Oikein hyvää Uutta Vuotta kaikille palstalaisille tasapuolisesti!
Nimimerkki Benedictus kirjoitti Hakomajat-foorumilla 31.12.2006 "Hoitokokoukset uhka tulevaisuudelle" -otsikon alla erittäin viisaan ja analyyttisen kirjoituksen vl-liikkeen tulevaisuudennäkymistä. Aihe on edelleen erittäin ajankohtainen ja ilmeisesti myös hyvin keskeinen ajatellen palstallamme viimevuosina käytyjä keskusteluja ja keskustelunaiheita.
Nimimerkki Benedictus siis kirjoitti:
>>>"Näin uuden vuoden alkaessa on perusteltua tarkastella vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tulevaisuuden näkymää sen (lähi)historiallisesta perspektiivistä. Tulevaisuushan rakentuu aina sille, mitä ratkaisuja menneisyydessä olemme tehneet ja tässä hetkessä teemme.
Keskustelussa hoitokokouksista moni on kysynyt, mistä syystä juuri SRK:n ja rauhanyhdistysten tulee itsensä käynnistää hoitokokousten tapahtumien selvittäminen ja julkinen käsittely. Moni on sanonut: menneet ovat menneitä ja ne tulee vain unohtaa. Oma vastaukseni kuuluu: tapahtumien julkinen käsittely on aloitettava mahdollisimman pian, ei menneisyyden, vaan nykyisen nuorten kristittyjen polven tähden, ja koko herätysliikkeen tulevaisuuden tähden. Aloitteen tulee lähteä SRK:sta ja rauhanyhdistyksistä.
Tällä hetkellä herätysliikkeen sisällä on ainakin kolmenlaisia tulkintoja menneisyydestä. Osa vl-uskovaisista on omaksunut SRK:n johdon julkisuudessa esittämän tulkinnan, joka perustuu tosiasioiden torjuntaan, vähättelyyn ja välttelyyn. Tämän tulkinnan mukaan hoitokokouksissa "meneteltiin oikeinâ" ja seuraamukset ovat olleet "siunauksellisia".
Samaan aikaan tiedossa on, että SRK:n puheenjohtajana hoitokokousvuosina toiminut eversti (evp.) Erkki Reinikainen itse tuomitsi hoitokokousvuosien menettelyt väärähenkisiksi vuonna 1987 vl-papistolle pitämässään puheessa. Samoja käsityksiä on esittänyt SRK:n historiaa tutkinut FT Seppo Lohi. Monella hoitokokoukset henkilökohtaisesti kokeneella lestadiolaisella on sisimmässään sama käsitys.
Lisäksi on kolmas ryhmä, suuri joukko nuoren polven edustajia, joilla ei ole mitään käsitystä tapahtumista, osalla ei ole edes tietoa siitä, että ilmiö nimeltään hoitokokoukset on historiallisesti totta. Kun hengellinen yhteisö on tällaisessa sekavuuden tilassa oman lähimenneisyytensä suhteen, se ei lupaa hyvää tulevaisuudesta.
Miten menneisyyden käsittelytapa vaikuttaa tulevaan?
Dominick LaCapran psykohistoriallista jaottelua soveltaen voidaan esittää, että menneisyyden muistaminen voi olla joko (1) sen toistamista (acting out) tai (2) sen käsittelemistä (working through). Tarkastelen seuraavassa kumpaakin strategiaa ja niiden seuraamuksia.
Toistamiseen sisältyy käänteisenä myös torjunta ja unohtaminen, eli pyrkimys torjua vastenmieliset menneisyyden tapahtumat vaikenemalla ja vähitellen unohtamalla ne. Toistaminen tai unohtaminen edustavatkin molemmat samankaltaista ja samaan tulokseen johtavaa strategiaa. Kumpikin menettely on omiaan vain siirtämään edelleen jälkipolville menneisyyden tapahtumiin liittyvät tragediat ja erimielisyydet, yhtäältä jatkuvien, pinnanalaisten ristiriitojen ja toisaalta psykologisten traumojen muodossa.
Nämä piilevät ristiriidat ja psyykkiset traumat saavat aikaan sen, että yhteisössä on jatkuvasti epäluottamusta, tietoista vaikenemista, sensuurimentaliteettia sekä patoutunutta ahdistusta, joka on altista räjähtämään uusiksi repiviksi ristiriidoiksi otollisen tilaisuuden tullen. Ja traagiset tapahtumat toistuvat jälleen.
Pakonomainen vaikeneminen ja unohtamisen tavoittelu saavat siis aikaan sen, että yhteisössä toistuu sama, vähemmän onnistuneeksi koettu ratkaisu, ikään kuin ei olisi opittu mitään aikaisemmista murheellisiin tuloksiin johtaneista ratkaisuista ja kokemuksista. Tästä on lestadiolaisuuden hajaantumisten leimaama historia hätkähdyttävä todiste. Tällaisia tragedioita ei voine kukaan vastuullinen uskovainen toivoa.
Vanhoillislestadiolaisuuden lähihistorian tosiasioiden salaamiseen pyrkineet valehteluoperaatiot eivät ole olleet mahdollisia pelkästään liikkeen johtajien kylmäveriseen ja tietoiseen muiden ihmisten pettämiseen perustuen. Mukana on aina myös suuri annos itsepetosta. Valehtelijan itsensä on alettava uskoa omiin tarinoihinsa ollakseen uskottava. Tämä on seuraamuksiltaan varsin vakava ja hälyttävä asia.
Siitä, että muunnettua totuutta puhuva alkaa itsekin uskoa omia valheitaan, seuraa nimittäin se, että itselleen valehtelevan oma todellisuudentaju ja sen myötä kriittinen arvostelukyky hämärtyvät pysyvästi. Tämä on itse asiassa se kaikkein tuhoisin seuraamus, joka uhkaa erityisesti herätysliikkeen johto- ja luottamustehtävissä sekä puhujina toimivia henkilöitä henkilökohtaisesti. Kun aito yhteys omaan omaantuntoon katoaa, seuraa väistämättä myös aidon hengellisyyden kuolema.
Tosiasioiden kieltäminen ei siis tee menneisyyden tapahtumia eikä erheitä tapahtumattomiksi. Valehteleminen sen sijaan tuhoaa vähitellen koko yhteisön moraalin ja tulevaisuuden.
Se toinen, hedelmällisempi lähestymistapa lähihistorian erehdyksiin on siis menneisyyden käsitteleminen. Se merkitsee aktiivista ja tietoista pyrkimystä kohdata menneisyyden tapahtumat avoimesti ja rehellisesti, hyväksyen tosiasiat tosiasioina. Menneisyyden tapahtumat selvitetään ja käydään yhteisönä läpi, ja arvioidaan niiden hengellistä ja yhteisöllistä merkitystä suhteuttamalla ne herätysliikkeen nykyhetkeen.
Menneisyyden käsittelemisessä ei ole kysymys tapahtuneen kritiikittömästä muistamisesta, vaan pikemminkin sen avoimesta ja rehellisestä, kollektiivisesta käsittelemisestä ja tietoisesta, systemaattisesta uudelleen arvioimisesta. Tätä kautta menneisyyden tapahtumat, mahdolliset väärät ratkaisut ja erehdykset sekä niiden traagiset seuraamukset rakentuvat yhteisön omaksi, tunnustetuksi ja yhteisesti hyväksytyksi historiaksi. Erehdyksetkin on kohdattava ja on hyväksyttävää se tosiasia, että niin on tapahtunut. Siten tapahtumat niveltyvät normaaliksi, aidoksi osaksi yhteisön nykyhetken todellisuutta. Kyseessä on itse asiassa samantyyppinen prosessi, yhteisön tasolla, kuin sovelletaan yksilön kokeman henkilökohtaisen trauman terapeuttisessa käsittelyssä.
Tämän jälkeen yhteisössä voidaan elää, uskoa ja toimia vapaasti, tarvetta salailuun ja piilotteluun ei ole. Päinvastoin, käsitellystä menneisyydestä tulee yhteisölle vankka tuki ja voimavara. Uskovaisten keskinäinen luottamus toisiinsa ja yhteenkuuluvuus vahvistuvat.
Vain käsittelemällä menneisyys voidaan siis välttää jatkossa vl-liikettä uhkaavat hajaannukset. Ottamalla avoimeen käsittelyyn hoitokokousvuosien tapahtumat SRK ja rauhanuhdistykset tukevat myös nyt elävän nuoren polven liittymistä aidoksi osaksi herätysliikkeen lähihistoriaa. Tämä vahvistaa eri sukupolvien keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja aitoa luottamusta rauhanyhdistyksen toimintaan Jumalan työkaluna maailmassa.
Kysymys kuuluukin, onko nykyisillä johtajilla malttia, rohkeutta ja ennen kaikkea vaadittavaa taitoa nostaa hoitokokousten erehdykset vakavaan yhteiseen käsittelyyn.
Menneisyyden käsittelmisessä ei kenelläkään uskovaisella ole mitään hävittävää mutta kaikilla, ja ennen kaikkea kristillisyyden työllä, on voitettavaa."
Nimimerkki Benedictus kirjoitti Hakomajat-foorumilla 31.12.2006 "Hoitokokoukset uhka tulevaisuudelle" -otsikon alla erittäin viisaan ja analyyttisen kirjoituksen vl-liikkeen tulevaisuudennäkymistä. Aihe on edelleen erittäin ajankohtainen ja ilmeisesti myös hyvin keskeinen ajatellen palstallamme viimevuosina käytyjä keskusteluja ja keskustelunaiheita.
Nimimerkki Benedictus siis kirjoitti:
>>>"Näin uuden vuoden alkaessa on perusteltua tarkastella vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tulevaisuuden näkymää sen (lähi)historiallisesta perspektiivistä. Tulevaisuushan rakentuu aina sille, mitä ratkaisuja menneisyydessä olemme tehneet ja tässä hetkessä teemme.
Keskustelussa hoitokokouksista moni on kysynyt, mistä syystä juuri SRK:n ja rauhanyhdistysten tulee itsensä käynnistää hoitokokousten tapahtumien selvittäminen ja julkinen käsittely. Moni on sanonut: menneet ovat menneitä ja ne tulee vain unohtaa. Oma vastaukseni kuuluu: tapahtumien julkinen käsittely on aloitettava mahdollisimman pian, ei menneisyyden, vaan nykyisen nuorten kristittyjen polven tähden, ja koko herätysliikkeen tulevaisuuden tähden. Aloitteen tulee lähteä SRK:sta ja rauhanyhdistyksistä.
Tällä hetkellä herätysliikkeen sisällä on ainakin kolmenlaisia tulkintoja menneisyydestä. Osa vl-uskovaisista on omaksunut SRK:n johdon julkisuudessa esittämän tulkinnan, joka perustuu tosiasioiden torjuntaan, vähättelyyn ja välttelyyn. Tämän tulkinnan mukaan hoitokokouksissa "meneteltiin oikeinâ" ja seuraamukset ovat olleet "siunauksellisia".
Samaan aikaan tiedossa on, että SRK:n puheenjohtajana hoitokokousvuosina toiminut eversti (evp.) Erkki Reinikainen itse tuomitsi hoitokokousvuosien menettelyt väärähenkisiksi vuonna 1987 vl-papistolle pitämässään puheessa. Samoja käsityksiä on esittänyt SRK:n historiaa tutkinut FT Seppo Lohi. Monella hoitokokoukset henkilökohtaisesti kokeneella lestadiolaisella on sisimmässään sama käsitys.
Lisäksi on kolmas ryhmä, suuri joukko nuoren polven edustajia, joilla ei ole mitään käsitystä tapahtumista, osalla ei ole edes tietoa siitä, että ilmiö nimeltään hoitokokoukset on historiallisesti totta. Kun hengellinen yhteisö on tällaisessa sekavuuden tilassa oman lähimenneisyytensä suhteen, se ei lupaa hyvää tulevaisuudesta.
Miten menneisyyden käsittelytapa vaikuttaa tulevaan?
Dominick LaCapran psykohistoriallista jaottelua soveltaen voidaan esittää, että menneisyyden muistaminen voi olla joko (1) sen toistamista (acting out) tai (2) sen käsittelemistä (working through). Tarkastelen seuraavassa kumpaakin strategiaa ja niiden seuraamuksia.
Toistamiseen sisältyy käänteisenä myös torjunta ja unohtaminen, eli pyrkimys torjua vastenmieliset menneisyyden tapahtumat vaikenemalla ja vähitellen unohtamalla ne. Toistaminen tai unohtaminen edustavatkin molemmat samankaltaista ja samaan tulokseen johtavaa strategiaa. Kumpikin menettely on omiaan vain siirtämään edelleen jälkipolville menneisyyden tapahtumiin liittyvät tragediat ja erimielisyydet, yhtäältä jatkuvien, pinnanalaisten ristiriitojen ja toisaalta psykologisten traumojen muodossa.
Nämä piilevät ristiriidat ja psyykkiset traumat saavat aikaan sen, että yhteisössä on jatkuvasti epäluottamusta, tietoista vaikenemista, sensuurimentaliteettia sekä patoutunutta ahdistusta, joka on altista räjähtämään uusiksi repiviksi ristiriidoiksi otollisen tilaisuuden tullen. Ja traagiset tapahtumat toistuvat jälleen.
Pakonomainen vaikeneminen ja unohtamisen tavoittelu saavat siis aikaan sen, että yhteisössä toistuu sama, vähemmän onnistuneeksi koettu ratkaisu, ikään kuin ei olisi opittu mitään aikaisemmista murheellisiin tuloksiin johtaneista ratkaisuista ja kokemuksista. Tästä on lestadiolaisuuden hajaantumisten leimaama historia hätkähdyttävä todiste. Tällaisia tragedioita ei voine kukaan vastuullinen uskovainen toivoa.
Vanhoillislestadiolaisuuden lähihistorian tosiasioiden salaamiseen pyrkineet valehteluoperaatiot eivät ole olleet mahdollisia pelkästään liikkeen johtajien kylmäveriseen ja tietoiseen muiden ihmisten pettämiseen perustuen. Mukana on aina myös suuri annos itsepetosta. Valehtelijan itsensä on alettava uskoa omiin tarinoihinsa ollakseen uskottava. Tämä on seuraamuksiltaan varsin vakava ja hälyttävä asia.
Siitä, että muunnettua totuutta puhuva alkaa itsekin uskoa omia valheitaan, seuraa nimittäin se, että itselleen valehtelevan oma todellisuudentaju ja sen myötä kriittinen arvostelukyky hämärtyvät pysyvästi. Tämä on itse asiassa se kaikkein tuhoisin seuraamus, joka uhkaa erityisesti herätysliikkeen johto- ja luottamustehtävissä sekä puhujina toimivia henkilöitä henkilökohtaisesti. Kun aito yhteys omaan omaantuntoon katoaa, seuraa väistämättä myös aidon hengellisyyden kuolema.
Tosiasioiden kieltäminen ei siis tee menneisyyden tapahtumia eikä erheitä tapahtumattomiksi. Valehteleminen sen sijaan tuhoaa vähitellen koko yhteisön moraalin ja tulevaisuuden.
Se toinen, hedelmällisempi lähestymistapa lähihistorian erehdyksiin on siis menneisyyden käsitteleminen. Se merkitsee aktiivista ja tietoista pyrkimystä kohdata menneisyyden tapahtumat avoimesti ja rehellisesti, hyväksyen tosiasiat tosiasioina. Menneisyyden tapahtumat selvitetään ja käydään yhteisönä läpi, ja arvioidaan niiden hengellistä ja yhteisöllistä merkitystä suhteuttamalla ne herätysliikkeen nykyhetkeen.
Menneisyyden käsittelemisessä ei ole kysymys tapahtuneen kritiikittömästä muistamisesta, vaan pikemminkin sen avoimesta ja rehellisestä, kollektiivisesta käsittelemisestä ja tietoisesta, systemaattisesta uudelleen arvioimisesta. Tätä kautta menneisyyden tapahtumat, mahdolliset väärät ratkaisut ja erehdykset sekä niiden traagiset seuraamukset rakentuvat yhteisön omaksi, tunnustetuksi ja yhteisesti hyväksytyksi historiaksi. Erehdyksetkin on kohdattava ja on hyväksyttävää se tosiasia, että niin on tapahtunut. Siten tapahtumat niveltyvät normaaliksi, aidoksi osaksi yhteisön nykyhetken todellisuutta. Kyseessä on itse asiassa samantyyppinen prosessi, yhteisön tasolla, kuin sovelletaan yksilön kokeman henkilökohtaisen trauman terapeuttisessa käsittelyssä.
Tämän jälkeen yhteisössä voidaan elää, uskoa ja toimia vapaasti, tarvetta salailuun ja piilotteluun ei ole. Päinvastoin, käsitellystä menneisyydestä tulee yhteisölle vankka tuki ja voimavara. Uskovaisten keskinäinen luottamus toisiinsa ja yhteenkuuluvuus vahvistuvat.
Vain käsittelemällä menneisyys voidaan siis välttää jatkossa vl-liikettä uhkaavat hajaannukset. Ottamalla avoimeen käsittelyyn hoitokokousvuosien tapahtumat SRK ja rauhanuhdistykset tukevat myös nyt elävän nuoren polven liittymistä aidoksi osaksi herätysliikkeen lähihistoriaa. Tämä vahvistaa eri sukupolvien keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja aitoa luottamusta rauhanyhdistyksen toimintaan Jumalan työkaluna maailmassa.
Kysymys kuuluukin, onko nykyisillä johtajilla malttia, rohkeutta ja ennen kaikkea vaadittavaa taitoa nostaa hoitokokousten erehdykset vakavaan yhteiseen käsittelyyn.
Menneisyyden käsittelmisessä ei kenelläkään uskovaisella ole mitään hävittävää mutta kaikilla, ja ennen kaikkea kristillisyyden työllä, on voitettavaa."
Vastaukset 11
Vanhimmat
Löytyykö koskaan tällaista rohkeutta, nöyryyttä ja uskoa Jumalan hyvyyteen SRK:n johtokunnasta, että he myöntävät virheet, joihin sorruttiin.
Vaikea uskoa. Ei ennen kuin nykyiset johtokunnan jäsenet on vaihdettu.
Mutta silti laitan tähän: Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
On totta, että nuorempi polvi ei tunne hoitokokousten taustoja eikä tiedä siitä, mitä silloin käytännössä tapahtui. Näistä asioista ei ole tapana puhua.
Läheisen ystäväni sukulaisten joukossa on niiden jälkeläisiä, jotka joutuivat eroon vl-herätysliikkeestä 60-luvun ns. pappishajaannuksessa. Silloin vl-pappien ulossulkeminen rauhanyhdistyksestä oli päätetty varsin nopeasti. Yhteistä aitoa pyrkimystä erimmielisyyksien käsittelemiseen ja keskinäisen yhteisymmärryksen löytämiseen ei ollut, mikäli minulle kerrottu pitää paikkansa.
1970-80luvun hoitokokouksissa taas ei varsinaista SRK:n linjan "vastapuolta" 60-luvun hajaannukseen verrattuna lainkaan ollut. SRK:n hoitomiehethän kävivät tavallisten uskovaisten kimppuun. Ei ollut esiintynyt mitään havaittavaa eriseuraa eikä ollut käyty keskustelua, josta olisi ilmennyt että olisi oltu asioista eri mieltä.
Ainoastaan SRK:n sisällä on kerrottu olleen silloin kovan valtataistelun johtokunnan jsäenten välillä.
Mutta tällaisestahan ei kentälläollut mitään tietoa. Tavalliset uskovaiset uskoivat kuten ennenkin.
SRK puri hoitokokouksissa itse itseään, kun se kävi rivi-uskovaisten kimppuun.
Tietääkö joku, mikä oli pappien erottamisen syynä?
Näistä todellisista syistä olisin minäkin kiinnostunut tietämään.
Mitkä sitten lienevätkään todelliset syyt, ainakin opilliset näkemyserot olivat yksi tärkeimmistä syistä. Valtataistelusta lienee ollut myös osaltaan kysymys, jossa ns. maallikkolinja agressiivisilla otteillaan kahmi kaiken vaikutusvallan liikkeen johtoelimissä.
Näitä tapahtumia valottaa palstalta löytynyt kirjoitus viimesyksyltä. Opilliset erot 60-luvulla
Kirjoittanut: syynä hajaannukselle 30.8.2006
---Hajaannuksesta kirjoittaa 1960-luvun alusta Lauri Taskila kirjassaan ”Työ on Herran” mm. seuraavaa:
”Kuopion suviseurojen yhteydessä pidettiin puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, jossa kauan kytenyt opillinen erimielisyys alkoi selvästi näkyä. Esim. esille tuli kaksi toisistaan poikkeavaa linjaa. Ero näkyi selvästi käsityksissä sakramenteista. Osalla papeista ja muutamilla maallikoilla oli se ymmärrys, että pienestä lapsesta tulee Jumalan lapsi vasta kasteessa. He opettivat, ettei kukaan tiedä varmaa kastamatta kuolleen lapsen sielun autuudesta.”
(Lapsi on jo uskovainen. Raamatussa on, joka ei synnistä mitään tiedä, sitä ei lueta hänelle syyksi. Ja toiseksi, Jeesus otti lapsen syliinsä ja sanoi: ”Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä ”senkaltaisten” on taivasten valtakunta.”
Kaste on sakramentti, jossa kuvataan sitä, että ollaan armoliitossa Jumalan kanssa. Jeesuskin sai ja halusi vesikasteen Jordanissa sen jälkeen, kun pyhä Henki ensin laskeutui kyyhkysen muodossa hänen olkapäälleen. Pyhä henki eläväksi tekee, ei vesi.
Syntejään katuvalle saarnataan synnit anteeksi Pyhässä hengessä. Uskosta uskoon, niin kuin on kirjoitettu. Ja siihen kuuluu nämä kolme Isä lähettäjänä, Poika sovittajana ja Pyhä Henki pyhittäjänä. ne kaikki ovat yhtä. Ja minä olen teissä oleva ja teissä asuva maailman loppuun asti. )
”Toinen käsitys oli se, että ehtoollisessa ihminen voi saada synnit anteeksi eli siinä voi tapahtua uusi syntyminen. ”
( Ei ehtoollisessa, ehtoollisen Jeesus asetti hänen ”muistokseen ”.”Niin usein kuin sen teette, tehkää se minun muistokseni”. Ei ehtoollinen siis tee ketään autuaaksi)
"Kolmannen tien nähtiin aukeavan synninpäästössä, mutta siinä ei enää tarvittu Pyhän Hengen virkaa. kuka tahansa saattoi julistaa synnit anteeksi."
(”Jeesushan sanoi :Ottakaa Pyhä Henki, joiden synnit te anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksiannetut, joiden synnit te pidätätte, niille ne ovat pidetyt..” Siis vasta Pyhän Hengen saanut voi saarnata toiselle synnit anteeksi.)
”Samalla alkoi näkyä, että anteeksiannon evankeliumin julistusta alettiin rajoittaa ja välttää. Saarnattiin syntejä anteeksi esim. ristin veressä, mutta ei Jeesuksen veressä. Etsikkoaikanamme ei liene koskaan lähtenyt Jumalan seurakunnasta sellaista hajaannusta, jossa ei olisi evankeliumin virka jollakin lailla hämärtynyt.
Keväällä 1960 käsiteltiin puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa myös lähetysasiaa. Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että opillisissa käsityksissä harhailleet olisivat olleet valmiita lähtemään lähetyskentille muidenkin kuin uskovaisten kanssa. Kristityillä oli kuitenkin ymmärrys, että lähetystyötä tehdään Jumalan osoittamilla mahdollisuuksilla.: Jos jollakin kansalla on etsikkoaika, Jumala kyllä lähettää sinne lapsensa. Mutta lähetystyöhön ei mennä sellaisten kanssa, , joilla on vielä tekemättä parannus omista synneistä. Paavali kirjoittaa, että saarnavirka saadaan vasta parannuksen armon jälkeen: ”Sen tähden, että meillä senkaltainen virka on, sen jälkeen kuin armo meidän kohtaamme tapahtunut on. (2. Kor.4:1.)
(Jeesuskin alkoi julkisen toimintansa vasta kun Pyhä henki laskeutui Hänen päällensä Jordanvirralla. Sen jälkeen Jeesus alkoi antamaan syntejä anteeksi ja häntäkin pilkattiin, syntien sovittajaa.
Eikä lähtenyt Paavalikaan Aasiaan, koska Herran Henki esti häntä menemästä sinne, siellä ei olisi silloin ollut vastaanottavaista sydämen maaperää)
”liikkuessamme syksyllä 1960 Arvo Perälän kanssa Etelä-Suomessa kaksi ja puoli viikkoa lähetysmatkalla, hajaannus ei ollut vielä virallisesti irrottautunut omaksi joukokseen, mutta se vaikutti väkevästi seurakunnissa. Joka kotiin, jossa vierailimme ja pidimme seuroja, oli kaksi tuon hengen turmelemaa pappia kirjoittanut kirjeen, jossa he varoittivat talonväkeä meistä. Aina, kun saavuimme uuteen paikkaan, tilanne oli tavattoman jäykkä ja pidättyväinen. se toistui sekä niissä kodeissa, joissa olimme ennen käyneet, että myös niissä, joissa vierailimme ensimmäistä kertaa.
Seurojen jälkeen tilanne yleensä laukesi ja meillä syntyi pitkät keskustelut. Seuravieraat kyselivät, että mitä nyt on tekeillä, kun heitä oli niin kovasti meistä varoitettu.
Kerroimme, että on tulossa hajaannus ja näyttää siltä, ettei sitä voi mikään estää. Keskuudessamme on joukko pappeja ja muutamia maallikoita, joille ei kelpaa selkeä Jumalan sana ratkaisemaan opillisia kysymyksiä. Monet kyselivät hätääntyneinä, mihin nyt mennään ja mitä tehdään. Sanoimme, ettei teidän tarvitse tehdä mitään eikä mennä minnekään. Herra sotii meidän puolestamme ja me saamme olla alalallamme. Ei tästä ole vara lähteä minnekään,: Täällä on myrskyssä turva ja varjo helteessä, turva ja varjelus rajuilmaa ja sadetta vastaan.
(niin se on: teidän omasta joukostanne nousee raatelevaisia susia, jotka eivät laumaa säästä.)
”Vuoden 1960 lopussa oli sitten Oulussa Rauhan päivänä puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, jossa eri mielen ja hengen saaneet lähtivät omille teilleen. Muutamat, jotka olivat seisoneet rintamalinjojen välillä, saivat parannuksen armon ja pääsivät kristittyjen rakkauteen nauttimaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Eksyneille tarjottiin vielä mahdollisuutta korjaukseen vääristä opin käsityksistä ja Jumalan valtakuntaa vastaan taistelevasta hengestä, mutta monet heistä käänsivät selkänsä Jumalan huoneelle. Heille jäi syyttävä mieli Jumalan lapsilaumaa kohtaan.”
(Sellaista syyttävää, katkeraa mieltä tuntuu yhäkin olevan ilmassa. Sitähän se on ollut alusta asti jo Jeesuksen ja apostolienkin aikana. Vääristeltiin sanaa ja keksittiin Jeesuksesta ja opetuslapsista kaikkinaisia valheita. Osoiteltiin ja kaiveltiin milloin mistäkin syyttävällä ja pilkkaavalla sormella.. Ei ole maailma muuttunut, Eskoseni.
Teidät puhdistetaan, koetellaan ja joka vahvana pysyy loppuun asti, pelastuu. Jumalan sana on vahva ja voimallinen. Se ei muutu ja se pysyy niin kauan kuin tämä maailmakin. Sitä ei ihmismielelle ja järjelle sopivaksi voi ihminen mestaroida. Silloin siitä tulee aina susi.)---
Vastapuolen näkemys saattaa olla toisenlainen.
kutsutun hajaannuksen syyksi olen kuullut käsityserot kasteesta. Samasta aiheesta kirjoiteltiin täällä muuan päivä sitten, mutta en löydä niitä enää.
Siis "pappiseriseuraan menneiden" pappien mukaan kasteessa olisi pikkulapsen pelastus ja kastamaton lapsi ei perisikään taivasta.
Eriseuran syyt ovat opillisia ja perustuvat kysymykseen pelastumisesta. Hoitokokousvuosina eriseuran syynä oli muuttunut oppi parannuksen tekemisestä. Tuolloinhan alettiin vastoin Raamattua opettaa, että väärät henget aiheuttaisivat syntiä ja että noista hengistä vaadittiin parannuksenekoja.
Tuon eriseuran kannattajat jäivät Rauhanyhdistysten sisälle.
Luentosarjassaan lestadiolaisuudesta 8.3.2000 prof. Jouko Talonen toteaa vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksista mm.:
"....SRK-vanhoillisuudessa käytiin todella rajua opillista välien selvittelyä 1960-1961. Kiista koski ennen kaikkea seurakunta- ja sakramenttikäsitystä sekä suhdetta pakanalähetystyöhön. Seurauksena oli pappien valtaenemmistön joutuminen ”ulos” SRK:n piiristä. Ns. pappislinja ei muodostunut kuitenkaan merkittäväksi kansanliikkeeksi. Vuonna 1963 perustettu Laestadius-seura on ollut löyhä henkilöjäseniin nojaava yhdistys. Lestadiolaisella pappislinjalla oli vahva rooloi 1960-1980 -luvuilla Pohjois-Suomen kirkollisessa elämässä sekä jonkin verran myös teologisen tieteen piirissä. Ne kolme lestadiolaistaustaista piispaa, jotka Suomen kirkkohistoria tuntee, nousivat juuri tämän pappisryhmittymän piiristä, nimittäin L.P.Tapaninen (Oulun piispa 1963-1965), Hannes Leinonen (Oulun piispa 1965-1979) ja kenttäpiispana toiminut Yrjö Massa."
Nyt onkin syytä kysyä, onko ns. pappishajaannuksesta koskaan laadittu tieteellistä selvitystä.
Onko sitä yritetty jäkeenpäin sovitella? On kiusallista, että tästä levitetään vain toisen osapuolen kannalta kirjoitettua käsitystäs. Historialliset tapahtumat ovat harvoin yksiulotteisia. Kokonaiskuvan saadakseen olisi saatava tietoja eri näkökulmista, s.o. eri osapuolten näkemyksiä.
Käytännössähän pappishajaannus aiheutti aivan samanlaisen tragedian kuin hoitokokoukset: ystävyys- ja sukulaisuussuhteet katkesivat. Ihmsiten sosiaalinen tukiverkosto murtui. lakattiin tervehtimästä ja pitämästä yhteyttä. Lopetettiin rakkauden siteet, jopa verisiteet unohdettiin. Tällainen ei ole hyvä merkki edes itseään oikeana pitävälle SRK:lle.
Voidaan kysyä, eikö nyt olisi aika toimia kypsemmin, viisaammin, rakentavammin. Mistä tulee sellainen ylpeä korska-käsitys SRK:lle että sen johtokunnalla on kaikki viisaus toimia aina oikein.
Tuleeko se siitä absoluuttisesta vallasta, jonka elinikäinen jäsenyys johtokunnassa miehelle tuo. Pohjois-Korean johtajuus nousee vartauskuvaksi.
Nimimerkki Vl-ajattellija toteaa toisessa ketjussa:
E.R:n v.1987 vl-teologeille pitämässä alustuksessa ei ollut kyse vain hänen henkilökohtaisista mielipiteistään.
Kirjoittaja toteaa lisäksi:
"Huolestuttavaa on jos asianomaiset eivät hoida hoitokokouksissa tekemiään vääryyksiä kuntoon.
VIELÄ HUOLESTUTTAVAMPAA ON JOS VÄÄRYYKSIIN SYYLLISTYNEET IHMISET TAI ORGANISAATIO EI NÄE TARVETTA KORJATA ASIOITA."
Lue koko kirjoitus:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000022479109
kun tämä eriseura tuli. Enkä ollut uskomassa silloin. En edes tiennyt vl:istä muuta kuin nimen, jonka senkin olin oppinut koulun uskontokirjasta.
Kyselin tämän uskon ulkopuolelta, että mitä ne vanhoillislestadiolaiset on? Sain vastaukseksi, että he ei päästä ketään muita taivaaseen kuin itse menevät.
Silloin vastasin, että minusta ei tule ikinä vanhoillislestadiolaista.
Kyselin edelleen, että ketkä sinne sitten pääsevät.
Sain vastuksen eräältä, että hänen mielestä sellaiset jotka on hyvin eläneet. Ja Jumala ne parhaat sitten ottaa taivaaseen. Jotenkin näiin.
Ja silloin olin auton kyytissä, kun radioista tuli tästä eriseurasta.
Ja kyllähän ne oli epäuskoielle ihmiselle ihmelleellinen asia, että kun ollaan samaan taivaaseen menossa. Ja kuitenkin on tällaista riitaa.