olen täällä lueskellut juttuja vauvakuumeeseen liittyen, itsellänikin ollut jo monta vuotta, vaikka olen vasta 21v. kyllä se asia mun mielestä niin on, että vaikka olisi koulu kesken, ei vakinaista työtä yms. niin se ei ole mikään este vauvalle, kyllä asiat järjestyy jos niin päättää, en tarkoita nyt sitä että vauva olisi ilmainen elätettävä, mutta jos rupeaa sille linjalle, että pitää olla vaki työ, pitää olla oma talo, pitää olla korkeakoulutus, pitää olla säästöjä yms. yms. saat kyllä odottaa aika kauan, että elämä on tuolla mallilla. omat vanhempani saivat minut 20 vuotianina, ja kummallakin on tällä hetkellä loistava asema työelämässä, he voivat keskittyä täysillä uraansa, koska olen muuttanut kotoa monta vuotta sitten. Minusta oikea aika tehdä lapsi on silloin, kun pystyy itse päättämään omista tekemisistään. En tulisi itse välttämättä kysymään täältä neuvoa ihmisiltä keitä en edes tunne, siitä voinko tehdä nyt vauvan kun elämäntilanne on tämä...en siis kritisoi muita todellakaan, ilmaisin vain mielipiteeni...käynhän itsekin lueskelemassa vauva juttuja täällä :)olen siis itse amk:ssa ja aion kyllä tehdä vauvan ennen kuin valmistun, jos täällä on samanhenkisiä ihmisiä, niin olisi kiva vaihtaa ajatuksia :D
asiat tärkeysjärjestykseen
vauvakuume
11875
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan vaan, että ennen oli hiukan helpompi edetä uralla. Ei vaadittu niin paljoa koulutusta, jne. Nykyään on jopa ammatteja, jota tuolloin ei vielä ollut ja joihin nykyään pääsee vaan sopivalla koulutuksella.
MUTTA VAUVOJA EI TEHDÄ!! NE SAADAAN! jos saadaan...
Hei!
Meillä on kovasti puhuttu vauvasta ja mietitty asiaa... Ois kiva vaihtaa ajatuksia...
[email protected]
myös samanlaisia ajatuksia.=) Tai siis ei pelkästään ajatuksia; ehkäisyn jätimme pois lokakuun alussa ja tulinkin heti raskaaksi, mutta viime viikolla sitten todettiin, että pienokainen oli kuollut kohtuun ja raskaus jouduttiin keskeyttämään...
Mutta opiskelemme siis miehen kanssa molemmat amk:ssa, joka ei meidän mielestämme ole mikään este yrittää saada lasta. Se on kyllä muuten totta mitä joku jo sanoikin, että valitettavasti vauvaa ei voi hankkia.
Minullakin ollut vauvakuume jo jonkin aikaa kun yllättäen tulin raskaaksi. Odotimme pientä kovasti ja se tuntui niin ihanalta kunnes raskaus keskeytyi. Nyt mies ei enää haluakkaan lasta vaikka oli tuolloin onnellinen perheenlisäyksestä. Se auttoi minua jaksamaan ja toi toivoa huomiseen, että pian voisimme yrittää uudelleen. Mutta miksi hän ei halua nyt..ei kuulemma ole kiirettä! Ja suurin syy velat mutta niitä maksetaan kuitenkin vielä vuosia. Minä en näe mitään esteitä, miksi pitäisi odottaa jos se nyt tuntuu oikealta??! Olen tämän vuoksi todella pettynyt ja ollut masentunut pitkään. Tuntuu että tämä pian vaikuttaa tunteisiini miestäni kohtaan!:(
kirjoitella samasta asiasta johonkin muuhunkin ketjuun (?) ja jos oikein muistan, niin kerroit, että mies oli kovin pettynyt kun raskaus keskeytyi. Voisiko mitenkään olla niin, että keskenmeno tuntui miehestäsi niin pahalta, ettei hän uskalla yrittää uutta raskautta? Keskustelkaa miehen kanssa asiasta (niinkuin varmaan olette tehneetkin), toivottavasti löydätte molempia tyydyttävän ratkaisun.=)
toi tekemisen ja saamisen ero...pahoitteluni siitä...olisi hirmu kiva jutella muidenkin vauvakuumeisten kanssa vähän paremmin, laittakaa kaikki kuumeilijat postia [email protected]
kirjotellu. Oikeastaan en osaa sanoa oliko hän kovinkaan pettynyt, tai paremminkin en luota että olisi ollut surullinen vaikka kertoi olevansa. Pahoin pelkään että hän taisi vain huokaista helpotuksesta...?:`( Ollaan keskusteltu ja hän kertoo haluavansa lapsia joskus tulevaisuudessa mutta mutta...pitääkö sitä perustella jos minusta tuntuu että haluan nyt??
sitten varmaan joku muu jollain toisella palstalla.:)
No, ikävä on tuo tilanteesi kuitenkin. Itse varmaankin jättäisin miehen, jos hän haluaisi lapsia vasta "joskus tulevaiuudessa". Ei ole kyse tietenkään mistään kiristämisestä, vaan siitä, että en aijo lykätä itselleni elämän tärkeintä asiaa kenenkään takia. Sitä paitsi lapsia ei todellakaan hankita sitten kun huvittaa. Voi käydä vielä huonosti, jos alkaa vasta lähempänä 40 ikävuotta hommiin. En nyt tietenkään tiedä minkä ikäisiä olette.
Tietysti on hienoa, jos löytyisi ratkaisu, joka miellyttäisi molempia osapuolia, mutta jos parilla on täsin erilaiset tulevaisuuden haaveet, niin kyllä ero on mielestäni ihan varteenotetava vaihtoehto. Ei ainakaan kannata alkaa painostamaan miestä lasten hankintaan, koska siitä ei varmaankaan seuraa mitään hyvää. Mutta voisitko mahdollisesti odottaa kuitenkin vielä muutaman vuoden? Vai haluaisiko mies lapsia vielä silloinkaan?
Päätös on kai tehty, mies ei halua lasta joten kerroin lähteväni mieluummin kuin jääväni elättelemään turhia toiveita. Tälläkertaa syy on se ettei minulla ole vakituista työpaikkaa! Ei ole vakituinen mutta työtä kuitenkin on ja sitä tulee olemaan jos on vaan valmis tekemään ja uskon että on lapsen syntymän jälkeenkin! Jos tänä päivänä pitää jäädä odottelemaan vakituista työtä ennenuin voi saada lapsen niin sitähän voi joutua odottamaan ja pitkään! Kumpihan tässä kiristää ja ketä? Se että aion lähteä ei mielestäni ole kiristämistä, pikemminkin luovuttamista. Voin joutua elämään loppuelämäni yksin ja ilman miestä, mutta elänpähän sitten itselleni enkä turhille haaveille ja lunastamattomille lupauksille. Tuska on niin valtava ja kyyneleet valuvat tätäkin kirjoittaessa mutta ellei mieheni tunne tuskaani niin miksi jäädä tähän..?
Hei, voimia siulle _sol! Mie ite just nyt kamppailen samankaltaisen asian kanssa.. Miekin haluaisin tulevaisuudessa tulla äidiksi, saada biologisia lapsia ja kokea vanhemmuuden. Poikaystävälläni on edellisestä avoliitostaan kaksi lasta lasta ja hän ajattelee, että enempää lapsia hän ei todennäköisesti halua. Täysin satavarma hän ei asiassa ole, mutta siis hän sanoo, että "on epätodennäköistä, että hän haluaa lapsia". Olemme seurustelleet noin vuoden. Eikä asia ennen ole vaivannut mieltäni, mutta nyt kun ajattelen asiaa hänen kanssaan tulevaisuutta - huomasin, ettei unelmani hänen kanssaan ehkä koskaan toteudukaan.
Mietin, petänkö itseäni sillä vaaleanpunaisella ajatuksella, että poikaystäväni muutta vielä mielensä ja saamme joku kaunis päivä lapsia. Tätä "maailman suurinta kysymystä lukuunottamatta" meillä muuten menee hyvin ja rakastamme toisiamme. Tämä kysymys vain vaikuttaa tällä hetkellä moneen asiaan, ja huomaan että olemme tulleet varovaisemmaksi suhteessa tulevaisuuteemme (emme vielä esimerkiksi asu yhdessä, vaan eri paikkakunnilla töiden/opiskelujen takia).
En tiedä, miten tästä tulisi jatkaa eteenpäin. Voinko ajatella, että minusta poikaystäväni kanssa tulee vielä äiti vai katkeroidunko tällöin suhteessamme? Asiaa ei helpota se, että ystäväni alkavat saada lapsia eikä esimerksiki Hesarissa ollut juttu siitä, että kolmekymppisetkin alkavat olla jo "vanhoja" äidiksi. Mutta toisaalta, jos tämän suhteen lopetan, löydänkö koskaan ihmistä, jonka kanssa haluaisin jakaa tulevaisuuteni ja "perheytyä"? Mikä tässä tilanteessa voisi auttaa ratkaisun tekemisessä?