaltoilevana. Sitten silmieni eteen aukesi jälleen lauantai-ilta aaltoilevine näkyine, kuin silloin humalatilasta johtuen. Nellin sumeat kasvot.
Kaikuna: ”rakastan sinua, rakastan sinua, en voi sille mitään, en voi…en mitään voi, pahoillani, …olen pahoillani..älä hylkää mua…ethän hylkää, ethän…”.
Painoin käteni korvilleni ja aloin vaimeasti ulista ”..Eiiiiiii! Mene pois, anna mun olla rauhassa, jätä mut tähän ja mene – ole niin kiltti!”. Se ei hellittänyt vaan sanoja tuli aina vain armotta lisää ja ne voimistuivat pääni sisällä kaikuen. Kyyneleet kirposivat tuskan tuomina silmiini valuen hitaasti halki poskieni runsaina ja pian aikapommikin astui jälleen piippauksineen kuvioihin. Silmissäni vilisi sumean maiseman keskellä sekuntien virta punaisine numeroine ja aikaa oli enää vajaa minuutti jäljellä ”piip – piip – piip - ….” . piippailu tiheni, sekuntien virta juoksi ylinopeutta ja juuri kun viiden sekuntin raja rikkoutui, tunsin käden kosketuksen vyötärölläni. Hyppäsin säikähtäen ylös huutaen ”ÄLÄ KOSKE MUHUN!..MENE POIS!” ja näin edessäni äidin säpssähtäneet kasvot. ”Mikä sulla oikeen on?”
se kysyi katsoen kummissaan kyyneleiden virtaa poskillani ja kalpeuden harsoamia kasvojani.
”Et heränny kellosi piippaamiseen, joten tulin herättämään…anteeksi!” se sanoi vielä ja lähti sitten huoneesta hiljaa katsomatta taakseen. Mä jäin katsomaan hiljaa sen perään sydän tuhatta ja sataa pamppaillen. Pyyhin kyyneleeni täkkiin ja kaappasin lattialle pudonneen nalleni halattavakseni.
>se oli vain pahaa unta!>
Torstaina aloin olla jo täysin lopussa. En ollut kyennyt keskittymään mihinkään koko alkuviikolla ja pääni tuntui viritetyltä aikapommilta jokasekunttisine piippaksine muistuttaen tulevasta katastrofista. Kouluvihkojeni sivuja koristi ”Ollakko, vai eikö olla? ..siinäpä vasta kysymys.” kaltaisia tekstejä ja kysymyksiä vailla päteviä vastauksia. Vastauksien kirjalliseen muotoon tuottaminen oli mahdoton tehtävä jo kysymyksien ylibuukkaamille aivoilleni.
Olin koko viikon vältellyt julkisia paikkoja ja viettänyt hiljaiseloa kaikin puolin ottamatta ihmisiin mitään kontaktia ja alkuviikolla esiintyneet kyselyt äkkisestä muutoksesta olivat pikkuhiljaa laantuneet ja aloin olla sivustakatsojan silmissä outo erakko ihmismassan syövereissä.
Perjantai-iltana tein lopulta päätöksen ottaa Nelliin yhteyttä. Tunsin ylitsepääsemättömän suurta syyllisyyttä järjestämäni pakoilun vuoksi. Ajattelin kuinka se varmasti olisi satuttanut häntä syvästi, eikä itsesyytökset parantaneet lähes viikkoa riutuneen olemukseni vointia yhtään. Tartuin kännykkääni, hain Nellin numeron nopeasti ennen kuin ehtisin ajatella mitään ja soitin. Kuulin loputtoman liudan tuuttauksia ja lopulta linjan toisesta päästä vaimean vastauksen "Nelli". Painoin säpsähtäen nopeasti linjan poikki ja jähmetyin paikalleni. Pääni täyttyi monologilla >Mitä ihmettä mä voin sanoa Nellille? Pyytää anteeksi törkeetä käytöstäni ja vaitioloa ..ja? Mitä? Miten asiat nyt ovat? Mitä mä oikeen ajattelen? Entä jos kaikki olikin vain kännin piikkiin laitettavaa sekoilua Nellin puolelta? Jos se ei ollutkaan tosissaan? ..oltiinhan me juotu kuitenkin niin älyttömästi ja Nelli varmaan tuplasti..olihan se sentään kemujen kuningatar. Entä jos se ei muista enää mitään?>. Irrotin otteeni puhelimesta ja se lensi halki ilman kohdaten silmänräpäysessä sängyn pinnan ja pongahti siitä vielä muutaman kerran holtittomasti, kunnes lopulta pysähtyi näyttö suuntautuneena kattoon. Siinä se sitten makasi. Yksin ja hiljaa vain Nellin numero näytössä komeillen. Minä istuin sen vieressä tuijottaen liikkumatta näyttöä kuin patsas ja tuskin kykenin edes hengittämään. >se oli lähellä!!> ajattelin pysyen edelleen liikkumattomana.
Nousin ylös sängyltä ja aloin kävellä hermostuneena pientä ympyrää halki kulmikkaan lattiamattoni. Katselin kattoa seuraten kattovaloni varjostimen ympyrää kehää, kunnes pääni oli niin pyörällä että voin pahoin. Kyyristyin lattialle ensin vatsalleni, kääntyen kuitenkin heti selälleni huomaten asennon tuntuvan paremmalta. Huone pyöri ympärilläni edelleen ja näin kaiken aaltoilevana. Sitten silmieni eteen aukesi jälleen lauantai-ilta aaltoilevine näkyine, kuin silloin humalatilasta johtuen. Nellin sumeat kasvot.
Kaikuna: ”rakastan sinua, rakastan sinua, en voi sille mitään, en voi…en mitään voi, pahoillani, …olen pahoillani..älä hylkää mua…ethän hylkää, ethän…”.
Painoin käteni korvilleni ja aloin vaimeasti ulista ”..Eiiiiiii! Mene pois, anna mun olla rauhassa, jätä mut tähän ja mene – ole niin kiltti!”. Se ei hellittänyt vaan sanoja tuli aina vain armotta lisää ja ne voimistuivat pääni sisällä kaikuen. Kyyneleet kirposivat tuskan tuomina silmiini valuen hitaasti halki poskieni runsaina ja pian aikapommikin astui jälleen piippauksineen kuvioihin. Silmissäni vilisi sumean maiseman keskellä sekuntien virta punaisine numeroine ja aikaa oli enää vajaa minuutti jäljellä ”piip – piip – piip - ….” . piippailu tiheni, sekuntien virta juoksi ylinopeutta ja juuri kun viiden sekuntin raja rikkoutui, tunsin käden kosketuksen vyötärölläni. Hyppäsin säikähtäen ylös huutaen ”ÄLÄ KOSKE MUHUN!..MENE POIS!” ja näin edessäni äidin säpssähtäneet kasvot. ”Mikä sulla oikeen on?”
se kysyi katsoen kummissaan kyyneleiden virtaa poskillani ja kalpeuden harsoamia kasvojani.
”Et heränny kellosi piippaamiseen, joten tulin herättämään…anteeksi!” se sanoi vielä ja lähti sitten huoneesta hiljaa katsomatta taakseen. Mä jäin katsomaan hiljaa sen perään sydän tuhatta ja sataa pamppaillen. Pyyhin kyyneleeni täkkiin ja kaappasin lattialle pudonneen nalleni halattavakseni.
>se oli vain pahaa unta!>
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.