En enää muistanut miksi kelloni soi lauantaiaamuna, kai se oli jäänyt vahingossa päälle. Arvoitukseksi jäänyt perjantai-ilta tuntui unen ja todellisuuden punomalta nyöriltä, jonka tiukoista kuteista oli mahdotonta erottaa toista toisestaan. Aamukahvi jäähtyi kuppiin nenäni alle aamupalapöydässä. Ympäristön hälinä jätti minut pieneen tyhjiöön huomaamattomiin, kuin lasikuvun alle eristettyyn tilaan vailla ajan kulkua. Näin lasiseinän läpi loputonta vilinää vailla realistista päämäärää, mutta en reagoinut mitenkään. Äänet kuuluivat kuin vesimassan alle sumeina ja hiljaisina, mutta sain silti osasta selvää. Pääni oli kerrankin tyhjä, tuijotin vain liikkumatta lamaantuneena eteeni kuin peläten todellisuuden viiltävän kosketuksen yltämistä piilopaikkani uumeniin. Lopulta kuulin kuinka ulko-ovi kävi ja istuin keittiössä aivan yksin, eikä mistään enää kuulunut mitään. Kun lopulta tunsin olevani henkisesti valmis, tartuin kahvikupin kahvaan, nousin aamupalapöydästä ja kävelin halki keittiön kaataen matkalla kylmäksi jäähtyneen kahvin lavuaarin uumeniin ja jättäen kupin tiskipöydälle. Poistuin huoneeseeni oven varovasti perässäni sulkien ja laskeuduin takaisin selälleni juuri siihen paikkaan lattiamatolle, mihin edellisillan uni oli päättynyt. Tilanne oli kuin täydellinen desavoo. Tartuin kännykkääni ja tarkistin olinko soittanut Nellille jossakin vaiheessa iltaa. En ollut.
Tiesin etten pääsisi asiasta ennen kuin olisin tullut johonkin päämäärään ajatuksissani ja ottanut yhteyttä Nelliin selvittääkseni asiat hänen kanssaan. Siksi päätin lopultakin lopettaa lapsellisen käytökseni, tarttua itseäni niskasta kiinni ja soittaa Nellille. Päätin selvitellä asiat puhumalla hänen kanssaan koska en itse kyennyt purkittamaan ajtuksiani selkeästi riviin. Tekisimme yhdessä ratkaisuja ja päätöksiä. Voisimme ehkä nähdä kasvotustenkin, mutta ei kummankaan kotona – tuntisin liian suurta ahdistusta Nellin luona ja tänne en haluaisi tulla.
Tartuin puhelimeen desavoon vallatessa hetken ja etsin numeron. Juuri näin olin siinä unessakin tehnyt. Avasin linjan ja kuuntelin tuuttailun loputonta virtaa, kunnes juuri sama äänensävy vastasi linjan toisesta päästä yllättäen. ”Nelli” arka ääni sanoi vaimeasti ja sai sydämeni hakkaamaan villisti. ”Mo-oi, minä täällä!” sanoin turhankin varovasti epätoivoisesti änkyttäen. ”Moi!” Nelli sanoi tehden tilanteesta todella vaikean vähäpuheisuudellaan. Sillä ei ollut minkäänlaista tarkoitusta päästää mua vähällä, vaan kostaa kaikki tuottamani tuska korkojen kera. ”Mä ajattelin…et.. olis hyvä hieman jutella…” mumisin. ”Voit olla oikeassa.” Nelli sanoi jatkaen ärsyttävää linjaansa. ”Niin että miten?” kysyin toivoen selkeää vastausta. ”Ihan kuinka vain sulle käy!” Nelli sanoi ja mielessäni jystin jo päätäni ankarasti seinään. Aivan kuin hän ei edes haluaisi tosissaan keskustella asioista, saatikaan olisi halunnut minun soittavan. Olin toivonut iloista vastausta ja intoa nähdä jälleen, mutta todellisuus ei kulje suunnitelmien mukaan kohtalon kierteessä – ja sen sain jälleen karvaasti kokea. ”No jos mentäis vaik….kahville, tai jotain..?” kysyin varovasti toivoen ettei hän yhdistä yleiseen paikkaan pakokauhun pelkoa ja julkisen ympäristön tuoman turvallisuuden hakua. ”Joo, kyllä se mulle käy. Millon ja missä?” Nelli sanoi ottamatta kantaa sen kummemmin. Mietin nopeasti pääni puhki kaikki käyttämäni kahvilat. Olisi päästävä johonkin rauhalliseen ja missä ei tulisi tuttuja vastaan, että voisimme keskustella asiasta kunnolla pelkäämättä ylimääräisiä korvia. Mieleeni ei tullut muita, kuin vanha kantakahvilani mihin olin vannonut itselleni porttikiellon menneisyyden taaksejättämiseksi. Nyt porttikielto oli murrettava. ”Jos tapaisimme vaikka cafe Arnicassa? Huomenna kolmen jälkeen?” kysyin varovasti selaten samalla kalenterini sivuja varmistaakseni sunnuntain olevan vapaana. ”Joo, kuulostaa hyvältä. Siellä siis!” Nelli sanoi hieman normaalimpaan äänensävyyn ja minä huokaisin helpotuksesta. ”Juu, siellä. Moikka!” sanoin ja odottamatta vastausta suljin linjan. Järkyttävä paino lipui alas hartioiltani ja sydämeni kävi edelleen ylikierroksilla, mutta olin tehnyt sen. Olin ensimmäistä kertaa kyennyt moiseen ja vieläpä ihan hyvin tuloksin. Tartuin mustekynään ja merkkasin kalenterin tyhjälle sunnuntain riville ”Cafe Arnica, klo 15->…tapaan Nellin…:/?! ”. Sitten suljin sen mustat kannet ja menin juomaan lasin kylmää vettä.
Tiesin etten pääsisi asiasta ennen kuin olisin tullut johonkin päämäärään ajatuksissani ja ottanut yhteyttä Nelliin selvittääkseni asiat hänen kanssaan. Siksi päätin lopultakin lopettaa lapsellisen käytökseni, tarttua itseäni niskasta kiinni ja soittaa Nellille. Päätin selvitellä asiat puhumalla hänen kanssaan koska en itse kyennyt purkittamaan ajtuksiani selkeästi riviin. Tekisimme yhdessä ratkaisuja ja päätöksiä. Voisimme ehkä nähdä kasvotustenkin, mutta ei kummankaan kotona – tuntisin liian suurta ahdistusta Nellin luona ja tänne en haluaisi tulla.
Tartuin puhelimeen desavoon vallatessa hetken ja etsin numeron. Juuri näin olin siinä unessakin tehnyt. Avasin linjan ja kuuntelin tuuttailun loputonta virtaa, kunnes juuri sama äänensävy vastasi linjan toisesta päästä yllättäen. ”Nelli” arka ääni sanoi vaimeasti ja sai sydämeni hakkaamaan villisti. ”Mo-oi, minä täällä!” sanoin turhankin varovasti epätoivoisesti änkyttäen. ”Moi!” Nelli sanoi tehden tilanteesta todella vaikean vähäpuheisuudellaan. Sillä ei ollut minkäänlaista tarkoitusta päästää mua vähällä, vaan kostaa kaikki tuottamani tuska korkojen kera. ”Mä ajattelin…et.. olis hyvä hieman jutella…” mumisin. ”Voit olla oikeassa.” Nelli sanoi jatkaen ärsyttävää linjaansa. ”Niin että miten?” kysyin toivoen selkeää vastausta. ”Ihan kuinka vain sulle käy!” Nelli sanoi ja mielessäni jystin jo päätäni ankarasti seinään. Aivan kuin hän ei edes haluaisi tosissaan keskustella asioista, saatikaan olisi halunnut minun soittavan. Olin toivonut iloista vastausta ja intoa nähdä jälleen, mutta todellisuus ei kulje suunnitelmien mukaan kohtalon kierteessä – ja sen sain jälleen karvaasti kokea. ”No jos mentäis vaik….kahville, tai jotain..?” kysyin varovasti toivoen ettei hän yhdistä yleiseen paikkaan pakokauhun pelkoa ja julkisen ympäristön tuoman turvallisuuden hakua. ”Joo, kyllä se mulle käy. Millon ja missä?” Nelli sanoi ottamatta kantaa sen kummemmin. Mietin nopeasti pääni puhki kaikki käyttämäni kahvilat. Olisi päästävä johonkin rauhalliseen ja missä ei tulisi tuttuja vastaan, että voisimme keskustella asiasta kunnolla pelkäämättä ylimääräisiä korvia. Mieleeni ei tullut muita, kuin vanha kantakahvilani mihin olin vannonut itselleni porttikiellon menneisyyden taaksejättämiseksi. Nyt porttikielto oli murrettava. ”Jos tapaisimme vaikka cafe Arnicassa? Huomenna kolmen jälkeen?” kysyin varovasti selaten samalla kalenterini sivuja varmistaakseni sunnuntain olevan vapaana. ”Joo, kuulostaa hyvältä. Siellä siis!” Nelli sanoi hieman normaalimpaan äänensävyyn ja minä huokaisin helpotuksesta. ”Juu, siellä. Moikka!” sanoin ja odottamatta vastausta suljin linjan. Järkyttävä paino lipui alas hartioiltani ja sydämeni kävi edelleen ylikierroksilla, mutta olin tehnyt sen. Olin ensimmäistä kertaa kyennyt moiseen ja vieläpä ihan hyvin tuloksin. Tartuin mustekynään ja merkkasin kalenterin tyhjälle sunnuntain riville ”Cafe Arnica, klo 15->…tapaan Nellin…:/?! ”. Sitten suljin sen mustat kannet ja menin juomaan lasin kylmää vettä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.