En oikein tiedä miten aloittaisin. Olen vain tässä vähitellen tajunnut että elämä on aina ollut minulle paljon vaikeampaa kuin muille. Ahdistun helposti. En ole kertakaikkiaan olla oma itseni muiden ihmisten läheisyydessä, en edes perheeni. En voi esim. puhua puhelimessa toisten ihmisten lähellä, jos luen kirjaa tai kuuntelen musiikkia niin laitan ne pois heti jos joku kuulee. En ole ikinä onnistunut luomaan läheistä ihmissuhdetta kenenkään kanssa. Silti tuntuu että olen todella avuton enkä pärjää omillani. Minulla on kai myös sosiaalisten tilanteiden kammo kun pelkään kävellä esim. kadulla kun tuntuu että ihmiset tuijottaa..
Olen vasta 20-v, mutta eihän tämä nyt ihan normaaliin nuoruuteen voi kuulua? minulla on myös nyt vaikea masennus ja syömishäiriö, mutta tuntuu että olen aina ollut liian pidättäytyvä..
Olisiko tämä estynyttä persoonallisuushäiriötä vai vain ahdistusta?
Olen vasta 20-v, mutta eihän tämä nyt ihan normaaliin nuoruuteen voi kuulua? minulla on myös nyt vaikea masennus ja syömishäiriö, mutta tuntuu että olen aina ollut liian pidättäytyvä..
Olisiko tämä estynyttä persoonallisuushäiriötä vai vain ahdistusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kertomasi perusteella olet aivan normaali nuori. lopullisesti aikuisuuteen ja aikuisista omaan elämään kasvavilla esiiintyy juuri tuon kaltaisia oireita. Ne eivät ainakaan vielä ole minkään sairauden merkki.
tutun oloista...
En koskaan itsekään tietänyt mistään aloittaa taikka osannut/kyennyt puhua tai kirjoittaa psyykkisistä ongelmistani. Minulle kaikki oli aina vaikeaa. Ehkä koska menneisyys oli näyttänyt että ihmiset suorastaan janoavat löytää aiheita pilkkaamiseen. Se oli saletisti aiheuttanut arkuutta ja epävarmuutta. Yleisenä vaivana se että puhui ihan minimi volyymilla ja laittoi syrjään tai peitti mitä tahansa tekikin. En myöskään ollut koskaan läheisessä suhteessa kenenkään kanssa mikä on varmasti sellainen seikka että vaikuttanut tuohon asiaan. Sosiaaliset taidot eivät tietenkään ole voineet kehittyä ja ilman intimiteettiä on sairastelu niin fyysisesti kuin psyykkisestikin ollut arkipäivää kuten myös lääkkeet ja päihteet joilla lievitän ongelmia ja edesautan sosiaalista kuntoutumistani. Neljä vuotta sitten oli ehkä vielä noin, nykyään käytän toisinaan jo sanoja skitsofrenia ja psykoosi kuvatessani tilaani. Vuosien saaatossa se on vain akkumuloitunut kaikista parannusyrityksistäni huolimatta.
Olen yhäkin liian pidättyvä vaikka ero vanhaan on huomattava. Tietyn pisteen jälkeen lakkaa välittämästä turhista asioista. Ikä luo jatkuvasti uutta näkökulmaa.
Toinen minä on sitä mieltä ettei psyykkiset häiriöt kuulut normaaliin elämään mutta itse pidän moista ajatusta aivan naurettavana. Mielenterveyshäiriöit on käytännössä ihan normaaleja nuoruuteen ja elämään kuuluvia asioita. Suurin osa jää diagnosoimatta muutoinkin ja omin konstein parannetaan viinalla tai huumeilla.
Diagnoosimääritelmät on lähes täysin hatusta revittyjä jokatapauksesssa. Valitse joku diagnoosi mikä kuulostaa hyvältä ni se on sitten varmaan se, lääkkeet mitä yleensä kaikkiin tarjotaan on kuitenkin samat. Joko SSRI -masennuslääkkeitä tai rauhottavia.