Heips!
Olen jatkuvassa syyllisyys-kierteessä veljeni sairastumisen vuoksi. Meillä on paljon ikäeroa, olin lapsi kun hän sairastui. Hänellä on skitsofrenia.
Mua painaa, kun hän on siinä jamassa, ei asuntoa, vaatteita, mitään. Painaa, kun vanhemmat ovat katketa surusta. Siitä ei paljoa puhuta, mutta se, mitä jää sanomatta... En haluis nähdä kaikkia sukulaisia tällasena, en haluis, että veljeni joutuu elämään tällasta elämää. En haluais saada ahdistuskohtauksia jatkuvasti. Apua hän ei ole milloinkaan suostunut ottamaan vastaan. Hän karkaa laitoksista ja luovuttaa asunnot, joita hälle hankittu. Antaa pois rahat ym...
Yritän tietty elää omaa elämääni parhaan mukaan, mutta aina se painaa mieltä vaan. Pahinta on ne tunteet, kun alan syyttelemään itseäni ja sitä, etten voi auttaa. Tuntuu, että sillä välin kun elän omaa elmääni lasteni kanssa hyvällä asuinalueella, kertyy minulle kokoajan valtava syntitaakka, jonka joudun maksamaan omien lasteni kautta, kun aika koittaa. Pelkään, että minun lapsille tulee sama. Pelkään, pelkään ja pelkään.
Tuntuu, että en ole onneani ansainnut. Että se on väärin ja epäoikeuden mukasta.
Tää on aivan kamalaa. Pitäiskö minun yrittää vieläkin auttaa vai keskittyä omaan elämääni. Molempia en pysty yhtäaikaa tekemään. Sen olen kokenut ja se loppui lähes avioeroon, kun en osannut ajatella kuin sitä asiaa. Lapset alkoivat voimaan hiukan huonommin ym. kun äiti oli kireä ja etäinen. Kamalaa!
Olen jatkuvassa syyllisyys-kierteessä veljeni sairastumisen vuoksi. Meillä on paljon ikäeroa, olin lapsi kun hän sairastui. Hänellä on skitsofrenia.
Mua painaa, kun hän on siinä jamassa, ei asuntoa, vaatteita, mitään. Painaa, kun vanhemmat ovat katketa surusta. Siitä ei paljoa puhuta, mutta se, mitä jää sanomatta... En haluis nähdä kaikkia sukulaisia tällasena, en haluis, että veljeni joutuu elämään tällasta elämää. En haluais saada ahdistuskohtauksia jatkuvasti. Apua hän ei ole milloinkaan suostunut ottamaan vastaan. Hän karkaa laitoksista ja luovuttaa asunnot, joita hälle hankittu. Antaa pois rahat ym...
Yritän tietty elää omaa elämääni parhaan mukaan, mutta aina se painaa mieltä vaan. Pahinta on ne tunteet, kun alan syyttelemään itseäni ja sitä, etten voi auttaa. Tuntuu, että sillä välin kun elän omaa elmääni lasteni kanssa hyvällä asuinalueella, kertyy minulle kokoajan valtava syntitaakka, jonka joudun maksamaan omien lasteni kautta, kun aika koittaa. Pelkään, että minun lapsille tulee sama. Pelkään, pelkään ja pelkään.
Tuntuu, että en ole onneani ansainnut. Että se on väärin ja epäoikeuden mukasta.
Tää on aivan kamalaa. Pitäiskö minun yrittää vieläkin auttaa vai keskittyä omaan elämääni. Molempia en pysty yhtäaikaa tekemään. Sen olen kokenut ja se loppui lähes avioeroon, kun en osannut ajatella kuin sitä asiaa. Lapset alkoivat voimaan hiukan huonommin ym. kun äiti oli kireä ja etäinen. Kamalaa!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta... Minun kokemuksia voit lukea tuolta pioni nimimerkistä http://chat.yle.fi/tv1/ubb/Forum47/HTML/000060.html
Muista, että vain sinä voit asettaa rajat tässäkin asiassa ja suojella itseäsi ja ydinperhettäsi.
Voimia sinulle!
kyllä tuo vähän valaisi tilannetta. Tajusin, ettei se minun sairastuminen auta häntä yhtään. Sehän tässä on edessä, jos en lakkaa tätä. Tunnen vaan olevan lisäksi velvollinen äidilleni saamaan tämän henkilön kuntoon. Hänen iloiseksi saaminen tuntuu olevan minulle aika tärkeää. Välillä kun hhuomaan äidin olevan surullinen, kysyb hältä, että kai hän on silti iloinen että minä olen olemassa ja terve...Olen kait aika säälittävä!
Saisitte varmasti paljon apua vertaistuesta, jota saa Omaiset mielenterveyden tukena keskusjärjestöstä. Tässä linkki, josta löydät sinua ja/tai äitiäsi lähellä olevan jäsenjärjestön http://www.omaisten.org/jasenjarjestot.php Siellä saa myös henkilökohtaista neuvontaa.
Minun tilanteenihan on hiukan eri, koska sairas omaiseni on äitini. Usein kai käy niin, että yhden lapsista sairastuttua, muut lapset jäävät helposti varjoon. Pätee muihinkin sairauksiin. Sinusta tulee tavallaan pikkusoturi, joka yrittää auttaa äitiäsi ja veljeäsi. Vertaistuessa tapaisit muita vastaavassa tilanteessa olevia sisaruksia, joiden kokemuksista saisit varmaankin hyötyä ja työkaluja itsellesi. Ja toisaalta äitisi kuulisi muiden sairastuneen lapsen äitien tarinoita. (Nämä saattavat olla eri ryhmissä)
Ja et ole säälittävä vaan inhimillinen! Ja olet hyvällä tiellä, koska olet havahtunut huomaamaan omankin pahanolosi etkä suostu siihen. Sinua ja äitiäsi ei hyödytä se, että tekin sairastuisitte. Sairastuneet itse pyrkivät kai ainakin aluksi vetämään muutkin mukaan sairauteensa - heille olisi helpompaa, jos muutkin olisivat samassa tilanteessa.
Hei! Tunnistin itseni tarinastasi, olen skitsofreenikon sisko. Veljeni joutui sairaalaan kesällä 2004 ja siitä lähtien kannoin syyllisyyttä aina viime kesään saakka. Syyllisyyden painolasti oli järkyttävä, enkä pystynyt elämään normaalia nuoren ihmisen elämää. Koko ajan minua painoi ajatus: olen syyllinen veljeni sairastumiseen. Veljeni vielä lietsoi ajatusta puolisuorasti (vaikka minulla on aina ollut todella läheiset siteet veljeeni). Lähdin vaihto-oppilaaksi toiselle puolen maapalloa, jotta pääsisin eroon syyllisyyden taakasta. Naiivisti ajattelin, että maiseman vaihto auttaisi. Se ei kuitenkaan auttanut, päin vastoin...
Kaikki kärjistyi viime kesänä, kun muutin kesäksi toiselle puolen Suomea kotipaikkakunnalleni. Ehdin käymään terapiassa muutaman kuukauden ennen kesää. Sain terapeutilta lääkkeet kesäksi ja yhdessä terapeutin kanssa luulimme, että lääkkeiden sivuvaikutukset olisi huomattu ennen lähtöäni. Vaan ei oltu huomattu: terapeutti antoi minulle väärät lääkkeet ja yhdessä alkoholin vaikutuksen alaisena mainasin kuolla syyllisyyteeni ja burn outiin (hukutin suruni opiskeluun ja töihin). Vasta kuolemaa silmästä silmään katsominen sai minut tajuamaan, että veljeni sairastuminen ei ole minun vikani. Kaiken tuskan keskellekään en ole todellakaan halunnut kuolla. En koskaan voisi tehdä sitä, niin moni ihminen minua rakastaa.
Tuo tapaus irroitti minut lopullisesti veljestäni. Hyvissä väleissä olemme edelleen, mutta en päästä häntä liian lähelle itseäni enää. Minulla on oma elämä ja hänellä omansa. Sinun täytyy ajatella samoin. Sinulla on todellakin oikeus onneen!!
Vain skitsofreenikon sisar ymmärtää skitsofreenikon sisarta, joten haluaisin todella alkaa kirjeenvaihtoon kanssasi. Me voimme auttaa toinen toistamme tässä prosessissa, joten olisi mukavaa, jos mailaisit minulle osoitteeseen [email protected]
Hyvää päivän jatkoa. OLE VAHVA!