Mun tarina...
Ala-asteen mä kävin pienessä koulussa. Siellä mua ei kiusattu, vaan yksi suosituimmista. Yläasteella kaikki kuitenkin muuttui. Ylempien luokkien oppilaat alko kiusata mua käsittääkseni todella rajusti. Ajan oloon tähän hupiin liittyi myös oman ikäiseni.
Syrjäydyin en käyny missään enkä nähny ketään. Apua en keneltäkään osannu pyytää eikä sitä kukaan tarjonnutkaan. En tienny mitä voisin tehdä aattelin aina vaan että en kyllä itke enkä itkenytkään.Tätä jatkui siihen asti kunnes menin viimeiselle luokalle, jolloin olin jo kasvanut 190 cm pitkäksi. Vanhemmat kiusaajista olivat jo koulunsa päättäneet ja oman ikäiseni kai pelkäsivät fyysistä olemustani joten kiusaaminen loppui. Pikku hiljaa aloin palata elämään sain tyttöystävän jne. Lukiossa oli taas yksi suosituimmista ja armeijakin meni mukavasti...
Siihen asti paras kokemukseni elämässä oli kun joissain kotibileissä eräs pahimmista kiusaajistani aiheutti jotain häiriöö siell mä menin siihen ja se kysy: "pitäiskö mun sua pelätä?" Mä menin lähemmäks ja kysyin ett pitäiskö? Jollon kaveri lähti häntäkoipien välissä ulos.
Mutta millainen olen minä nykyisin. 20-vuotias miehen alku? Onnellisessa parisuhteessa ja vakituisessa työpaikassa.
Mutta ei moniakaan ystäviä koska pelkään tutustua ihmisiin, epäsosiaaliseksikin haukuttu. Ehkä mulla on huono itsetunto kun kännissä jos mulle vittuillaan niin aina oon tappelemassa?
Niin jos joku nyt jakso tänne asti lukee nii opetus oli se että koittakaa kiusatut jaksaa vielä se joskus loppuu.
Ja innolla odotan sitä päivää, kun taas nään pahimman kiusaajani ja sen kuoleman. No ei kuhan pelleilin... Vai pelleilinkö?
Ala-asteen mä kävin pienessä koulussa. Siellä mua ei kiusattu, vaan yksi suosituimmista. Yläasteella kaikki kuitenkin muuttui. Ylempien luokkien oppilaat alko kiusata mua käsittääkseni todella rajusti. Ajan oloon tähän hupiin liittyi myös oman ikäiseni.
Syrjäydyin en käyny missään enkä nähny ketään. Apua en keneltäkään osannu pyytää eikä sitä kukaan tarjonnutkaan. En tienny mitä voisin tehdä aattelin aina vaan että en kyllä itke enkä itkenytkään.Tätä jatkui siihen asti kunnes menin viimeiselle luokalle, jolloin olin jo kasvanut 190 cm pitkäksi. Vanhemmat kiusaajista olivat jo koulunsa päättäneet ja oman ikäiseni kai pelkäsivät fyysistä olemustani joten kiusaaminen loppui. Pikku hiljaa aloin palata elämään sain tyttöystävän jne. Lukiossa oli taas yksi suosituimmista ja armeijakin meni mukavasti...
Siihen asti paras kokemukseni elämässä oli kun joissain kotibileissä eräs pahimmista kiusaajistani aiheutti jotain häiriöö siell mä menin siihen ja se kysy: "pitäiskö mun sua pelätä?" Mä menin lähemmäks ja kysyin ett pitäiskö? Jollon kaveri lähti häntäkoipien välissä ulos.
Mutta millainen olen minä nykyisin. 20-vuotias miehen alku? Onnellisessa parisuhteessa ja vakituisessa työpaikassa.
Mutta ei moniakaan ystäviä koska pelkään tutustua ihmisiin, epäsosiaaliseksikin haukuttu. Ehkä mulla on huono itsetunto kun kännissä jos mulle vittuillaan niin aina oon tappelemassa?
Niin jos joku nyt jakso tänne asti lukee nii opetus oli se että koittakaa kiusatut jaksaa vielä se joskus loppuu.
Ja innolla odotan sitä päivää, kun taas nään pahimman kiusaajani ja sen kuoleman. No ei kuhan pelleilin... Vai pelleilinkö?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.