Tulevaisuuteni
On hienoa olla uskomassa. Ainoassa oikeassa uskossa. Kuvitelkaa, minä ja me kaikki suviseuroissa kävijät päästään taivaaseen. Ei kukaan muu. Kuvitelkaa? Pikkasen siellä on paljon enemmän tilaa kuin suviseuroissa. Voidaan sitten ajaa kaikki kaveriperheet vaunut vierekkäin, kun ei suviseuroissa koskaan saatu paikkoja.
Elämä on kivaa. Saa kulkea rauhanyhdistyksellä niiden ihanien ja niin turvallisten pienten lampaiden joukossa, jotka kiltisti viimeistään sunnuntaina käynnistävät farmariautonsa ja suunnistavat kohti rauhanyhdistystä, jossa heidän untaan syvennetään ja varmistetaan pysymään ainakin vielä ensi sunnuntaihin.
Haluaisin niin olla seitsemäntoistavuotias, joka tietää jo tasan, mitä elämällään tehdä. Kun löydän pojan, joka kiinnostaa, voin jo alkaa aivan hyvillä mielin ommella itselleni hääpukua, suunnittelemaan sadankahdenkymmenen ihmisen sarjahäitä, joita on jo satoja samankaltaisia ollut, mutta jotka minun avullani varmistetaan vielä ainakin yksillä jatkuvan.
Siellä niin rauhallisin tunnelmin jaamme lähes kopioidun hääohjelma, joka menee kutakuinkin näin; Tervetuliaissanat, ruokavirsi, ruoka, virsi, morsiamen isän puhe, virsi, kotiväenohjelmaa, virsi, ystävien ohjelmaa, virsi, vapaasana, jonka aikana useimmat häävieraat ovatkin jo aneemisina hiipineet kohti kotia ja kysyneet toisiltaan; Oliko tuolla erilainen puku kuin sillä edellisellä morsiamella viime viikolla?. Häävieraiden joukossa saattaa olla epäuskoisia, koska valitettavasti meidän suvussa niitä pari ainakin on. En tiedä tarkkaan kun ei me pidetä niihin yhteyttä. No, ne on kuitenkin sellaisia aivan onnettomia, jotka eivät pääse taivaaseen. En jaksa tässä sen tarkemmin selittää.
Häiden jälkeen meidän ei tarvitse kauaa odotella ihmeitä, kun maha jo alkaa kohota. Minä äitinä aion huolehtia kyllä vaatteistani loppuun asti. Aion olla muodikas pimu, vaikka saisin kymmenenkin lasta, niin en varmasti rupsahda. Tuttavat onnittelevat ja ihailevat vatsaani, ne jotka eivät uskalla, kyttäävät vatsanseutua ja kuiskivat tuttaviensa kanssa omissa ympyröissään. " Onnea ja taivaanIsän siunausta", kuuluu joka suunnalta. Minä tunnen olevi aivan erityinen ihminen nyt, kun minulla on tämä vatsa.
Ensimmäinen lapsi on aivan ihana. On aivan ihanaa olla seitsemäntoistavuotiaana maailman ihanimman pojan kanssa naimisissa ja vielä näin nuori äiti! Voi tätä onnea!
Sitten huomaankin taas olevani raskaana. Mennyt vuosi ei ole muutenkaan ollut näin jälkeenpäin helppo, kun on opetellut elämään itsenäistä elämää suoraan kotoa pois lennähtäneenä. On vähän vieläkin pöllähtänyt olo. Siihen päälle olen huomannut talossani asuvan kaikenlisäksi toisenkin lapsen, nimittäin mieheni onkin vielä aivan lapsi. Ja tämä meidän oikea vauva, joka vaatii ja vaatii, silloinkin, kun olen väsynyt. Parisuhde ei ollut ehkä aivan sitä, mitä kuvittelin. Eikä yhdessä asuminenkaan tällaisen ihmisen kanssa. Mutta minkäs teet, ollaan kahdeksantoistavuotiaita vanhempia ja naimisissa. Kivaa. Meille tulee toinen lapsi.
Toisen lapsen syntyessä ei ehdi aikaa antaa aivan niin paljon ensimmäiselle. Tulee tiuskittua, kun ei ehdi. ”älä nyt”, ”mene pois”. Vauva on nyt tärkein.
Puolisen vuotta menee kuin siivillä, sitten huomaan taas odottavani lasta. En ole onnellinen, mutten uskalla ääneen valittaakaan. Rauhanyhdistyksellä minua kohdellaan jo huomattavasti tuttavallisemmin, kaupassa katsellaan säälitellen, kun yksi huutaa kantokopassa, toinen kärryissä ja maha kasvaa. No, epäuskoiset on just semmosia onnettomia. Olen yrittänyt kysyä äidiltä apua, mutta äiti ei oikein jouda, kun on omat kuusi vielä niin pieniä. Eikä sisaruksistakaan oikein hoitajia heltiä, kun pitäöä äitillä olla kaverina. Ja jos ei äiti mitään joku ihmeellinen päivä keksi, niin sitten viisi muuta sisarusta tarvitsevat.
Mies menee ja tulee jo miten lystää. Ollaan jo niin tuttuja, ettei se paljon kainostele. On peli- illat ja menemiset, kun töissä ollaan päivät tienaamassa rahaa. Ei koskaan juuri nähdä. Tai silloinkin, kun nähdään, tiuskimme toisillemme, kun kaiken ajan imevät lapset. Minä pääsen harvoin tupperi-iltaan ja mammakerhoon. Ne ovat kerhoja meille ystävyksille, jotka ovat samassa tilanteessa; Vauvoja tulee kuin sieniä sateella.
Minä aamulla herään vauvojen kanssa, puen, teen ruoat, hädin tuskin ehdin kotia pikkuisen siivota, kun taas syötän, pesen ja puen. Ja yöt imetän lasta.
En olekaan ehtinyt katsoa peiliin sen jälkeen, kun sain ensimmäiseni. Hups. Olen yhdeksäntoistavuotias ja parhaat päiväni taitavat olla takanapäin.
Se siitä itsensä huolehtimisesta.
No, tämä on Jumalan tahto.
On hienoa olla uskomassa. Ainoassa oikeassa uskossa. Kuvitelkaa, minä ja me kaikki suviseuroissa kävijät päästään taivaaseen. Ei kukaan muu. Kuvitelkaa? Pikkasen siellä on paljon enemmän tilaa kuin suviseuroissa. Voidaan sitten ajaa kaikki kaveriperheet vaunut vierekkäin, kun ei suviseuroissa koskaan saatu paikkoja.
Elämä on kivaa. Saa kulkea rauhanyhdistyksellä niiden ihanien ja niin turvallisten pienten lampaiden joukossa, jotka kiltisti viimeistään sunnuntaina käynnistävät farmariautonsa ja suunnistavat kohti rauhanyhdistystä, jossa heidän untaan syvennetään ja varmistetaan pysymään ainakin vielä ensi sunnuntaihin.
Haluaisin niin olla seitsemäntoistavuotias, joka tietää jo tasan, mitä elämällään tehdä. Kun löydän pojan, joka kiinnostaa, voin jo alkaa aivan hyvillä mielin ommella itselleni hääpukua, suunnittelemaan sadankahdenkymmenen ihmisen sarjahäitä, joita on jo satoja samankaltaisia ollut, mutta jotka minun avullani varmistetaan vielä ainakin yksillä jatkuvan.
Siellä niin rauhallisin tunnelmin jaamme lähes kopioidun hääohjelma, joka menee kutakuinkin näin; Tervetuliaissanat, ruokavirsi, ruoka, virsi, morsiamen isän puhe, virsi, kotiväenohjelmaa, virsi, ystävien ohjelmaa, virsi, vapaasana, jonka aikana useimmat häävieraat ovatkin jo aneemisina hiipineet kohti kotia ja kysyneet toisiltaan; Oliko tuolla erilainen puku kuin sillä edellisellä morsiamella viime viikolla?. Häävieraiden joukossa saattaa olla epäuskoisia, koska valitettavasti meidän suvussa niitä pari ainakin on. En tiedä tarkkaan kun ei me pidetä niihin yhteyttä. No, ne on kuitenkin sellaisia aivan onnettomia, jotka eivät pääse taivaaseen. En jaksa tässä sen tarkemmin selittää.
Häiden jälkeen meidän ei tarvitse kauaa odotella ihmeitä, kun maha jo alkaa kohota. Minä äitinä aion huolehtia kyllä vaatteistani loppuun asti. Aion olla muodikas pimu, vaikka saisin kymmenenkin lasta, niin en varmasti rupsahda. Tuttavat onnittelevat ja ihailevat vatsaani, ne jotka eivät uskalla, kyttäävät vatsanseutua ja kuiskivat tuttaviensa kanssa omissa ympyröissään. " Onnea ja taivaanIsän siunausta", kuuluu joka suunnalta. Minä tunnen olevi aivan erityinen ihminen nyt, kun minulla on tämä vatsa.
Ensimmäinen lapsi on aivan ihana. On aivan ihanaa olla seitsemäntoistavuotiaana maailman ihanimman pojan kanssa naimisissa ja vielä näin nuori äiti! Voi tätä onnea!
Sitten huomaankin taas olevani raskaana. Mennyt vuosi ei ole muutenkaan ollut näin jälkeenpäin helppo, kun on opetellut elämään itsenäistä elämää suoraan kotoa pois lennähtäneenä. On vähän vieläkin pöllähtänyt olo. Siihen päälle olen huomannut talossani asuvan kaikenlisäksi toisenkin lapsen, nimittäin mieheni onkin vielä aivan lapsi. Ja tämä meidän oikea vauva, joka vaatii ja vaatii, silloinkin, kun olen väsynyt. Parisuhde ei ollut ehkä aivan sitä, mitä kuvittelin. Eikä yhdessä asuminenkaan tällaisen ihmisen kanssa. Mutta minkäs teet, ollaan kahdeksantoistavuotiaita vanhempia ja naimisissa. Kivaa. Meille tulee toinen lapsi.
Toisen lapsen syntyessä ei ehdi aikaa antaa aivan niin paljon ensimmäiselle. Tulee tiuskittua, kun ei ehdi. ”älä nyt”, ”mene pois”. Vauva on nyt tärkein.
Puolisen vuotta menee kuin siivillä, sitten huomaan taas odottavani lasta. En ole onnellinen, mutten uskalla ääneen valittaakaan. Rauhanyhdistyksellä minua kohdellaan jo huomattavasti tuttavallisemmin, kaupassa katsellaan säälitellen, kun yksi huutaa kantokopassa, toinen kärryissä ja maha kasvaa. No, epäuskoiset on just semmosia onnettomia. Olen yrittänyt kysyä äidiltä apua, mutta äiti ei oikein jouda, kun on omat kuusi vielä niin pieniä. Eikä sisaruksistakaan oikein hoitajia heltiä, kun pitäöä äitillä olla kaverina. Ja jos ei äiti mitään joku ihmeellinen päivä keksi, niin sitten viisi muuta sisarusta tarvitsevat.
Mies menee ja tulee jo miten lystää. Ollaan jo niin tuttuja, ettei se paljon kainostele. On peli- illat ja menemiset, kun töissä ollaan päivät tienaamassa rahaa. Ei koskaan juuri nähdä. Tai silloinkin, kun nähdään, tiuskimme toisillemme, kun kaiken ajan imevät lapset. Minä pääsen harvoin tupperi-iltaan ja mammakerhoon. Ne ovat kerhoja meille ystävyksille, jotka ovat samassa tilanteessa; Vauvoja tulee kuin sieniä sateella.
Minä aamulla herään vauvojen kanssa, puen, teen ruoat, hädin tuskin ehdin kotia pikkuisen siivota, kun taas syötän, pesen ja puen. Ja yöt imetän lasta.
En olekaan ehtinyt katsoa peiliin sen jälkeen, kun sain ensimmäiseni. Hups. Olen yhdeksäntoistavuotias ja parhaat päiväni taitavat olla takanapäin.
Se siitä itsensä huolehtimisesta.
No, tämä on Jumalan tahto.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kiitos Hyvä Spiidi "elämäntarinastasi". Harvemmin pääsee lukemaan tästä näkökulmasta. Hyvin kirjoitettu!
Yksi asia jäi mietityttämään. Muistathan, että alusta lähtien jokaisesta aikuisen elämäsi päätöksestä vastaat sinä ihan itse. SE on Jumalan tahto.
Sinä itse elät oman elämäsi. Sitä ei elä kukaan muu sinun puolestasi. Olet itse ihan keskellä elämääsi.
Ratkaisut avioitumisesta, perheestä ja käytännön arjesta teet itse. Voit kysyä neuvoa, mutta kukaan joka sinua neuvoo, ei ota oikeasti vastuuta ratkaisuistasi. ”Kysy neuvoa monelta, mutta kerro salaisuutesi vain yhdelle.”
Kun tulee kovempi paikka elämässä vastaan, et saa etkä voi syyttää ketään muuta ratkaisuistasi kuin sitä joka näkyy peilissä. Vastuunkantaja näkyy siinä. Olitpa valinnut mitä hyvänsä, tulee vstaan myös päiviä jolloin et ole peilissä näkyvään täysin tyytyväinen, etkä sen tyypin tekemiin ratkaisuihin.
Mutta silloinkin voit sanoa ihan ääneen itsellesi: Minä ne päätökset kuitenkin tein, ihan itse, sillä tiedolla joka minulla oli käytettävissä silloin, ja voin olla ylpeä siitä että itse kannan vastuun ja itse elän omaa elämääni. Tähän asti on Herra minua auttanut...
"Jumala auttaa ihmistä mutta ihmisen pitää itse soutaa."
Jumala antoi ihmiselle elämän, jotta hän itse elää sen!
Jos olet, hyvä kirjoittaja, tosiaan nuori nainen, elämä edessäsi, olisihan sitä tällaisella elämää jo vähän kokeneella yhtä ja toista kerrottavaa. Mutta en sentään sorru sinua neuvomaan...
Sillä tärkein tuli jo tuossa sanotuksi. Kun on itselle vankat itse mietityt perustelut, miksi tosiaan tekee kuten tekee, silloin on hyvä elää. Ja aikanaan myös kuolla. Koska kuoleman hetkellä ei mikään ole niin surullista kuin elämätön elämä.
Ne perustelut voivat olla kristinuskon pohjalta nousevia, tai ne voivat perustua johonkin muuhun.
Tärkeintä on että ne ovat ihan omia! Ettei mallia käy toiselta kyselemässä.
Hyvä kirjoitus. Olen kyllä samaa mieltä MariaTuomaantyttären kanssa siitä, että ihmisen pitää ottaa vastuuta elämästään. Kun saat ajokortin, huomaat, että kannattaa pitää ratista kiinni, vaikka uskookin Jumalaan.
Voisit laittaa vaikkapa päiväkirjaasi, että parinkymmenen vuoden kuluttua katsot elämääsi taaksepäin... ja vertaat tätä kirjoitustasi menneisiin vuosiin. Mitkähän ovat silloin ajatuksesi tästä kirjoituksesta
ja elämästä yleensä ?