Mä olen "harrastanut" depressiota kausiluontoisesti monta vuotta. Välillä olen lääkityksellä, välillä en. Olen oppinut olemaan musertumatta huonon kauden tullessa ja tunnistan jo melko hyvin olotilojen muutokset.
Olen seurustellut kahden naisen (en toki samaan aikaan heh) kanssa, jotka molemmat tiesivät masennuksesta. Ensimmäinen meni täysin lukkoon jos kerroin vähääkään ajatuksistani tai tunteista, liittyen masennukseen. Tämä jälkimmäinen (ja nykyinen) on moneen kertaan sanonut että voin kertoa hänelle ja "hän kestää". Äsken tuossa kaupasta tullessa kerroin että on paha olla, ja että olen hymyillyt ihmisille vain etteivät ne näkisi mun pahaa oloa. En huutanut, enkä itkenyt, vastasin vain hänen kysymykseensä "oletko vihainen minulle". Taisi käydä taas niin että ihminen ei kestä lähellä olevaa pahaa oloa. Ainakaan jos ei voi sitä parantaa.
Onko teillä, jotka masennuksen pyörteissä kelluvan kanssa elätte, millaisia kokemuksia tästä?
Olen seurustellut kahden naisen (en toki samaan aikaan heh) kanssa, jotka molemmat tiesivät masennuksesta. Ensimmäinen meni täysin lukkoon jos kerroin vähääkään ajatuksistani tai tunteista, liittyen masennukseen. Tämä jälkimmäinen (ja nykyinen) on moneen kertaan sanonut että voin kertoa hänelle ja "hän kestää". Äsken tuossa kaupasta tullessa kerroin että on paha olla, ja että olen hymyillyt ihmisille vain etteivät ne näkisi mun pahaa oloa. En huutanut, enkä itkenyt, vastasin vain hänen kysymykseensä "oletko vihainen minulle". Taisi käydä taas niin että ihminen ei kestä lähellä olevaa pahaa oloa. Ainakaan jos ei voi sitä parantaa.
Onko teillä, jotka masennuksen pyörteissä kelluvan kanssa elätte, millaisia kokemuksia tästä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
minut mielenterveysongelmieni takia. siitä on melkein vuosi, mutta nyt vasta huonossa kunnossa olenkin. itken vaan ja nukun.
joka tilanteessa. Olin ollut hänen rinnallaan kun hän sai paniikkikohtauksen, olin hänen rinnallaan kun hän kävi eka kerran psykiatrilla...
Kun mieheni kertoo minulle pahasta olostaan, mietimme sen jälkeen päiväohjelman yhdessä uusiksi. Joskus näen itse että hänellä on paha olla ja haen Opamaxin...
Mieleeni ei ikinä tulisi jättää miestäni masennuksen vuoksi, vaikka raskaimpia aikoja on ne kun hän päivän-parin ajan vuodattaa kaiken minulle ikäänkuin olisin roskakori. Mutta jaksan , jos se helpottaa hänen oloaan. Itsellä on vain oltava sellainen tukiverkko ympärillä, ettei omat voimat lopu.
..Kun oma poikaystäväni sairastui masennukseen. Yhteinen ystävämme tappoi itsensä ja tästä kaikki alkoikin. Poikaystäväni itki minulle tunteitaan ja purki sydäntään, itse en pystynyt näyttämään tunteitani hänelle vaan pysyin kovana. Olin silloin sitä mieltä, että toisen meistä pitäisi olla se, joka kesti asian paremmin.
Kuitenkin itsekseni itkin tuskaani, mutten koskaan itkenyt poikaystäväni läsnäollessa. Kerroin kyllä hänelle, että minuunkin koski tämä tapaus.
Poikaystäväni alkoi voimaan paremmin ja hänen voimansa alkoivat palautua.
Tapahtumasta oli kestänyt noin vuosi,kun itse aloin olemaan aivan lopussa. Kerroin asiasta poikaystävälleni, mutta hän vain naureskeli asille ja sanoi, että taitaa olla edessä taas nuo naisten vaivat.
Tuo oli itselleni liikaa kaiken muunkin lisäksi.
Lääkäri totesi, että olin masentunut ja että tarvitsin psyiatrista apua. Kun kerroin asian poikaystävälleni hän tyrmistyi. Kahteen viikkoon en saanut häntä kiinni, mutta eräänä iltana hän lähetti viestin jossa luki, että jättäisi minut.
Kysyin syytä, mutta hän ei suostunut vastaamaan. Sain kuitenkin kuulla yhteiseltä tutultamme ettei poikaystäväni vain kestänyt sitä, että olin masentunut. Muuta syytä asiaan ei ollut.
Mieheni sairastui masennukseen isänsä äkillisen kuoleman jälkeen (2,5v). Tapahtuneesta kului n. vuosi ennen kuin hän edes suostui menemään lääkärille. Lääkäri määräsi lääkkeitä ja ne kyllä auttoivatkin. Taisi lääkitys jopa estää avioeromme, sillä aloin itsekkin olla jo aivan loppu. Mitään ei oikein uskaltanut sanoa kun mies sai jo hirveän raivarin ja kaikki oli aina mun syytä.
Nykyisin mieheni ei ole lääkityksellä ja välillä pelkän hänen masennuksensa pahenevan taas. Kovasti suunnittelee ensi kesäksi tekemistä, mutta mielestäni sitä on liikaa, varsinkin kun lääkitykseen johti sekin, että tekemistä oli liikaa.
Olen yrittänyt olla mieheni tukena, mutta välillä on tosi vaikeaa. Tuntuu, että mulla ei saisi olla pahaa päivää ollenkaan ja jos olen itse surullinen, niin mieheni mielestä ylireagoin. Hän sanoo mulle aina riidan yhteydessä, että mun pitää ymmärtää häntä. Viimeksi taisin huutaa takaisin, etten mitään muuta ole tehnytkään.
Mieheni on tosi vaikea puhua mulle tunteistaan. Isänsä kuolemasta ei suostunut puhumaan juuri ollenkaan. Ystäväni sanoi silloin tapahtuneen jälkeen, että odota vaan niin kyllä se romahdus tulee. En vain uskonut, että se tulisi näin pahana.
Tällaista on siis minun elämäni näin tiivistetyssä muodossa masentuneen puolisona.
Noita teidän viestejä lukiessa tuli tunne ettei mun ehkä kannata puhua masennuksesta kuin ammattilaisten tai tarpeeksi kaukana olevien kanssa. Mä itse pärjään sen kanssa mutta se on olemassa kuitenkin, eikä näytä loppuvan. Ajattelin vain että niin iso osa mua olisi suhteen kannalta hyvä jakaa ja olla avoin. Avoimella en tarkoita että tarkkaan kuvailisin millaisia itsetuhoisia ajatuksia tms on, vaan reilusti kertomista että tuntuu pahalta, eikä ole sun syy.
Minä tuossa aikasemmin luin noita sulle tulleita viestejä, ja ne oikeestaan vaan maasensi..
Mä ite sairastan kakssuuntastamieliala häiriötä, enkä varmaan koskaan voi tajuta miten vaikeeta minun kanssa on elää.On niin vaikeaa yittää selittää kellekkään että minä itse en voi vain nostaa itseäni sängystä ylös,siivota,olla terve...vaan minä tarvitsen välillä kaikkeen tuohon sitä toista,joka yleensä sattuu olemaan oma puoliso.Ja minä kannan kaiken sen tuskan lisäksi myös tuskaa siitä mitä hän joutuu takiani kestämään..
Mutta minä tiedän myös sen ,että minä olisin valmis tekemään hänen puolestaan saman.
Ja kun minä olen terve minä haluan kaikin tavoin yrittää näyttää miehelleni kuinka kiitollinen olen siitä että hän on tukenut ja kuunnellut minua.
mutta todellisuudessa minä pelkään että seuraavaa kertaa hän ei enää jaksa.
Ja minä todellakin teen myös sitä, että avoimesti melkeinpä kuvailen, että nyt en enää jaksa ja haluan lopullisesti pois.. tiedän että se on väärin, mutta siinä mielentilasssa ei osaa enää ajatella kuin itseään.. ja kun on kuitenkin välillä pakko saada puhua, kun ei ne ammattiauttajatkaan aina ole valmiustilassa.
Se on surullista että me olemme niin vaikeita ihmisiä rakastaa.Mutta olemme kuitenkin ansainneet sen ilman että meidän tulisi tuntea siitä syyllisyyttä.
Kaikkea hyvää sinulle!!
Mä olen luonut itselleni roolin jonka turvin "selviän" mistä tahansa tilanteesta niin ettei kukaan edes huomaa. Olen keskipiste, huoneen hauskimmasta päästä. Heitän loputonta läppää moottoriturpana.
Ajattelen paljon ja minulla on paljon monenlaista kokemusta. Jos kerron jotain syvällistä tai muuten vakavaa niin saan tulokseksi hiljaisuuden koska minua pidetään pinnallisena hauskuuttajana.
Tyttöystävänikin huomasi minut keskipisteestä. Hän kyllä tuntee syvällisen puoleni.
Sanoin hänelle että sen ei tarvitse yrittää mua parantaa vaan silloin kun mulla on paha olla niin mua helpottaisi se että tiedän hänen pitävän itsestään huolta. En jaksa sitä jos joku yrittää parantaa pitkäaikaisen masennuksen laittamalla minut väkisin hymyilemään, hiihtämään tai puhumaan teknisesti oikein tunteista.
Tietynlainen näytteleminen on kuitenkin tullut nyt päätökseen. En jaksa muka-juhlintaa. Teennäiset tapaamiset jossa kaikilla kuuluu olla hauskaa kuvottaa minua nykyisin.
Itse hyväksyn pahan oloni seuraavan minua mutta miksi läheisen on niin vaikea hyväksyä sitä?
Jaa a..
Muistan itse olleeni aika rikki kun pikkusiskoni joutui osastolle muutama vuosi sitten.
Oli kieltämättä vaikeaa hyväksyä siskoni kohtalo ja nähdä hänet siinä kunnossa.
Mutta se miksi sen hyväksyminen,että toisella on paha olla on niin vaikeaa? sitä en tiedä...
Luulisin että se on aika pitkälti omien tunteiden kieltämistä.. ja pelkoa.. toisen puolesta.
Avomieheni on sanonutkin minulle jälkeinpäin,että hän kykenee olemaan läsnä,että minä tuntisin olevani turvassa.Mutta henkisesti hän on aivan jossain muualla, että hän itse jaksaisi paremmin..