Olen jo yhden runokirjaprojektin saanut puoliväliin, nyt on toinen meneillään, rakkausrunoja... Miltä kuulostaa?
Istu kanssa kuoleman
tämä rakkaus on vakavaa
Minut vedä mukaan, vedä aina alemmas
Puhallat korvan taakse
puhalla vielä, pyysin
Lennätä kosketus pitkin kuumaa ihoa
levottoman mielen poluille
Älä pelkää.
-----
Sinä se olit
tartuit hiuksiini appelsiinilta tuoksuviin
hukkasit palan pientä poikaa
tärvelit tytön sydämen
Sinäkö se olet
hävität kaiken entisen, nuhruisen
ole niin hyvä
Istu kanssa kuoleman
tämä rakkaus on vakavaa
Minut vedä mukaan, vedä aina alemmas
Puhallat korvan taakse
puhalla vielä, pyysin
Lennätä kosketus pitkin kuumaa ihoa
levottoman mielen poluille
Älä pelkää.
-----
Sinä se olit
tartuit hiuksiini appelsiinilta tuoksuviin
hukkasit palan pientä poikaa
tärvelit tytön sydämen
Sinäkö se olet
hävität kaiken entisen, nuhruisen
ole niin hyvä
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ruusu: mukava rytmi, rauhallinen tunnelma
Risu: aikamuotojen käyttö. Ensin puhalletaan, seuraavalla rivillä pyydettiin.
Ensin todetaan, että se olit sinä. Sitten kysytään, oletko se sinä.
kaikki palaute tervetullutta :) aikamuotojen käyttö oli mietitty, ilmeisesti ei pelannut kuin ajattelin..
on pitkälti makukysymyksiä ja riippuu kirjoittajan valitsemasta tyylistä. Oon yrittäny neuvoa kirjoittajia että keskittykää löytämään se oma luontainen tyyli ja sitten hiokaa sitä.
Minun mielestäni tuossa aikamuotojen käytössä ei ole sellaista mikä tuntuisi töksähtävältä, itse asiassa pidin runoissasi nimenomaan tavastasi käyttää aikaa, se tuntui harkitulta.
Aikatasoja voi runossa limittää monellakin tavalla koska minä, joka mennyttä muistelen, olen tässä ja nyt. Aikamuotojen käyttö ei ollut runoissasi alleviivaavaa eikä tuntunut kikkailulta vaan sujui luontevasti.
Ei ole mitenkään mahdotonta kirjoittaa esimerkiksi näin:
Muistan kuinka kävelin
sen kesäisen niityn reunaa,
missä kerran kuljimme
kaksin
Laitan sormeni sormiesi lomaan,
puhallan hiukset otsaltasi
Ja taasko pelkään
sinun lähtevän
Tällainen esimerkki tässä syntyi. Aikatasojen limittymisestä ja vuorottelusta. :-) Runon tulkinta jää lukijalle.
Jatkan vielä esimerkinomaisesti... Vaikkapa
Taivutan pääni sinua vasten,
hiljaisen hellyyteni kaikella voimalla
äänettömästi ja arkana huudan
älä lähde
Sillä minä muistan
Kuinka paljas on metsälammen jäykkä pinta,
ja kukkakedon väriloisto
sieluni vapisevaa autiutta
toistaa
Seisoessani
tyhjin
kaipauksesta kipein
käsivarsin
Laitoinko sormeni sormiesi lomaan,
puhalsinko hiukset otsaltasi:
Älä lähde
Ja jos sinä kerran vielä tulet,
läpi hämärän metsän, uskallanko enää
koskettaa, uskallanko toivoa
että jäät?
Todella kaunista, eteeristä ja silti pakahduttavaa, koskettavaa kaipausta tekstissäsi!!
En kutsuisi tuota tekelettä edes runoksi: kielikuvat ovat maailman kliseisimpiä, rytmiä ei ole eikä mitään muutakaan. Oletko ylipäätään koskaan lukenut runoutta? Ehkä voisit nyt aloittaa, jotta saisit hieman suhteellisuuden tajua etkä ainakaan vaivaisi ketään kustannusvirkailijaa tuollaisella sonnalla. Pöytälaatikkoon saa tietysti kirjoittaa mitä tahansa.