Minulla on todettu vakava masennus vuoden 06 alussa. Heinäkuussa olin vapaaehtoisesti osastolla pari viikkoa, jolloin alotettiin lääkitys. (ei kuulemma voi aloittaa muuten, joka on aivan pötypuhetta...) Seronil 10mg, ja sekin riitelyn kautta, koska vanhemmat ei suostunut muuhun.... Ja vastustavat tuotakin.
Autto ehkä ihan vähän, pääsin yli peloistani taistelemalla ja yhden erittäin tärkeän ihmisen avulla... Kyseisessä seurassa uskallan jo puhua, jne.. Mutta heti kun seura muuttuu, kaikki vanha tulee takasin.
Kävin sitten TK lääkärillä, kun olotila vain paheni. Nukuttua sai hädin tuskni 2h/yö, ahdisti, paniikkioireita ties kuinka usein. Määräsi sitten rauhoittavat Mirtazapin 15mg.. Mirtazapin on auttanut uneen jonkun verran, mutta masentaa aivan yhtä paljon.
En enää tiedä miten kestän "kohtauksieni" yli, jokainen kerta on elämän ja kuoleman välistä taistelua. Entä jos jollain kerralla mulla oikeasti loppuu voimat kokonaan.
Vanhemmat vaikeuttaa terapiaa, en saisi liikkua missään, pitäisi olla vain kotona niiden kanssa, ja se "täydellinen tyttö".. Kotona on joka asiasta riita päällä. Täällä en jaksa pitkään, minun pitää päästä jotenkin pois.
Käyn terapiassa kerran viikossa, joka ei ole riittävästi.. Menen varmaan taas alkuvuodesta osastolle, omasta tahdostani, mutta pelon aiheita on älyttömästi. Viime kerralla rikkoi vaitiolovelvollisuutta ties kuinka monta kertaa, vaikka vannoivat etteivät kerro asiaa eteenpäin, ainakaan vanhemmille.. Kertoi sen silti.. (ja asia ei liittynyt itsetuhoon, huumeisiin, tjv..) He kieltävät taas hoitoni, lääkityksen, kaikki. Minulle huudetaan siitä, että olen mennyt itse lääkäriin hakemaan apua, joka näki parhaaksi vaihtaa lääkityksen, ja ilmoitti siitä kyllä keskussairaalaan.. Osastolla olo aikana, he varmasti ilmoittavat lääkkeen vaihdosta, joka taas johtaa hirveään riitaan...
Sossu otetaan varmaan asiaan mukaan, koska terapeutti sos. hoitaja. on huomannut, että jos pääsisin muuttamaan pois kotoa, saattaisi auttaa tilannettani paljon. En vain kestä odottaa, en pärjää kotona.. Mua sattuu..
Miksi alaikäisiä yritetään ohjata hoitoon, luvataan vaitiolovelvollisuus, jne, joka kummiskin rikotaan. Miksi MINUN sanaani ei oteta missään asiassa huomioon? Mua sattuu, mua ahdistaa, mä haluan parantua!!!!!! En vaan tiedä onko mulla siihen mahdolisuutta, kun kaikki vaikeuttaa tilannetta. Täysi-ikäinen olen vasta lokakuussa, jollon tilanne viimeistään helpottuu, mutta entä jos en jaksa sinne saakka? Mitä mun pitää tehdä?
Millä perusteilla osastolle voi päästä, niin että vanhemmilla ei ole oikeutta puuttua hoitoon? Mä en enää kestä... Tuntuu että olen yksin, vaikka tiedän että ympärilläni on ihmisiä jotka välittää..
Anteeksi sekava kirjotus, mun pää on vaan niin sekasin.......
Autto ehkä ihan vähän, pääsin yli peloistani taistelemalla ja yhden erittäin tärkeän ihmisen avulla... Kyseisessä seurassa uskallan jo puhua, jne.. Mutta heti kun seura muuttuu, kaikki vanha tulee takasin.
Kävin sitten TK lääkärillä, kun olotila vain paheni. Nukuttua sai hädin tuskni 2h/yö, ahdisti, paniikkioireita ties kuinka usein. Määräsi sitten rauhoittavat Mirtazapin 15mg.. Mirtazapin on auttanut uneen jonkun verran, mutta masentaa aivan yhtä paljon.
En enää tiedä miten kestän "kohtauksieni" yli, jokainen kerta on elämän ja kuoleman välistä taistelua. Entä jos jollain kerralla mulla oikeasti loppuu voimat kokonaan.
Vanhemmat vaikeuttaa terapiaa, en saisi liikkua missään, pitäisi olla vain kotona niiden kanssa, ja se "täydellinen tyttö".. Kotona on joka asiasta riita päällä. Täällä en jaksa pitkään, minun pitää päästä jotenkin pois.
Käyn terapiassa kerran viikossa, joka ei ole riittävästi.. Menen varmaan taas alkuvuodesta osastolle, omasta tahdostani, mutta pelon aiheita on älyttömästi. Viime kerralla rikkoi vaitiolovelvollisuutta ties kuinka monta kertaa, vaikka vannoivat etteivät kerro asiaa eteenpäin, ainakaan vanhemmille.. Kertoi sen silti.. (ja asia ei liittynyt itsetuhoon, huumeisiin, tjv..) He kieltävät taas hoitoni, lääkityksen, kaikki. Minulle huudetaan siitä, että olen mennyt itse lääkäriin hakemaan apua, joka näki parhaaksi vaihtaa lääkityksen, ja ilmoitti siitä kyllä keskussairaalaan.. Osastolla olo aikana, he varmasti ilmoittavat lääkkeen vaihdosta, joka taas johtaa hirveään riitaan...
Sossu otetaan varmaan asiaan mukaan, koska terapeutti sos. hoitaja. on huomannut, että jos pääsisin muuttamaan pois kotoa, saattaisi auttaa tilannettani paljon. En vain kestä odottaa, en pärjää kotona.. Mua sattuu..
Miksi alaikäisiä yritetään ohjata hoitoon, luvataan vaitiolovelvollisuus, jne, joka kummiskin rikotaan. Miksi MINUN sanaani ei oteta missään asiassa huomioon? Mua sattuu, mua ahdistaa, mä haluan parantua!!!!!! En vaan tiedä onko mulla siihen mahdolisuutta, kun kaikki vaikeuttaa tilannetta. Täysi-ikäinen olen vasta lokakuussa, jollon tilanne viimeistään helpottuu, mutta entä jos en jaksa sinne saakka? Mitä mun pitää tehdä?
Millä perusteilla osastolle voi päästä, niin että vanhemmilla ei ole oikeutta puuttua hoitoon? Mä en enää kestä... Tuntuu että olen yksin, vaikka tiedän että ympärilläni on ihmisiä jotka välittää..
Anteeksi sekava kirjotus, mun pää on vaan niin sekasin.......
Vastaukset 31
Vanhimmat
tuollaisia että estävät paranemista!? Sossu kyllä voi auttaa kun kertoo miten vanhemmat vaikeuttavat asiaan niin sieltä kotonta kyllä pääsee pois jos valittaa että ei kestä.
Yritä nyt jaksaa olet vielä niin nuori ja koko elämä edessä. Kun saat itsesi kuntoon niin kyllä se elämä sitten maistuu :)
Vanhempani eivät vain halua hyväksyä ongelmiani.. Ei ole tullut heille nopeasti, heillä on ollut aikaa sopeutua siihen... Vasta n. kk sitten olen uskaltanut kävellä kotona t-paita päällä, niin että viiltelyn jäljet näky.. Ei uskonut ennen sitä että viiltelen enää...
Sorruin taas siihen yhtenä iltana, niin nyt pitää taas piillotella käsiään...
Tiedän että olen vielä nuori, ja mulla on suurin osa elämästä vielä jäljellä... Sekään ei vaan tässä vaiheessa enää lohduta; mulla on oikeasti tosi paha olla.. En todellakaan tiedä enää mitä tehdä, mua sattuu...
Ihanaa viettää taas vaihteeksi yksi uusi vuosi yksin huoneessaan, kun isä juo ystävänsä kanssa, ja äiti on tuttavansa kanssa... Ja vielä kaiken parasta on, että en tällä hetkellä pääse edes kävelemään, että pääsisin naapuriin pakoon hetkeksi.. (tuli potkastua varvas eilen sohvaan....)
Kävin paikallisessa sossussa, he eivät ottanut mua tosissaan, vaikka mulla oli mun ns. tukihenkilö mukana.. siksi koko prosessi pitää tehdä lastensuojelun kautta, joka alotetaan keskussairaalassa...
vuotta maailmaa nähneinä ei olisi noin vaikeaa hyväksyä elämää. Joskus osaa olla tosi paha olo. Nyt menee jo paremmin mutta aina ei ole ollut hyvä olo. Kerran kerroin jo parhaalle kaverilleni jota näen aina viikonloppuisin että en välttämättä tule joku viikonloppu luoksesi enää ja silloin olen päättänyt päiväni. Ei auttanut vaikka on kavereita ja vanhemmat jotka välittää ja sisko jonka kanssa on tosi läheiset välit. Olin silloin jo puoliksi suunnitellut jäähyväiskirjeeni :(
Olet jo parantunut vähän ja paranet vielä kun vain jaksat taistella vaikka nyt menisikin vähän huonommin. Lastensuojelun kautta asiat kyllä järjestyy ja sieltä voi saada jonkun asiantuntijan koti käynnille joka vähän valistaa vanhempiasi masennuksesta ja auttaa heitä suhtautumaan siihen vähän toisella tavalla.
Osaatko sanoa miksi olet masentunut?
Vanhemmat käyvät itse keskussairaalassa puhumassa, joten uskon että heille on siellä kerrottu masennuksesta, jne. Ja uskoisin että heidän pitäisi tietää mitä masennus on, nimittäin ainakin ymmärtämäni mukaan, isällä on ollut joskus stressiperäinen masennus töistä.. Mutta mistä minä voin tietää, minullehan ei ikinä kerrota mistään..
Mitä enemmän heille kerrotaan tilastani, sitä enemmän he kieltävät minua.. Ei auta, jos joku lastensuojelusta tulee puhumaan niiden kanssa, jos minun pitää siltikin olla kotona. Mun on pakko päästä pois. Mulla ei ole mitään yksityisyyttä; vaikka miten kiellän, mun huone aina esitellään kaikille vieraille, vaatekaappeja myöten. Muutenkin penkoo mun tavaroita kun olen poissa.. Mikään sanominen ei auta, eikä mulla enää riitä voimat riitelemiseen.. Mitä mun kuuluu tehdä?
Kai koulukiusaaminen, huono itsetunto, yksinäisyys, muuttaminen ulkomaille 7 vuodeksi, ja sitten muutto takasin suomeen on jättänyt jälkensä. Ja se, että yksityisyyttä ei ole, ja kavereita ei ole ollut ikinä.. Eikä ole saanut/pystynyt mennä minnekään. Kaikki on suunniteltu puolestani, ja mun vastustaminen ei auta ikinä mihinkään...
Nyt oon ensimmäistä kertaa saanut ystäviä ympärilleni, mutta tuntuu että mä menetän nekin kaikki, kun mä en jaksa tehdä enää mitään...
ehkä osaisi sanoa mitä tehdä. Se on nykyään vähän vaikeaa lähteä pois kotoa noin vain jos vanhemmat laittaa vastaan. Huoltajilla on aika paljon sanan valtaa. Mietin vielä mitenköhän tuo vaitiolo velvollisuus toimii kun periaatteessahan vanhempiesi kuuluu tietää nuo asiat niin kaun kuin olen alaikäinen. Sitten kun olet täysi-ikäinen niin asiat muuttuu. Jos vanhemmat lyö tai ryyppää rankasti niin pois pääsy kotoa on helpompaa.
Täytyy vielä kerran sanoa että tuntuu kyllä tosi oudolta että pitää kieltää tosiasiat ja vaikeuttaa paranemista. Mikä siinä on niin vaikeaa hyväksyä. Lääkkeitäkin pitää kokeilla erillaisia joten mitäs vastaan laittamista siinä on. Vanhempiesi pitäisi sanoa että vaihdetaan lääkettä niin monta kertaa kuin tarvitsee ja sopiva lääkitys löytyy niin saat itsesi kuntoon.
Tuo on kyllä törkeää mennä kaappeja näyttelemään vieraille. Ei kehtaisi vanhemmat paljoa tehdä tuollaista.
Podet varmasti turhaan huonoa itsetuntoa. Ihminen hyvin usein näkee itsensä huonompana kuin on. Hyvä että olet nyt saanut kavereita. Eikös ulkomailla ollut vain kivaa. Olen aina haaveillut floridan lämpöön pääsystä. Inhoan suomen kylmää talvea koko sydämestäni. Floridassa ei olisi kylmä...
Elämäsi kuulostaa kyllä vähän ankealta ei ihme jos alkaa masentamaan. Sossuun vaan puhumaan. Kyllä ne auttaa siellä. Varsinkin jos on viiltelyä ja muuta takana niin apua luulisi tulevan nopeasti. Pitää vain tehdä selväksi että vanhemmat on vastaan joka asiassa ja se haittaa paranemista.
Yritä jaksaa mieti vaan sitä mukavaa aikaa kun ei tarvitse enää kotona asua vaan saa mennä vapaasti ja olla kavereiden kanssa :)
Taas olen niin syvällä pohjalla, että itken samalla kuin kirjoitan. En enää näe mitään, mutta mun on ihan pakko kirjoittaa, tai se jää häiritsemään..
Mun on vaan jotain kautta päästävä pois kotoa, nimittäin mä en kestä täällä.. Mä tulen hulluksi. Oon toista päivää sisällä, ilman että käyn ulkona (loukkasin jalan, enkä pääse kävelemään), ja se alkaa tuntua jo pääsä sen verran, että sekoan totaallisesti kohta. En enää pysty millekään mitään..
Mutta yli 15 vuotiaalla pitäisi olla vaitiolovelvollisuus; eli ne asiat jotka kerron, pysyy salassa, ellei sano että aion tappaa itseni/jonkun muun, tai jotain muuta vastaavaa. Tietenkin huumeet lasketaan mukaan.. Mutta minun tapauksessani kyse ei ole ollut tästä, ihan vain luottamuksellisesta tiedosta, mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut..
Mua ei ymmärretä, että kuinka paha olo mulla on.. Mä teeskentelen kotona 24/7, en enää pysty olemaan oma itseni; en edes tunnu sitä. Mä elän lasipullon sisällä, muurien takana... Mä en enää tiedä mitä mun kuuluisi tehdä.. *kyyneleet valuu* Mä en tiedä haluanko ja jaksanko jatkaa enää elämää, kun siinä ei ole mitään muuta kun tapaturmia koko ajan, vai luovutanko mä vaan kaiken, lähden helpolla tavalla pois.. Mä en oikeasti kestä enää..
Minulle 7 vuotta Floridassa ei tehnyt mitään muuta kun haittaa, ja inhoan kaikenlisäksi lämpöä ja aurinkoa yli kaiken. En ikinä sopeutunut siellä minnekään, enkä olisi alusa edes halunnut lähteä, mutta oli vain pakko. Olin ainoa kielitaitoinen perheessämme, niimpä olin kävelevä tulkki.. Hoidin kaikki paperihommat, raha-asiat.. Kaikki...
Olen käynyt sossussa puhumassa, he välitä siellä yhtään mitään... Vastaus oli vaan että alkoholisteja tukee asumisessa, jne, ei muita... Siksi kaikki just tapahtuu keskussairaalan kautta... Jos mä nyt uskallan enää puhua siellä mitään, niin monta helvetin kertaa on rikkonut vaitiolovelvollisuutta..
Mä en enää pysty elää toiveiden varassa, en pysty enää luottamaan siihen että JOSKUS elämä on helpompaa... Mä haluan että se on NYT helpompaa, mä en enää kestä mitään..
Anteeksi, en saisi valittaa näin...
Ihan aiheestahan tuo on. Nyt ihmeessä äkkiä sinne keskussairaalaan. Ei sitä pahaa oloa ymmärrä ellei itsellä ole joskus ollut jotain vastaavaa. Älä luovuta. Masennuksen käytettävän lääkkeen lisäksi voi saada lääkkeitä jotka rauhoittaa vähäksi aikaa jos on oikein paha olo. Ne tehoavat erittäin hyvin . Nyt jos ottaisit lääkkeen niin olo paranisi siinä puolen tunnin tai tunnin aikana. Ei sitä pahaa oloa tarvitse kuunnella kun siihen on saatavana apua. Saat varmasti asiasi järjestykseen. Yritä nyt jaksaa pari päivää. Äkkiähän sinne keskussairaalaan pääsee. Mie voin selvittää pari juttua liittyen tuohon vaitiolovelvollisuuteen.
Potilaan oikeuksissa sanotaan mm. että
Lapsen huoltajalla ei ole oikeutta kieltää hoitoa, jota tarvitaan alaikäisen henkeä tai terveyttä uhkaavan vaaran torjumiseksi.
Eli vanhempasi tekevät juuri tuota kun estävät hoitoa jota tarvitaan terveytesi hoidossa.
Sähköpostini on [email protected] Laita jotain viestiä niin saan sähköposti osoitteesi. Voi huomenna selvittää pari juttua. Isäni veljen vaimo toimii jossain ylilääkärin virassa. Katson jos saan hänet kiinni. Kyselen mitä sinun olisi parasta tehdä että tiedot pysyvät lääkärien tiedossa. Tuossa oli että potilasasiamies avustaa tarvittaessa potilasta muistutuksen, kantelun tai korvaushakemuksen teossa. Voit saada korvauksia tuosta että ovat menneet rikkomaan vaitiolovelvollisuutta.
että autat minua tässä tilanteessa. Laitan just mailia tulemaan, kunhan kirjotan tämän loppuun.
En mä niinkään korvauksista tällä hetkellä välitä, mä haluan vaan itseni kuntoon, ja en uskalla mennä enää osastolle, jos asiat leviää samalla tavalla kuin ennen..
Mulle määrättiin Opramox:ia, tjv, ahdistukseen ja unen saantiin.. Sain kyllä nukuttua sen avulla paljon paremmin, mutta ahdistusta se ei vienyt minnekään.. Alkoi vaan väsyttää aivan älyttömästi... Porukat ei ikinä suostuisi rauhoittavien antamiseen.....
Ja vielä pahinta, nuorisopsykan polilla oleva lääkäri jäi virkavapaalle, ja yli-lääkäri ja joku muu toimivat sitten hänen sijaisena... Kyseinen yli-lääkäri vaan kertoi vanhemmilleni, vaikka kielsin miten, osasto-aikeista... Eihän vanhempien pidä tietää jos mulle ollaan tarjottu osastolle menoa, ja kieltäydyin, koska mun oli aivan pakko saada hoitaa mun hevosta viimeset 2-3 viikkoa mitkä se oli vielä elosa.... Tottakai vanhemmille pitää kertoa jos jotain on suunniteltu, että olen menossa osastolle, mutta eihän niille pidä kertoa jos sitä on vaan mietitty, mutta tyrmäsin sen...?
..Mutta lasketaanko masennuksen hoidon kieltäminen henkeä tai terveyttä uhkaavaksi vaaraksi? Vai onko se vaan ns. semmosissa tapauksissa, jossa on oikeasti elämän ja kuoleman välissä, esim. jos on joutunut pahaan auto-onnettomuuteen, tjv..?
tietoa mutta kyllähän masennuksen hoidon kieltäminen on aika pahasti terveyttä uhkaava vaara. Vielä jos on kyse vakavasta masennuksesta eli vanhemmillasi ei periaatteessa ole mitään sanomista tuohon lääkeiden syöntiin. Lääkäri tietää mitä lääkkeitä tarvitset ja hänen sanansa pitäisi päteä peremmin kuin vanhempien tuossa asiassa. Mutta hei otan vielä selvää tuosta miten tulkitaan tuo terveyttä uhkaava vaara.
Kiitos paljon.. Se tieto auttaa paljon, kun tietää että pystyykö sen perusteella sanomaan kieltävätkö vanhemmat hoitoni vai ei... Onko heillä oikeutta siihen vai eikö?
Sinulla taitaa sitten olla mun sähköposti, kun kerran sanoit että laitat säpöllä tarkemmin..
Kiitos tuhannesti.
http://www.stm.fi/Resource.phx/publishing/documents/4982/chapter3.htx
Ja pääsivuilta löydät runsaasti tietoa.
http://www.stm.fi/Resource.phx/vastt/tervh/thpot/index.htx
Tutustu myös potilasasiamiehen sivuihin.
Kirjallinen kielto liitettynä potilaskertomukseesi auttaa jonka voit laatia potilasasiamiehen kanssa.
Hyvää uutta vuotta ja voimia.
tv: Marco
Eli tarkoitatko sitä, että jos laadin kirjallisen kiellon siitä että vanhemmilleni ei kerrota, se voisi taata sen?
Pitääkö se pakosti laatia potilasasiamiehen kanssa?
...suullinen ilmoitus pitäisi jo taata tietosuoja.
Sinun sijassasi tekisin kirjallisen että asia menee perille näille hoitopaikoille. Joko omin sanoin kirjoitat tai potilasasiamiehen avustuksella.
Ei sen tarvitse olla kuin suora kielto "kiellän kaikenlaisen tiedon luovuttamisen..." jne jne.
Tietysti jos sinulla on useampia hoitopaikkoja ne voivat olla vähän nyreissään jos eivät saa kaikkea tietoja mutta niissähän voi joustaa tilanteen mukaan.
Sinulla on mahdollisuus saada omat potilastietosi nähtäväksi ja pyytää niihin korjauksia, mikäli virheitä.
Voit myös huomauttaa että olette jo rikkoneet lakia luovuttamalla potilastietoja ilman lupaasi. Yleensä riittää että mainitsee potilasasiamiehen niin asia otetaan tosissaan.
Isot kiitokset tiedoista.
Suullinen ilmoitus ei auttanut minun tapauksessa, ja uudestaan minä en siihen tilanteeseen halua joutua..
Pitää todellakin kirjoittaa lappu ennen kuin menee uudestaan keskussairaalaan, että ne laittaisi sen minun tietoihin.
Suorasanaisesti kirjoittaa että tietojani ei saa luovuttaa kenelekään, ilman minun suostumustani.. Sitten paikka, päivämäärä, ja allekirjoitus.. Tarvitseeko jonkun muun allekirjoituksen viel siihen? Tuskin..
Oma nimi riittää.
Jos mahdollista niin yritä selvittää tilanne hienovaraisesti. Lääkärit ovat joskus vähän tiukkapipoja, eivätkä pidä jos potilas kysyy oikeuksiansa.
Mutta anyway, kyseessä olet sinä ja sinun psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi.
Se on tärkeintä.
Vinkkinä voisin antaa että selvitä lääkärille mikä vaikeuttaa/estää sinun hoitoasi, niin tilanne alkaa selkeämään.
Yritän selittää tilanteen mahdollisimman hienovaraisesti, mutta samalla tiukasti.
Mä en anna enää kenenkään talloa kun oikeuksia, mun asiat on pysyttävä salassa, samoin kun esim. Tarja Halosen..
Tilanne on selitetty lääkärille, osasto-aikoihin mua ei vaan varmaan uskottu. Vanhemmat osaa teeskennellä, ja saada lääkäritkin niiden puolelle.. Kaikki näyttää niin hyvältä ja täydelliseltä kun ne kertoo siitä, vaikka se ei mene niin.. Nyt ollaan huomattu, että mä en ole missään vaiheessa valehdellut.. Kai mun näkökantaa aletaan ottamaan enemmän huomioon.
Kiitos paljon, alan tästä kirjoittamaan kyseistä lappua!
Kuten sanottu - vanhempasi riitoineen ovat paniikkihäiriösi ja pelkojesi taustalla.
Sinun pitää päästä heistä ns. eroon.
Täysi-ikäisenä sitten pakkaat laukkusi ja LÄHDET. Sitä ennen kannattaisi ehkä käydä sukulaisilla/ystävillä mahdollisimman paljon.
Ensi kesänä voisit vaikka ilmoittautua jonnekin kesäleirille jos pystyt ja olla siellä ainakin pari viikkoa yhtä jaksoisesti.
Entäs isovanhempasi? Voisivatko he auttaa?
Tuntuu vaan että mä en oikeasti kestä siihen saakka kun mä on 18. Mä en enää jaksa kotona. Mä en enää tiedä mikä on totta ja mikä unta, kun koko ajan pitää olla varuillaan, jos vanhemmat tulee yhtäkkiä mun huoneeseen, jne.. Mä en enää tiedä mitä tehdä..
Eihän tässä muuta ongelmaa ole, jos pääsisin jonnekin... Vanhemmat on jo iäkkäitä, molemmat yli 60, enää yksi mummo jäljellä, ja hänelläkin alzheimers... Sukulaisille ei saa kertoa sanallakaan mun masennuksesta, viiltelystä, osastolla olosta, tjv.. Heidän pitää pystyä olemaan ylpeitä musta. Ja mä kuulemma vaan valehtelen kaikista mun jutuista; mä kun en ole oikeasti masentunut..
Tiedän että olen parantunut paljon, pystyn nykyään jo puhumaankin olostani, ilman hirveää paniikkia, mutta mun pitää pystyä luottamaan kyseiseen ihmiseen... Ennen en pystynyt edes kuvitella sitä, kirjoittaminen oli ainoa tapa, ja siitäkin kun vietiin luottamus, lukemalla mun päiväkirja ja viemällä sen ulos.. (asuin Floridassa 7v, se tapahtu siellä olon aikana...)
Sukulaisille ei siis saa kertoa, ystävien luokse ei saisi mennä; hyvällä tuurila niiden luokse josta porukat tykkää älyttömästi..
Ennen mä olen päässyt kesällä ratsastusleireille, ja sitä kautta jonnekin, mutta kiinnostus on lopahtanut kokonaan.. Varsinkin sen jälkeen, kun "oma" hevonen lähti puolen vuoden päästä pois; se oli pakko lopettaa.. En ole päässyt siitä vieläkään yli.
Ei vaan ole enää pakokeinoa, kaikesta syytetään...
En tiedä miten mun kuuluu enää jaksaa. un olo vaan pahenee koko ajan.. En enää tiedä mikä on totuutta, ja mikä valetta. Hävitän kaiken, enkä muista yhtään mitään. En jaksa tehdä yhtään mitään, olen aivan loppu.....
Ja vielä kaiken lisäksi, en edes tiedä millon mun seuraava terapia aika on (se on mulle yks keino jaksaa), koska maksusitomus on loppunut, eikä kelalta ole tullut vielä vastausta.. Aikaisintaan jossain vaiheessa ensiviikolla saadaan tietää, suostuuko keskussairaala maksamaan käyntejä vielä, vai olenko mä taas oman onneni nojassa... Osastolle menossa kestää ainakin viikko kaks, ehkä enemmänkin. En enää tiedä mitä mun kuuluu tehdä, miten mun kuuluu jaksaa...
Mua itkettää, mutta en jaksa itkeä.. Mä yritän sentään kontrolloida mun syömistä, kun oon lihonut aivan sikana (e-pillerit), ja muutenkin syönyt enemmän, mutta ikinä en ole lihonut näin paljoa, enkä oo ikinä ollut näin lihava..
Mä en enää jaksa välittää asioista, kaikki on "ihan samaa"... Koulusta tule paskaakaan, ennen oon sentään yrittänyt tehdä jotain, vaikka en oo pystynyt tekemäään, mutta nyt en edes jaksa ajatella yrittämistä... En jaksa enää noteerata jos joku tuttu ihminen on sairas ja joutuu menemään sairaalaan.. Mulle ei yksinkertaisesti riitä voimat.. En jaksa edes ajatella kylille menemistä, vaikka tiedän että se auttaa mua, kunhan en ole yksin... Mua ei enää kiinnosta mikään.. En jaksa edes hoitaa koiriani kunnolla.. En yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään..
Mitä mun kuuluu tehdä? Koulukin alkaa 8pv, ja mun pitäis saada itteni raahattua sinne (=paniikkikohtauksia, varsinkin nyt loman jälkeen...) Huomas heti tänään kun kävin tänään terapiassa viereisessä kaupungissa, niin mähän sain niin hirveät paniikkikohtaukset kaupoissa... En todellakaan pystynyt kävelemään suoraan... Mua oksetti, pyörrytti, näkö piemeni, pulssi oli aivan liian korkea, en saanut henkeä, ja ahdisti aivan liian paljon....
Mä en enää yksinkertaisesti jaksa, mä oikeasti pian sorrun jonkun ahdistuskohtauksen aikana tappamaan itteni... Sillon multa lähtee viimeinenkin järki päästä..
Tää tästä vielä puuuttukin.. Mailasin "tapani mukaan" TK lääkärille, ja oli ottanut sit keskussairaalaan yhteyttä.. Tietenkin siihen hlvetin yli-lääkäriin, joka rikkoo vaitiolovelvollisuutta, ja nyt ihan KAIKKI tulee julki mun porukoille!! Tää tästä vielä puuttu!!!!
kotoa pois niin ei tarvitse kuunnella sitä mitä porukat sanoo... Käy puhumassa ensikerralla potilasasiamiehelle. Tuo lääkäri saattaa juoruilla muittenkin potilaiden asioita niin hänen olisi aika saada varoitus potilaiden oikeuksien rikkomisesta.
http://www.jeesus-on-herra.com/kirjoitukset/psuukkistasairautta.htm
Kun minulle annettiin tuo linkki, niin tein niin. Olen nyt työkunnossa.
en ole uskovainen, koska sitä on tuputettu yli.. En vain usko mihinkään semmoseen mitä en ole itse nähnyt/kokenut.
tällä hetkellä, kuinka voit ? Oletko päässyt selkiintymään. Oletko saanut huolehdittua itsestäsi tai löytänyt huolehtijaa.
Vastaile, please, meille kaikille, millä mielin nyt just olet ? - Tilanne ei oikeasti ole niin paha kuin tuntuu, vaikka en tarkoitakaan, että tunnet väärin. Tunne ja käytäntö usein on eri paria, minulla myös. Huokaus.
...vielä polkuja tallailen, ja yritän selvitä.. Onneksi veljen tyttö tuli viikonlopuksi, niin en joudu olemaan ihan yksin.... Illat kun on varsinkin vaikeita aikoja....
Mä olen vielä sekasin, ja aivan eksyksissä. On ollut 5 minuuttia joskus semmosia parempia aikoja, mutta sekin on siitä kun olen päässyt kodin ulkopuolelle, ja on yrittänyt auttaa toisia niiden ongelmissaan, niin ei ole ehtinyt ajatella itseään, kun haluaisi vain auttaa muita...
Mä haluaisin vain tietää miten pääsis pois tästä kissanloukusta..
Mä en jaksa kirjoittaa enempää, ajatus ei kulje..
Kai tässä tilanteessa on jotain toivoakin, mutta ei jaksa nähdä sitä puolta tästä, kun on itte niin loppu..
en tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa....no, olen ollut jo pari vuotta masentunut. Viime vuosi oli jotain aivan kamalaa, nyt voi todella huonosti. Aloin melkein kaksi vuotta sitten purkamaan pahaa oloa syömiseen ja ruumiiseeni. Silloin ongelmat vain lisääntyivät. Nyt minulla on anoreksia.
Lihoin kesästä 7kg (nyt 2kg tippunut) ja masennuin taas vain enemmän, aloin oksentelemaan ja viiltelemään paljon. Kerroin tästä sosiaalityöntekijälle (olen puolitoista käynyt sosiaalityöntekijällä enkä saanut edes psykologia). Viiltelystä en kuitenkaan kertonut.
Minulle tarjottiin suljettua osastoa, 6 viikoksi. En ole sen tarpeessa, minut aiotaan laittaa sinne koska se sairaala tarvitsee niitä paikkoja.
Olen varma, että jos joudun osastolle (en voi enää urheilla, olen juoksija)asiat ovat silloin vieläkin pahemmin. Ainoa asia, josta enää jotenkin edes välitän on juoksu ja kuntoni laskisi siellä osastolla, ei olisi enää energioita tai haluja aloittaa sitä uudestaan sen jälkeen kun olisin aivopesty kellopeli appelsiini. Ja sitäpaitsi, en voisi syödä sitä ruokaa osastolla koska lihoisin, enkä tiedä niiden ruokien ravintoarvoja.
Minulle on tarjottu mielialalääkkeitäkin. No, en voi vielä saada niitä koska minulla ei vieläkään ole psykologia tai jotain. Niistä syistä ei kerrota minulle, väittävät että saan psykologin kun olen "näyttänyt että olen halukas yhteistyöhön", no eiköhän se kerro jotain kun puolitoista vuotta on käyty. Eijeiei, Espoossa ei vain haluta hoitaa asioita. Sitäpaitsi se sosiaalityöntekijä on aivan ammattitaidoton: kun kerroin erittäin pakkomielteisestä syömisestäni (joka jatkuu jo toista vuotta) hän totesi vain "no tämähän tuntuu olevan vasta alussa" ja kysyin "onko ongelma vasta sitten kun olen luuranko?" "kyllä", hän vastasi. No kyllä minulla varmasti on päässä aika paljokin vikaa jos viillän ranteita auki kun olen lihonut, mutta tämän "ammatti-ihmisen" mielestä syömisessäni ei ole mitään vikaa.
Lisäksi ongelmia aiheuttaa seksuaalinen suuntautumiseni; kun ei seuraa löydy(tai löytyy mutta pakit tulee aina).
Voit ajatella että ongelmani ovat pieniä ja lapsellisia, "mitä nyt tarvitseee laihduttaa kun jotkut näkevät nälkää tms"....no, se on vain ja ainoastaan oire pahasta olostani. Ja viiltely, mitä teinipelleilyä....en kyllä vedä ranteita auki vain saadakseni huomiota.
Voit ajatella mitä vain minusta. Olen sinua kuitenkin vain vuoden nuorempi, enkä usko että ongelmasi ovat aivan ylitsepääsemättömiä, kuten esim. seksuaalinen suuntautuminen jota ei voi muuttaa...........
Puhuin kuitenkin erään naapurini kanssa tuosta itsemurhastani, kuinka haluan tehdä sen ja teenkin vielä joskus....en tiedä, olen puhunut isäni kanssa siitä ja kaikkien, mutta jotenkin....tämä naapurini siis on yrittänyt sitä joskus (nyt melkein 40, omia lapsia ja vaimo).....aloin jotenkin ajattelemaan sitä. Hän sanoi ja painotti sitä: "se on todella itsekäs teko!" Ja kun hän sanoi itsekin yrittäneensä sitä jäin miettimään, niinhän se on. Ajattelen vain ja ainoastaan itseäni, ja muut kärsivät (no eivät kärsi, tiedän sen)
Onko se ratkaisu? Jos on, sillonhan ei tarvitse muuta kuin tehdä se.
Onko se vaihtoehto? jos on, mitä muita vaihtoehtoja sinulla on?
En jaksa saarnata, mutta lupasin eräälle puolitutulle että katson nyt viikon eteenpäin (aioin tappaa itseni uutena vuonna) mitä tapahtuu, tiedän jo vastauksen: ei yhtään mitään, mutta lupasin silti.
Ehkä sinäkin voisit katsoa sen viikon eteenpäin? Luulen etteivät asiasi ole yhtä huonosti kuin minulla, ne vain tuntuvat siltä nyt. Minulla ei ole mitään tai ketään estämässä miksen tappaisi itseäni. En ole luopunut niistä ajatuksista, enkä edes harkitse sitä jos mitään ei tapahdu (ei tapahdu)Mutta mietin kuitenkin, onko se sitten ratkaisu? Oikea ratkaisu?
Todella törkeää tuon sosiaalityöntekijän saarnat, koska ei niin saisi ikinä sanoa. Eikä siitä kannata ottaa itseensä, sossussa on ihmisiä jotka ei oikeasti välitä muista, ja tekevät työtään vain ja ainostaan rahan takia...
En valittettavasti jaksa ottaa kantaa noihin sun ongelmiin tällä hetkellä, kun itelläkin on ihan tarpeeks paljon mielessä..
Ei ole mullakaan mitään seksuaalista kiinnostusta, ja ei jaksa enää edes toivoa mitään parempaa....
Ainahan mä oon kattonut sen viikon ja viikon eteenpäin, mutta nyt ei vaan tunnu että jaksaa enää uskoa siihen viikkoon ja viikkoon.
Sen voin sanoa, että ei mullakaan ennen ollut ketään jonka vuoksi taistella; paitsi koirat.. SIt vähitellen, kun jakso vaan yrittää, ja sain tukihenkilöitä viereen, niin tuli ihmisiä, jonka takia pitää oikeasti taistella, kun tietää että ne on tehnyt kaikkensa mua varten..
ottaa kantaa mihinkään mun juttuun.
Mutta siis, olen lesbo tai bi (todennäkösesti lesbo, miehet ei pahemmin kiinnosta) ja oon saanu pakit niin monelta tytöltä (ja pojaltakin). Viimeksi juuri tyttö sanoi pitävänsä musta, teki aloitteenki mutta alkoi seuraavana aamuna seurustelemaan toisen tytön kanssa jonka oli tuntenut viikon. Että näin mulle aina käy.
Mulla on taas niin paha olla että varmaan otan taas veitsen esille, haluun vaan kuolla. Tiiän ettei siinä viikossa tapahdu mitään. Haluisin löytää jonkun tytön mutta en löydä, tiedän sen. Vaikka etsinkin.
no hyvä että ne koirat on sulle tärkeitä. Mutta mieti, muuta en pyydä. Ja ymmärrän sua koska tiiän miltä tuntuu, siksi en haluu saarnata. Mutta mieti sitä. Kuitenkin, vaikka päätyisitkin sitten lopulliseen ratkaisuun.
Mä seurustelin pari-kolme kk yhden pojan kanssa, mutta lopetin suhteen, koska mun pää ei enää kestänyt.. Kai se oikea sitten joskus löytyy, jos on tarkoitus.. Kunhan tässä ensin jaksaisi vaan elää ja odottaa sinne saakka.
Voimia sulle, ja yritä olla sortumatta itsetuhoon..... :/
mun kuuluu tehtä, mä en enää jaksa taistella........ En jaksa itkeä, ja mua itkettää..
Eka päivä koulua loman jälkeen, ei mitään muuta ku paniikkia koko päivä. Mua sattuu, mä en jaksa. =(
Poistakaa tää koko ketju, unohtakaa mut kokonaan.
Näköjään taas kaikkialta on käännetty selkä vastaan, eikä mua taas kuunnella ollenkaan... Kunhan vanhemmille puhutaan, kerrotaan, ja ties mitä muuta, niin sitten on hyvä. Eihän millään mikä liittyy muhun ole väliä.
En jaksa enää.....