seurasin hieman tätä keskustelua.olen 9/02 alkaen ollut asumuserossa.ero vireille 11/02.ikää 35 ja lapsia 3 alle kouluikäistä.mies sortui alkoon ja myi huonekalut ,autot ym.olen tyhjästä aloittanut
kaiken ja käynyt työssä,hoitanut lapset jne.jne.
ei ole ollut aikaa kriisiterapiaan-eikä haluakaan.yksinäinen olen ollut,monesti ihan vaan sisimmässänikin.tiedän,että minun on pakko olla vahva ja jaksaa.jäi sentään velkaa minun nimilleni vaikka irtain meni...on kolme energistä ja täysin erilaista lasta,ei ole isovanhempia auttamassa jne.ensin ajattellin,että elämä on nyt ohi ja edessä monenmonituista vuotta haasteineen päivineen.no,entä sitten?se voi olla myös uusi alku.minä elin parisuhteessa,jossa mies hallitsi ja päätti kaikesta.jäivät omat ystävät,sukulaiset,kaikki.nyt minulle on avautunut uusi ovi-uusia mahdollisuuksia.olen vapaa-saan tehdä mitä haluan.jos ei nyt heti löydy uutta miestä ihmettelemään minun arkeani,niin onko se niin kamalaa?työmääräkään ei ole lissäntynyt.samalla tavalla tein ennenkin kaiken oman työn ohella.olen kyllä välillä tosi väsynyt,mutta nyt,kun koittaa taas kevät ,puhkun intoa.kuka sanoo,ettei kolmen kersan kanssa pääse liikkumaan?varmasti pääsee.menen autokouluun,kun pahimmista veloista pääsen.elämässä voi olla paljon eron jälkeenkin.en ikinä olisi toivonut tätä kohtaloa itselleni-olisin halunnut perheen kestävän.nyt,kun tilannetta ei voi enää muuttaa,opettelen elämään tässä ja nyt.en halua notkua näillä palstoilla vielä viiden vuoden kuluttuakin ja ihmetellä,että minunt öytyy siivota ja ruokaa laittaa.Haluatko sinä?
kaiken ja käynyt työssä,hoitanut lapset jne.jne.
ei ole ollut aikaa kriisiterapiaan-eikä haluakaan.yksinäinen olen ollut,monesti ihan vaan sisimmässänikin.tiedän,että minun on pakko olla vahva ja jaksaa.jäi sentään velkaa minun nimilleni vaikka irtain meni...on kolme energistä ja täysin erilaista lasta,ei ole isovanhempia auttamassa jne.ensin ajattellin,että elämä on nyt ohi ja edessä monenmonituista vuotta haasteineen päivineen.no,entä sitten?se voi olla myös uusi alku.minä elin parisuhteessa,jossa mies hallitsi ja päätti kaikesta.jäivät omat ystävät,sukulaiset,kaikki.nyt minulle on avautunut uusi ovi-uusia mahdollisuuksia.olen vapaa-saan tehdä mitä haluan.jos ei nyt heti löydy uutta miestä ihmettelemään minun arkeani,niin onko se niin kamalaa?työmääräkään ei ole lissäntynyt.samalla tavalla tein ennenkin kaiken oman työn ohella.olen kyllä välillä tosi väsynyt,mutta nyt,kun koittaa taas kevät ,puhkun intoa.kuka sanoo,ettei kolmen kersan kanssa pääse liikkumaan?varmasti pääsee.menen autokouluun,kun pahimmista veloista pääsen.elämässä voi olla paljon eron jälkeenkin.en ikinä olisi toivonut tätä kohtaloa itselleni-olisin halunnut perheen kestävän.nyt,kun tilannetta ei voi enää muuttaa,opettelen elämään tässä ja nyt.en halua notkua näillä palstoilla vielä viiden vuoden kuluttuakin ja ihmetellä,että minunt öytyy siivota ja ruokaa laittaa.Haluatko sinä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
niin sitä pitää , kaikille kiukuttelijoille jauhot suuhun. Ja turvallisia autokoulu tunteja toivottelee ..... pyykinpesijä
yes-pyykkiä pestään vielä 8-kymppisinäkin
...ja jälkipyykkiäkin vielä...
Taisi olla aika totta joka sana :)
Olen itse ollut nyt pari vuotta yh.na enkä ole tänä aikana uutta puoliskoa lähtenyt etsimään, koska se tulee vastaan kun on tullakseen..
Ja mitä työmäärään tulee samanlailla siivoan tiskaan yms. kotityöt teen kuin parisuhteessakin.
Useimmiten olen olooni tyytyväinen ja onnellinen, vastuun jakaminen ,se puuttuu... mutta ei sitä paljon ollut aiemminkaan.
Joten loppu summaksi sain: pyykki määrä väheni, siivous väheni, eikä ruokaakaan tarvitse laittaa niin paljon :)
Yritetään etsiä myös tästä positiivisia puolia, vaikka kyllä itsellänikin on niitä siipi maassa olevia päiviä.
Ja silloin on hyvä että voi vaikka sen kenkutuksen kirjoittaa tänne.. :)
Aurinkoista kevättä