Olen itse psykiatrinen sairaanhoitaja, pidän työstäni valtavasti ja saan hoitajana asiakkailtani, sekä kollegoiltani hyvää palautetta "ymmärätäväisestä" työotteesta ja välittämisestä.
Tämä "ymmärrys" johtuu siitä, että olen itse kärsinyt masennuksesta (keskivaikea) jo useita vuosia. Lääkitystä on kokeiltu todella laajana kirjona, ilman tulosta.
Kysyisinkin nyt muilta kohtalotovereilta, kuinka hakeutua pienehköllä paikkakunnalla terapiaan, ilman, että sana leviää omille työtovereille?
On paskapuhetta ettei tälläisen sairauden ilmitulo tällä alalla lopulta päättyisi työn loppumiseen.
Tämä "ymmärrys" johtuu siitä, että olen itse kärsinyt masennuksesta (keskivaikea) jo useita vuosia. Lääkitystä on kokeiltu todella laajana kirjona, ilman tulosta.
Kysyisinkin nyt muilta kohtalotovereilta, kuinka hakeutua pienehköllä paikkakunnalla terapiaan, ilman, että sana leviää omille työtovereille?
On paskapuhetta ettei tälläisen sairauden ilmitulo tällä alalla lopulta päättyisi työn loppumiseen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihan eri alan ihmisenä olettaisin, että täysin turvallisesti voisit mennä terapiaan. Eikö näillä ammatti-ihmisillä, kuten sinullakin ole vaitiolovelvollisuus? Jos juttu lähtee kiertämään, sen alkulähdehän on selvä ja tyyppi jää kiinni. Puhu sille terapeutille huolestasi ja vakuutu, että olet "turvassa".
Eikö juuri teidän töissä masennus ole lähes ammattitauti. En pelkäisi leimautumista puhumattakaan töiden loppumisesta. Yhtä hyvin duunit voitaisiin viedä alta kroonisista peräpukamista tai esim. astmasta kärsiviltä.
Tiedät masennuksesta varmasti enemmän kuin minä, mutta sen sanon, ettei siinä ole mitään hävettävää. Uskon itse oman sairastumiseni myötä oppineeni elämästä tosi paljon. Olen vakuuttunut, että tuo hyvää palauttta saanut työotteesi johtuu nimenomaan oman kokemuksesi kautta syntyneestä viisaudesta.
Pää pystyyn ja terapiaan, jos sitä tarvitset. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee, tärkeintä on oma toipumisesi, kuten ammattilaisena tiedät.
Outoa sinällään, ettei vuosien lääkekokeilut ole tuottaneet tulosta. Itselläni on lääkehoito jatkunut 3 kk ja pikkuhiljaa alkaa helpottaa.
onkin juuri siinä, että varsinkaan työyhteisön "vaitiolovelvollisuus" toisia kollegoita kohtaan ei toimi. Syynä varmasti se, että tässä työssä kokoonnumme asiakkaittemme asiaoilla eri verkostoissa, joten paikkakunnan kaikki psykiatrian puolen ihmiset ovat jatkuvasti tekemisissä.
Tiedän, että mahdollisesti saisin käydä toisella paikkakunnalla terapiassa, mutta huonojen kulkumahdollisuuksien vuoksi sekin on vaikeaa.
Pelkoni on aiheellinen, koska kyseisessä työpaikassa on "ajettu" alas työntekijöitä, jotka ovat avoimesti puhuneet psyykenpuolen sairauksistaan. Sijaisuuksia ei ole jatkettu jne.
Lääkityksestä vielä sen verran, että kohdallani on todellakin kokeiltu yli kahtakymmentä eri antidepressanttia ja joitakin ahdistusta lievittäviä lääkkeitä kuten Buspiron ja diatsepaami - tuloksetta.
Ennen vuoteen kuului hyviäkin kuukausia, mutta nyt ainkaan kahteen vuoteen ei tänne risukasaan ole aurinko paistanut.
Ymmärrän sairaanhoitajana tuon tuskasi täysin! Vaitiolovelvollisuushan siis on mutta me ihmiset ollaan niin raadollisia eikä suutarin lapsilla ole kenkiä... On helppoa hoitaa toisia mutta itseään ja omaan työyhteisöön kuuluvia on vaikea kohdata ammatillisesti.
Itseään on lähes mahdoton hoitajankin hoitaa. vaikka pystyt neuvomaan muita vastaavassa tilanteessa olevia et pysty auttamaan itseäsi. Se täytyy vain hyväksyä. Miten teidän työnohjauksenne?
Näen ainoaksi mahdollisuudeksesi mennä toiselle paikkakunnalle yksityislääkärille tai terapeutille.
Joudut tosin punnitsemaan onko se sen arvoista että kannattaa kestää hankala kulkeminen. Mielestäni on!!
Voimia ja tsemppiä sinulle!
foorumilla Tukiasema.net?
Siellä on piiiitkä viestiketju masentuneiden hoitajien kirjoittamana!
jos saa kenkää? Kai siinä nyt itselläkin alkaa joskus tuntumaan oudolta kun toisten surkeitajuttuja kuuntelee työkseen.
työnohjaukseen? Eikö siellä pysty selvittämään ongelmiaan?
Luulisi, että työnohjaajan on oltava vähintään psykoterapeutti tai siihen muuten koulutettu. Todella ammattinsa osaava työnohjaaja luulisi pystyvän pitämään "asiat sisällään" ja pelko niiden leviämisestä olisi turhaa.
Hei! Olen työskennellyt yli 20 vuotta sosiaalialalla. Kokemukseni ja havaintojeni mukaan monet amattiauttajat ovat käyneet läpi oman terapian eikä sitä pidetä mitenkään pahana - päin vastoin työssä selviytymistä ja ammattitaitoa parantavana asiana. Lääkityksen käyttö ehkä voi vielä leimata (sen verran vielä taitaa sitä hulluuden pelkoa olla ihmisten alitajuntaan iskostuneena, mutta sehän (siis kenenkään lääkitys) ei muille kuulukaan. Olen itsekin sairastunut 2 kertaa keskivaikeaan masennukseen ja saanut siihen terapian sekä lääkityksen. Tuntuu, että hoidon ja sairauksien myötä työtaito on vain parantunut. Terapiaa en ole mitenkään erityisemmin salaillut, sehän on vain "statusta" ammattipiireissä. Lääkkeiden käytön olen sen sijaan pitänyt omana tietonani.
Psykiatrinen sairaanhoitaja jolla oli diagnosoitu persoonallisuushäiriö jatkaa edelleen toimessaan.
Hyvää on se että hänen työpaikkansa on säilynyt.
Omalta kohdaltani ko tapaus romutti uskoni julkiseen psykiatriseen hoitoon koska tässä tapauksessa terapeutille oli diagnosoitu pahempi sairaus kuin minulle joka kävin hoidossa asiakkaana.