Ei se enää ollutkaan niin (jrock)

Nimi: Ei se enää ollutkaan niin
Author: aoi_kochou
Rating: PG-13
Genre: angst, romance
Paritus: Hiroto x Shou (Kyo x Shinya)
A/N: Tämä on tällainen jrock-angst-fic, jonka paritusta en sen kummemmin ajatellut, mutta paritukseksi voitte ajatella alice nine. :n Hiroton ja Shoun tai sitten Dir en greyn Kyon ja Shinyan. Ja pitääpä myös sanoa, että 'aishiteru' on japania ja tarkoittaa ''minä rakastan sinua'', ettei kenellekkään herää kysymyksiä lopusta.

Kuka on sanomaan, ettei sinulla ole väliä, ettei millään ole väliä? Veljeksiä, niin meistä aina sanottiin. Niitähän me olimme. Niin läheisiä, että meistä olisi voitu kuvitella, että olisimme olleet sukua, veljeksiä. Se vain ei ollut niin minun mielestäni. Minä en nähnyt sinussa mitään mikä muistuttaisi veljeksien välistä rakkautta.

Ei, se oli jotain muuta.

Minä aina katselin sinua niin, toivoen. Minä en toivonut meidän olevan veljeksiä, emmehän me niitä oikeasti olleetkaan. Sinäkin pidit minusta kuin veljenä, kuka rakastuisi omaan veljeensä? Kukaan ei tiennyt, että osa kirjoittamistani lauluista kertoi sinusta. Meistä ja minun yksipuolisesta rakkaudestani. Kukaan, et edes sinä, arvannut, että tosiasiassa minä olin onneton. Kyllästynyt tuntemaan jotain niin voimakasta saamatta vastakaikua.

He eivät tienneet. Kukaan ei tiennyt, ei tuntenut, ei välittänyt. Käskin itseäni unohtamaan, antamaan olla. Kun kukaan ei tietäisi, niin minua ei voitaisi arvostella. Kun kukaan ei tiennyt, minua ei voitaisi loukata, satuttaa. Mutta kukaan ei huomannut edes sitä, kun annoin itseni kuihtua loppuun. Miten minä annoin itseni palaa loppua, masentua elämään? Miten iloinen virnistys muuttuikaan irvistykseksi, mikä johtui siitä, että tunsin tuskaa?

Miten kesä muuttui syksyksi, miten valkeus muuttui pimeydeksi? Niin siinä vain sitten kävi, päivät lyhenivät, mutta vuodet pitenivät. Yhä uudelleen minä näin sinut unissani, unelmissani. Tiesin sen olevan kiellettyä, vain typerää yksipuolista rakkautta. Hymyni sinulle oli totta, mutta sen takana minä olin onneton, sillä tiesin, että sinun hymysi, naurusi eivät kuuluneet minulle. Äänesi, kuiskauksesi eivät olleet minun. Pieni vartalosi ei ollut minun, eivätkä ruskeat hiuksesi kuuluneet sormilleni. Minä olisin ollut sinun kokonaan, minä en vain koskaan sanonut sitä.

Kasvoillani oli naamio, kun nauroin teidän kanssanne. Lauloin teidän mukananne ilman sitä tunnetta, mitä laulamisesta olisi pitänyt saada. Heräsin aamulla uuteen päivään ilman tarkoitusta. Elättelin mielessäni pientä toivoa, vain sillä sain itseni ylös kylmästä sängystäni harmaaseen aamuun. Sain itseni lähtemään ulos vain siksi, että näkisin sinut taas. Kun pukeuduin, paiskasin ulko-oveni kiinni ja lähdin kulkemaan treenikämppää kohti, ajattelin, että kertoisin sinulle vielä tänään. Mutta aina kun näin sinut taas mieleni muuttui, enkä pystynyt siihen enää. Oli kuin ovi olisi pamautettu vasten kasvojani.

Kuka onkaan sanonut, että totuus on parempi kertoa? Jos se olisi totta, minä olisin kertonut sinulle tunteistani, palavasta rakkaudestani. Sinä olit rakastunut johonkuhun muuhun, näinhän minä sen. Oli vain ajan kysymys, että minä olin myöhästynyt. Joku aamu sinä kertoisit meille kaikille, että olit löytänyt jonkun sinua varten. Jonkun, joka rakastaa sinua. Jonkun, jota sinä jumaloit ja jonkun, joka elää sydämessäsi.

Minä olin aina halveksunut sitä, miksi ihmiset satuttavat itseään. En koskaan ymmärtänyt, miten ihmiset pystyivät olemaan masentuneita. Vasta nyt olen alkanut tajuamaan, mitä se oikeasti on. Vasta nyt minä olen alkanut ymmärtämään, miten lohdulliselta veitsenterä ihossa tuntuukaan. Miten kauniilta tippuva veri näyttääkään, kun se valuu ohuesta viillosta ranteesta ja tippuu lattialle loiskahtaen. Se antaa minulle voimaa elää huomiseen, mutta silti tiedän, että se syö minua sisältäpäin.

Minä en ymmärrä sitä, että tuhoan itseni. Hymyilen naamioni takaa kaikille ja kerron, kuinka tuli taas vedettyä liikaa viinaa eilisiltana. Ei se ole totta, minä en enää tiedä, mitä totuus on. Onko se sitä, että tiedän sen itse vai onko totuus se, minkä kerron kaikille?

Joka yö valvon itkien itseni uneen. Vaikka kuinka yritän olla vahva, urhea, en pysty siihen. En kestä teeskennellä enää kauaa, en kestä nähdä sinua, kun tiedän, ettet ole minun. Etkä tule koskaan olemaankaan. Pelkään joka ikistä kertaa, kun tulet oveni taakse ja sanot, että lähdetään baariin. Sinä et tiedä, mitä olen juuri ennen sitä tehnyt. Sinä et tiedä, etten ole se sama ihminen enää. Ulkokuori sanoo sinulle myöntävän vastauksen, mutta se en ole minä. Joku on vienyt paikkani, ruumiini ja mieleni taistelee sitä kaikkea vastaan. Tiedän, etten jaksa sitä kauaa, mutta en voi näyttää sitä sinulle. Kiskon takkini hymyillen päälleni ja sinä vedät minut halaukseen ja lähdemme yhtä matkaa alas, kylmään syysiltaan.

Et aavistakaan, miten hyvältä kosketuksesi tuntuu ja miten se olet vain enää sinä, joka pidät minut pystyssä, elossa. Jos sinua ei olisi, en olisi enää tässä, mutta onko se parempi sitten näin? Onko parempi teeskennellä? Minä elän vain sen takia, että olen liian itsekäs siihen.

Tiedän sen olevan viimeinen aamuni, viimeinen vilkaisu tyhjään, kylmään kotiini. Aamu on jälleen harmaa, niinhän se on aina. Jostain kaukaa kuulen sen, ukkosen jyrähtävän ensin lempeästi kuin varoittaen pari kertaa ennen kuin iskee kunnolla. Pilvet liikkuvat kohti, mutta vielä ei sada. Kuin nekin tietäisivät, että vielä ei ole aika. Viimeinenkin auringonsäde katoaa johonkin, kun astun ulos ulkoilmaan.

Ehdin kävellä muutaman metrin. Ukkonen jyrähtää taas ja sitten ensimmäinen vesipisara putoaa vaaleisiin hiuksiini. Sitten toinen, kolmas, neljäs ja pian sataa kaatamalla lohduttomasti. Vedän käteni syvemmälle taskuihini ja piiloudun takkini sisään piiloon maailmaa, piiloon sadetta ja ihmisiä ympärilläni. Salama iskee jossakin, mutta minä en näe sitä. En kuule enää ukkosta tai sadetta, vaan keskityn lähtemään.

Jalkani kuljettavat minua jonnekin, minä en enää tiedä, mihin. Vartaloni ei ole enää omani, se tekee, mitä itse tahtoo. Minä menen vain perässä, sillä minulla ei ole enää mitään jäljellä. Päässäni vain liikaa asioita, mitä olisi pitänyt kertoa. Minun on kylmä, mutten tunne sitä enää samalla tavalla kuin ennen. En hytise, enkä vapise. En itke, enkä nyyhkytä.

Kuka sanoikaan, että onnellisuus on sitä, että saa sen, mitä haluaa? Minä olen onnellinen juuri nyt, kun olen yksin kaikkien hylkäämä pieni ihminen täällä kaikessa. Minä en saanut sitä, mitä halusin. Minä en saanut mitään muuta kuin kaikki ne asiat, mitä en tahtonut, mitä minä pelkäsin. Kukaan ei tiedä, että leikin onnellista tässä pimeydessä, kukaan ei tiedä, etten minä oikeasti ole.

Sade voimistuu, enkä voi estää korviani kuulemasta sitä lohdutonta ropinaa. Pysähdyn hetkeksi ja sitten kuulen sen. Joku huutaa nimeäni, joku seisoo vähän matkan päässä yhtä märkänä kuin minä, mutta hän ei ole yhtä onneton, vaikka onkin litimärkä. Vesi valuu hänen poskilleen märistä hiuksista ja silti näen hänen hymyilevän. Hän tulee kädet taskuissa luokseni ja vain katsoo.

Se olit sinä. Vaikka sumu ja usva ja loputon vesisade peittivät suunnilleen näkyvyyteni, näin silti sinut, tunnistin heti hymysi. Miksi sinun oli pitänyt tulla nyt, miksi et voinut pysytellä kotona tänään? Sinä et tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, mitä minä aion tehdä.
"Meitä on näköjään täällä kaksi", sinä sanot saaden minut vapisemaan. Kosketat kättäni, sitä jonka olen turmellut ja saat minut vain huokaisemaan syvään. Mietin, joko sinä olet löytänyt sen jonkun, mutten uskalla kysyä. Nyökkään vaimeasti ja suljen silmäni hetkeksi. Anna minun mennä nyt.

Kiskot minut puun alle, että sen oksat suojaisivat meitä edes vähän sateelta, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä enää, kun olemme kastuneet jo läpikotaisin. Vedät takkisi yltäsi ja annat minulle sen.
"Sinähän hytiset", sanot ja nostat sen harteilleni. Katson sinua hämmästellen, kun kätesi koskettavat olkapäitäni ja värähdän, mutta tiedän, ettei se johdu kylmästä. Tunnet, miten olkapääni vapisevat, minun on kylmä, mutta olen yrittänyt olemaan välittämättä siitä. Painaudut lähemmäs ja minä ihmettelen miksi teet niin, haluatko kiusata minua? Etkö sinä tiedä, että minä en muuta haluakaan kuin sinut?

Halaat minua ja lämpimät kätesi eksyvät selkääni. Vartaloni lämpenee hetkessä, kun sinä olet siinä. Suljen silmäni uudestaan ja kiedon omat käteni ympärillesi. Ehkä teet sen vain halataksesi minua ystävänä, mutta minä tiedän, että minä en tunne vain niin. Yhtäkkiä painat lämpimät huulesi omilleni ja minä ajattelen, että leikitkö sinä vain kanssani? Kyynel valuu silmäkulmastani pois ja sinä huomaat sen.
"Anteeksi", mumiset, muttet irrota otettasi. Käännän pääni pois, mutta sinä käännät sen takaisin ja sujautat kätesi hihani sisään. Sormesi tunnustelevat haavojani, arpiani käsivarressa ja kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Säpsähdät ja vedät hihani ylös, vaikka minä yritän vastustella. En halua, että näet sen, mitä olen tehnyt. Sanot nimeni järkyttyneesti.
"Miksi?" kysyt ja katsot minua silmiin. Huomaan sinunkin itkevän, miksi? Ethän sinä minusta välitä. En vastaa, enkä välitä siitä, että näet minun itkevän.

Painaudut lujemmin minuun ja suutelet minua nyt, enkä tahdo jättää vastaamatta siihen. Ensin varovaisesti, sitten intohimoisemmin. Painat minut puuta vasten ja painat pääsi olkapäätäni vasten.
"Anteeksi", sanot, "etten tajunnut." En vastaa mitään, tahdon vain olla siinä ja nyt vieressäsi.

"*Aishiteru", minä sanon, kuiskaan korvaasi. Katsot minuun hymyillen ja suutelet poskeani. Tiukennat otettasi minusta.
"Minä en anna sinun tehdä tuota uudelleen", sanot ja vilkaiset kärsinyttä käsivarttani, "aishiteru."