Mä täytän tänä vuonna 19 vuotta. Oon koko ajan odottanut sitä, millon elämä alkaisi. Se ei ala koskaan!
Mulla on paha olla ja odotan onnellisuutta. Haaveilen, uneksin, kuvittelen.
Tiedän miten haluaisin elää, mutta en elä niin. En osaa. Ne on vain toiveita, mitä odotan, kun vanhenen. Mutta oon jo monta vuotta odottanut.
Mitä mun kannattais tehdä?
Mulla on huono itsetunto, miten siitä voi päästä eroon?
Mulla ei oikein kavereita kelle puhua, ja vanhemmat ei kuuntele, tai sitten jutustelusta tulee vuosisadan sota.
Neuvoja?
Mulla on paha olla ja odotan onnellisuutta. Haaveilen, uneksin, kuvittelen.
Tiedän miten haluaisin elää, mutta en elä niin. En osaa. Ne on vain toiveita, mitä odotan, kun vanhenen. Mutta oon jo monta vuotta odottanut.
Mitä mun kannattais tehdä?
Mulla on huono itsetunto, miten siitä voi päästä eroon?
Mulla ei oikein kavereita kelle puhua, ja vanhemmat ei kuuntele, tai sitten jutustelusta tulee vuosisadan sota.
Neuvoja?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Oon 23 ja mulla elämä alko vasta ku pääsin työelämään eli vähän päälle parikymppisenä. Et sul on kyl viel aikaa.sitä ennen eipä mul ollut nuoruutta ollenkaan.ei ystäviä, ei poikaystäviä, ja kiusaamistakin jouduin kestämään koko peruskoulun niin henkistä kui fyysistä!
Mulla melkein sama tarina paitsi että töitä oon tehny nuoresta asti! Sekai se vissiin vähä nyt harmittaa ku jäi se nuoruus elämättä, vaikka eihä tässä ikäloppuja pitäs vielä olla:)
Täällä!! Et oo asiasi kans yksin! Minä oon kans miettiny että millon se elämä oikein alkaa?? Sanoppa se:) Periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin, jotain kuitenki puuttuu!
kuulostat ihan multa.
Hyvä, että täällä on muitakin jotka kokee samanlaisia tuntemuksia..
Minäkin olen ajatellut, että kyllä se elämä sitten paranee, kun pääsee pois kotoa ja elämää omaa, itsenäistä elämää. Ainakin toivon niin.
"Minäkin olen ajatellut, että kyllä se elämä sitten paranee, kun pääsee pois kotoa ja elämää omaa, itsenäistä elämää. Ainakin toivon niin."
noin mäkin ajattelin. olin oikeesti ihan onnessani, kun pääsin muuttamaan, uuteen kouluun ja näin. olin tosi positiivinen, mutta silti kaikki meni vituilleen. mun elämä ei muuttunut yhtään, yhtä paska ja tylsä ja sisällötön se edelleen on. vittu. :(
toivottavasti sulla käy paremmin.
Mitä tarkoitat elämällä?
Miksi minusta tuntuu, kuin oma elämäni olisi jo loppunut? Äitini on kuollut, kaikki entiset kaverit ovat herraties missä ja korkeintaan moikkaavat kadulla vastaan tullessa.
Sinun pitäisi löytää ihminen joka rakastaa sinua ja pitää sinua tärkeänä. Uskoisin sen tekevän hyvää itsetunnolle.
Niinhä se kumppani ois hyvä löytää vae kovin tuntuu olevan vaikiaa, varsinki ku ei oo mitenkään hyviä puhelahjoja omaava ihminen. Hyvästä ulkonäöstä puhumattakaan, se tuntuu olevan nykyisin se tärkein ominaisuus. Eipä silti ulkonäköönhä sitä ihastutaan ja sisimpään rakastutaan:)
Täytyy toivoa, että uusi ympäristö, uusi koulu ja uudet koulukaverit muuttaisi tilannetta parempaan!
"Sinun pitäisi löytää ihminen joka rakastaa sinua ja pitää sinua tärkeänä. Uskoisin sen tekevän hyvää itsetunnolle."
Kumppaneista on huonoja kokemuksia. Aluksi oli kyllä ihanaa, tunsin muuttuneeni täysin ja olin OIKEASTI onnellinen. Mutta kaikki kaatui. Kolmiodraama suoraansanottuna. Nykyään on pikkasen vaikea luottaa keneenkään. Mitä sen toisen osapuolen kiinnostus koskeekaan?
Niin ja kuka nyt minua voisi rakastaa? Se yleinen lause, mitä näkee ja kuulee usein. Harmi, myös omasta suustani.
Miten muutamat pojat pystyvät aina pilaamaan maineen meiltä muilta?
Musta tuntuu, ettei sellasta elämää edes ole mitä useimmat odottaa.
Itsekin oon odottanut jo kauan.
Mua kiusattiin peruskoulussa 6 vuotta,
nyt on kaikki hyvin (on työpaikka, oma kämppä, mies, lemmikit..),mutta silti tuntuu ettei sitä elämää ole mitä on odottanut. Ehkä johtuu siitä kiusaamisesta, koko ajan pelkää alitajuisesti koska se alkaa uudestaan ja luulee et toiset haukkuu ja vittuilee, vaikkei oo ees aihet epäillä sitä. On koko ajan jollain taval varuillaan. Jos siit pääsis eroon ehkä sit kaikki ois hyvin..
Minä rakastin yhtä miestä, paljon yli 5 vuotta, ja taidan rakastaa edelleen. Hän rakasti minua ja rakastaa niin ikään vieläkin. Mutta kun seurustelimme, ei se tuonut onnea, ei vaikka kuinka tunteeni ovat todet, ja niin ne ovat, vaikka moni teistä sanoo että hän ei ole se oikea jos en tunne onnea hänen kanssaa, en vain pysty tuntemaan onnea. Hän oli kyllä onnellinen, minä en, ja siksi erosin, mutta mietin nykyään oliko se järkevää, mutta olen ehkä nyt onnellisempi, vaikka en onnea tunnekkaan. Tämä juttu kai johtuu minusta, en pysty sitoutumaan? Olisiko se niin? Mutta ennen tämä seurustelu ei minulle ole tuottanut tälläistä pään vaivaa kuin nyt. Kai jään ikuisesti yksin, mutta kai niin on tarkoitettu. Toivoisin kyllä jonkun rinnalleni, mutta en niin että olisin sidottu häneen.Kai tarvitsen vapautta, en voi sitoutua, niinkuin ennen,mistä lie johtuukin.
Mutta olen silti aina varuillani jokaisen suhteen, mitä se minulta haluaa..
Esim. jos joku kysyy mua mukaan jonnekkin, alan heti epäilemään, että mitä tämä tarkoittaa, aikooko tyyppi hyötyä musta jotenkin..yms. Kai se kuuluu luonteeseen.
Pojan pitää yrittää voittaa luottamuksesi ja edetä hitaasti. Vaikeaahan se on, jos ei sinua tunne.
Mutta opettelis tuntemaan! :D
No enemmän se vähän riippuu minkä luontonen poika on tai miten se köyttäytyy. Jos se tuntuu oikein mukavalta yms. niin ei siinä sitte mitään luottamusta tartte voittaa..ehkä.
No sittenhän se luottamus on jo voitettu, joss se poika tuntuu oikein mukavalle. ;)
Se tuntemisen opetteluhan se on vaikeinta ja ensimmäisten kontaktien tekeminen.
Kaippa se niin on. Mutta en mä kyllä sille siltikään kaikkea kerro!
Äh, on vaikea selittää tommosta, ku en sitä itekkään tajua.
On vain jäänyt se yksi tapaus mieleen, eikä se ole poistumassa mielestä. Tapaus joka varmasti pysyy koko ajan sydämessä. Ei sille voi mitään.
Siitä tapauksesta sai ne parhaat ja huonoimmat kokemukset, jotka vaikuttaa aina uuden tavatessa.
vaan elä elämää!
Olen aina luullut, että olen ainoa joka tuntee noin.. itse asiassa tulin tänne etsiäkseni saman lailla tuntevaa.. ja löysin sen näköjään äkkiä. Kun luin viestiäsi, ihmettelin miten joku ihminen kokee niin samalla tavalla kuin minä. Toivoisin, vaikka mitä, mutta en vaan voi toteuttaa unelimiani, en vaan osaa elää että ne toteutuisivat.. ETSIN ONNEA.. niin sitä minäkin teen.. mutta en löydä sitä.. En ole ollu onneliinen moneen vuoteen. en edes hymyillyt, vaikka moni toivoisi elämääni, sillä elämäni on kaikkien mielestä täydellinen, olen kaunis, kolu menee mainiosti, perhe täydellinen, olen suosittu jne. mutta en usko että olen näitä.. ja joskus kun uskon, se ei tee minua onnelliseksi, tämä ei ole elämä jonka tahtoisin,en halua elää tälläistä elämää, vaikka se kuinka olisi täydellinen, mutta en edes tiedä mitä toivon elämältä, unelmani ovat sellaisia, Joita EI voi toteuttaa vaikka kaikki sanovat että jokaisen unelman voi toteuttaa, mutta minun unelmani liittyvät toiseen maailmaan, toiseen henkilöön, joka tahtoisin olla.
Minä unelmoin kaikesta, minkä voisi toteuttaa. En vain toteuta sitä. Luultavasti haluaisin vain olla toisenlainen mitä olen. En tiedä paranisiko tilanne yhtään vaikka harrastuksena olisikin lenkkeily tai lukeminen. Ehkä ne jutut ei vaan oo mun juttuja ja mun täytyis löytää ilonaihetta siitä, mitä mulla nyt on! Mutta silti odotan...