Elämällä on siivet

Saija kirjoitti:

Olenpas positiivinen tänä yönä..johtuneeko juuri alkaneesta talvilomasta :o))

Löysin tämän palstan tänään...ei kun eilen..ja jäin miettimään yksinhuoltajuutta ja monia siihen liittyviä asioita. Ja olen kirjoitellut kommenttejani moneen kohtaan. Ja nyt sitten ennen nukkumaanmenoa päätin aloittaa viestiketjun.

Yksinhuoltajuus on varsin monimuotoista. Joku lähtee lastensa kanssa huonosta suhteesta, toinen tulee jätetyksi, kolmannen tekee yksinhuoltajaksi kuolema. Tapa, millä yksinhuoltajaksi joutuu, vaikuttaa varmasti siihen, miten raskaaksi yksinhuoltajuuden kokee. Jos itse on se lähtijä, on varmaan paremmin sinut sen yksinhuoltajuutensa kanssa ja valmiimpi ottamaan vastuun itselleen. Asiaa on nimittäin tullut mietittyä moneen kertaan. Surullisempi tilanne on niillä, jotka tulevat yksinhuoltajiksi tahtomattaan. Tilanteeseen voi liittyä surua, vihaa ja katkeruuttakin. Surulle pitää antaa aikaa, mutta elämällä on kuitenkin siivet, jotka kantavat, jos vain uskaltaa antaa elämälle mahdollisuuden.

Olen ollut 17 vuotta yksinhuoltaja. Arki oli alkuun sitä mitä oli..kolmio kodin, päiväkodin ja työpaikan välillä. Kunnes tuli sisäinen tunne, että asioille pitäisi tehdä jotakin. Hyvä ystäväni minua avuliaasti "potki persuksiin" ja kehoitti lähtemään opiskelemaan. Oli minulla jo ammattikoulutus aikaisemminkin ja vakinainen työpaikka, mutta se ystävän "potku" tuli oikeaan aikaan.

Hain opiskelemaan aikuiskoulutukseen ja yllätyksekseni pääsin. Opiskelu oli monimuoto-opiskelua, joten pystyin käymään myös töissä. Tosin aina silloin tällöin piti ottaa palkatonta vapaata koulun takia, mutta työnantaja oli yllättävän suopea. Elintaso laski ensin hieman, mutta olin innoissani "uudesta elämästäni". Olihan se välillä rankkaa lukea öisin tentteihin, mutta tunsin ikäänkuin nuortuneeni. Ja jaksoin.

Jonkin aikaa opiskeltuani laitoin huvikseni kysymyksiä uuden alani yrityksiin ja kyselin mahdollista työharjoittelupaikkaa. Muutaman kuukauden päästä tuli yhteydenotto. Irtisanoin itseni vakituisesta työsuhteesta ja heittäydyin uuteen tuntemattomaan. Vähän kyllä hirvitti, että mistä harjoittelujakson jälkeen töitä. Mutta ajattelin, että asioilla on tapana järjestyä.

Uudessa työpaikassa tein alkuun osa-aikatyötä ja se jos mikä, kävi lompakon päälle. Lapset eivät lakanneet syömästä eivätkä kasvamasta. Koska olin päätoiminen opiskelija, sain opintotukea. Tiesin tienaavani liikaa, mutta opintotuki lasketaan yhden ihmisen elämiseen ja meitä oli kolme. Joten makselin aikanaan opintotukia takaisin.

Kun harjoittelujakso kääntyi loppupuolelle, pomo tuli sanomaan, että työsuhteeni sitten vakinaistetaan. Jouduin kyllä sitten tekemään kokopäivätyötä ja loppurutistus koulussa oli aika rankka. Mutta hiukan ennen kuin valmistuin, sain yllättäen ylennyksen. Olin pitänyt veroprosenttini tarkoituksella liian matalana, kun piti lapset elättää ja maksaa opintotukia takaisin. Ja siitä seurasi sitten kunnon jälkiverot. Mutta nyt nekin on maksettu, mulla mukava ja hyvin palkattu työpaikka ja mikä parasta: liukuva työaika ja mahdollisuus tehdä töitä osittain etätyönä. Esikoinen muutti viime kesänä kotoa ja kuopus jäi koulun jälkeen yksin. Nyt ei enää tarvitse olla yksin, äiti voi tehdä töitä kotonakin.

Mitä tällä kirjoituksellani sitten halusin kertoa? Sen, että joskus kannattaa uskaltaa. Antaa elämälle mahdollisuus. Hypätä ehkä tuntemattomaan, luopua jostakin ja ottaa uutta vastaan. Ponnistella itse eteenpäin, tinkiä jostakin ja tuntea elämän siivet selässään.

Aurinkoista talven loppua kaikille yksinhuoltajille...muistattekos, miten kauniisti linnut livertää kevätaamuna? Ja se kevätaamu on ihan pian :o))

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä