Elikäs elikäs, olen jo aikuinen ja jo useampi vuosi sitten älysin irrottautua vl-lahkosta mutta vanhemmat eivät asiaa näytä kunnolla tajunneen, vanhahkot ihmiset vaan luulevat että tämä on vain joku vaihe, jonka he saavat jatkuvalla moitiskelulla ja saarnaamisella oikaistua. Eli mitä pitäisi tehdä? Ärjyä vain päin naamaa että en usko kuten te, vai miten? Ei viitsi enää kotopuolessa juuri vieraillakaan kun eivät vanhemmat enää mulle mistään muusta puhukaan kuin moittivaan sävyyn uskonasioista. Muutaman kerran olen yrittänyt ystävällisesti huomattaa että näistä asioista mua ei kiinnosta puhua, koska en todellakaan niihin usko, ja siitäkös sitä sitten loukkaannutaan. Ikävää, sillä kyllähän sitä haluaisi hyvät suhteet vanhempiinsa säilyttää. Ongelmallista myös siksi, että hyväähän nuo vanhukset toki tarkoittavat mutta eivät tajua että vain pahentavat asioita jatkuvalla samasta asiasta puhumisella.
Ylipäätään täytyy myöntää, että aika katkera olen vl-taustastani. Koko suku ja kaveripiiri veeälliä, enhän juuri "epäuskoisten" kanssa saanut varttuessai ollakaan ja itse kun ei enää ole veeäl niin kaveeraus ei enää ole helppoa. Eikä ole helppoa nyt aikuisiällä lähteä tyhjästä uutta kaveripiiriä luomaan ja yksinkään ei ole kiva olla.
Kellään omakohtaisia kokemuksia ja/tai ideoita?
Ylipäätään täytyy myöntää, että aika katkera olen vl-taustastani. Koko suku ja kaveripiiri veeälliä, enhän juuri "epäuskoisten" kanssa saanut varttuessai ollakaan ja itse kun ei enää ole veeäl niin kaveeraus ei enää ole helppoa. Eikä ole helppoa nyt aikuisiällä lähteä tyhjästä uutta kaveripiiriä luomaan ja yksinkään ei ole kiva olla.
Kellään omakohtaisia kokemuksia ja/tai ideoita?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hyvä nimim. Aikuinen mies! Oli hyvä että kirjoitit ätnne. Kiitos ajatuksistasi.
Luulenpa ymmärtäväni sinua. Itse irrottauduin kolmikymppisenä, ja olen silti ajoittain yhä välillä murheissani ja psyykkisesti haavoilla, vaikka aikaa on kulunut. Mutta silti vl-liikkeestä irti pääseminen on ollut itselleni niitä elämän parhaita asioita. Saada tulla omaksi todelliseksi itsekseen! Ottaa itse vastuu omasta elämästä ja valinnoista. Se prosessi on elämäni suuria aarteita. Muistathan kehua sinäkin itseäsi, annan itsellesi myönteisiä ja iloisia ajatuksia, sillä tällaiseen irrottautumiseen jossa koko oma elämismaailma on rakennettava alusta saakka uudestaan, ei ihan joka iikka kykenekään. Se on vaativa prosessi mutta se palkitsee!
Välit sukulaisiin ja eritoten omaan perheeseen, vanhempiin ja sisaruksiin ovat usien kriittinen tekijä. Jos he osaavat asettua kunnioittamaan ja tukemaan itse kunkin oikeutta elää itselleen parhaalla tavalla, ei ole mitään hätää. Harmi vain että niin harvat lestadiolaisista ovat suvaitsevaisia ja hyväksyviä.
katkeroitumiseen ei pidä juuttua, mutta oma viha ja pettymys siihen että joutui elämään ahdasmielisessä maailmassa lapsuutensa, ja nuoruutensa, siitä on lupa surra ja se on tärkeää käsitellä mielessään. Itse olen saanut apua kesksuteluterapiasta.
Luulen että jos juuri meitä samaa kokeneita voitaisiin koota ryhmäterapiaan, meitä jotka olemme irrottautuneet tai jollain muulla tavalla ulos joutuneet, se voisi auttaa pahimman kriisin yli, sillä vertaistuki on hieno keksintö.
Apua yleensä tarvitsee, sillä psykiatrien mukaan ankaran uskonnollinen lapsuus on yhtä vammauttava kuin alkoholistikodissa kasvaminen.
Itseäni on auttanut samaa kokeneiden kanssa jutteleminen, kirjoittaminen ja laajasti tiedon hankkiminen, ymmärtääkseni mitä on tapahtumassa. Hyvien kirjojen lukeminen auttaa. On melkein yhdentekevää mitä lukee kun lukee vain laatua. Ihmisen vapaudesta ja oikeuksista ovat kirjoittaneet sadat kirjailijat.
Myös elämäntaidon oppaat voivat olla tukena (esim. Dyer: Hyväksy itsesi, uskalla elää). Itseäni on auttanut myös meditaatio, millä tarkoitan systemaattista ja kontrolloitua keskittyneisyyttä ja tarkkaavuutta (mindfulness).
Laajemmin vl-liikkeen toiminnasta, opetuksesta ja historiasta kriittiseltä kannalta löydät sivulta ”vanhoillislestadiolaisuus kriittisessä valossa”.
http://koti.mbnet.fi/vltietoa/
Täällä keskustelussa ovat samassa tilanteessa elävät kuvanneet kokemuksiaan:
http://koti.mbnet.fi/vltietoa/keskustelu/index.php
Myös täällä on pari tarinaa ja hauska lesta-suomi-sanasto:
http://larsleevi.blogspot.com/2006_12_01_larsleevi_archive.html
Tässä on muuan sattumalta eteen tullut kuvaus, josta käy selville että kyllä sitä ankaraa vl-lapsuuttaan suurin piirtein läpi elämänsä kantaa sisällään.
http://www.turunsanomat.fi/kotimaa/?ts=1,3:1002:0:0,4:2:0:1:2001-12-27,104:2:91289,1:0:0:0:0:0:
Keskustelu- ja vertaistukea saattaa löytää täältä:
http://www.tukiasema.net/
Jos haluat syvemmin perehtyä kristinuskon kyseenalaiin puoliin, täällä on tietoa siltä kannalta:
http://www.parse-error.com/uskontokritiikki/raamattu_kristinusko_uskontokritiikki.pdf
Mutta jotta ei totuus unohtuisi: tunnen myös sellaisia herätysliikkeestä lähteneitä, joiden vanhemmat ja sisarukset ovat suvaitsevaisia ja hyväksyviä, lempeitä, ja joiden kodissa on vallinnut aina vapaa ja rakastava ilmapiiri. Silloin vanhemmat eivät jankuta eroon lähteneelle lapselleen tämän vallinnoista vaan aidosti kunnioittavat niitä.
ja jos haluat lukea hauskan ja hyvin kirjoitetun kirjan jossa tarkastellaan koko raamattua leikkisän kriittisesti, lue Erik Wahströmin uutuusromaani ”Jumala”. Se ei ole mitään rumaa rienausta jos joku niin luulee, vaan erinomaisesti kirjoitettu, sivistynyt, viisas ja tosi hauska. Siitä jopa oppii.
Toivotan sinulle mitä parhainta jatkoa ja siunauksellista alkanutta vuotta!
Nimim. Saman kokenut (42 v. nainen)
Hienoa että jaksoit vastata noin pitkästi ja syventävästi. Suurkiitokset:) Tutustun noihin linkkeihin ja toivottavasti käsitykseni näistä asioista avartuu=)
On totta että joissain suvuissa ollaan ihan yhtä rakastavaisia myös vl-uskosta eronneita kohtaan mutta meillä ei valitettavasti näin ole.
Tuo Wahlströmin Jumala/Gud näyttäisi alkuperäiskielellä löytyvän täällä Granissa suoraan kirjaston hyllystä, joten nappaanpa sen sieltä töistä kotiin mennessä mukaan. Kiitos vinkistä.
Saako muuten udella, että oletko edelleen hyvä ystävä "lesta-aikojesi" vl-ystävien kanssa? Minulla tosiaan valitettavasti käynyt niin, että minua on alettu välttelemään. Sinänsä tajuan sen, koska varmaankaan entiset vl-ystävätkään eivät osaa olla luonnollisesti kanssani, koska olemme nyt "eri leireissä". Yksi nuori suurperheen isä totesi olevani kateellinen minulle, koska katuu itse valintaansa eli vl-avioliittoa ja melko säänneltyä elämää. Totesi vain että myöhäistä on nyt hypätä tästä oravanpyörästä enää pois. Ja niinhän se on, eli jos jotain positiivista pitää tästä hakea, niin kiitän ketä sitten kiitänkin, siitä että en ainakaan erehtynyt avioliittoon taannoisen vl-tyttöystäväni kanssa. Siinä vaiheessa olisi paha alkaa uskoaan kieltämään kun pilaisi mahdollisesti muidenkin elämää.
Noh, nyt lähti jo sen verran sivuraiteille, että päätän täältä tähän=)
Oli mukava lukea aitoja ajatuksiasi. Uskon että koet tilanteesi ahdistavaksi, vaikka minulla ei kokemusta olekaan. Minulla ei ole kovin montaa sisarusta ja heistä yksi luopui uskosta joitakin vuosia sitten. Tuolloin äitini kertoi hänen sanoneen, että hän ei halua että häntä ahdistetaan sillä asialla. Äiti sanoi että ovat isäni kanssa päättäneet, etteivät siitä asiasta puhu jollei hän itse halua. Minusta tuntuu, että elämä on jatkunut heidän perheessään ja meidän sukulaisten välillä aivan entiseen tapaan. Se on hänen valintansa, ei toisten puolesta voi elää.
pihalle niitä, joiden uskon epäillään olevan huonoissa kantimissa?
Miksi minun ikäluokkani (40v) pojat heitettiin pihalle enempiä kyselemättä pienestäkin syystä mutta nykynuoria pidetään firmassa väkisin? Mitäs järkeä siinä on?
Loogista: kumpikin menettely osoittaa armottomuutta lähimmäistä kohtaan.
koska aikanaan SRK:n johto eikä muutkaan hoitomiehet tajunneet, että vl-naiset eivät voi lisääntyä lainkaan jos kaikki heidän mahdolliset miesehdokkaansa heitetään firmasta pihalle.
Ny poikien annetaan rypeä miten tahansa että heidän saataisiin pysymään vl-liikkeessä siittämässä tulevaisuuden uskovaisia...
Voi, tosi kurjaa kuulla, että saat saarnoja eikä hyvällä uskota ettet sinä niistä välitä.
Olen kyllä tosi kiitollinen ettei minulle ole kuulunut niitä mistään sen jälkeen, kun siitä piiristä omille teilleni lähdin. Kerran mummuni sanoi, että älä mene liian kauas, mutta ei muuta. Vanhempani eivät ihan vanhoja ole, että ehkä sekin jotenkin vaikuttaa asiaan. Ja heillä itselläänkin ollut kriisejä elämässä, niin kenties sitä kautta ymmärtävät paremmin.
Mutta se on totta ettei minullakaan enää tule pidettyä itselläni eikä toisinkaan päin, yhteyksiä entisiin kavereihin, jotka vl:ia. Jotenkin vaan ei ole niille enää asiaa. Ehkä he eivät sitten loppujen lopuksi olleet ystäviä muuten kuin vain sieltä uskon kautta.
Toivottavasti saat vanhempasi pysähtymään ja miettimään, että et tarvi niitä saarnoja, ettei ole kivaa enää edes käydä kotona.
Muualla voit jatkaa kuten ennenkin. Voi olla, että vähän rauhoittuvat, kunhan et jää kiinni.
Omat vanhempani eivät juurikaan saarnanneet, kun kerroin kieltäneeni uskoni, mutta en siltikään oikein kestänyt tilannetta, joten päätin "saada palaamisen armon".
Ei uskossa oikeasti edes ole mitään kieltämistä. Sehän on lähinnä perinnettä, jonka jotkut ottavat liian vakavasti.
Tervehdys aikuiselle miehelle ja kakille muille kohtalotovereille:)Täältä löytyy paljon samoja kokemuksia: Muutama vuosi sitten uskalsin vihdoin ja viimein ottaa sen ratkaisevan askeleen elämässä. Liian monta vuotta jahkailin asian kanssa, mutta kun en uskaltanut läheisten hylkäämisen pelossa. Ja niinhän siinä lopulta kävi että minusta tuli suvun musta lammas joka kannattaa lähinnä kiertää kaukaa. Olin perheeni ja lähestulkoon koko jättimäisen sukumme ensimmäinen, kuka "kielsi uskon".Välit katkesivat alkuun kokonaan (lukuunottamatta muutamaa sisarustani), ja sain todella tehdä töitä että päsimme taas vanhempieni kanssa puheväleihin. Harvoin tulee kotona käytyä. Saarnausta ja siunauksia kuulee yhä edelleen, voin luvata että sitä riittää vielä vuosikausiksi....
Vl-kavereita on vielä joitakin jäljellä joihin pidän yhteyttä. Ja totta on tuo mitä kirjoitit: aikuisiällä on niin paljon vaikeampaa lähteä rakentamaan kokonaan uusia ystävyyssuhteita.
Mutta aina vaan jaksaa eteenpäin kun muistaa minkä vapauden on saanut kaiken sen jälkeen:)Jos kiinnostaa vaihtaa ajatuksia enemmänkin, laita mailiosoite.Tsemppiä!
olen itse epäuskoisesta kodista ja lähellä tehdä julkisesti parannus. mielessä se on liikkunut edestakaisin jo kohta kolme vuotta. olisi kiva kuulla teiltä jotka olette uskon jättäneet syitä miksi jätitte? vaikuttaa nimittäin siltä, että vl:t, joita on omassa elämässäni (ja paljon onkin) ovat todella onnellisia elämässään. voiko se olla pelkkää sisältä mädän omenan kiillottamista?
on myös erittäin todennäköistä että joudun "suvun mustaksi lampaaksi", jos/kun teen parannuksen ja se pelottaa.. perheeni ja koko sukuni on erittäin vl-vastainen ja käytännössä joutuisin samaan tilanteeseen kuin te uskon kieltäneet vl-suvuissanne.
Tuota ei usko elävänerkin velikään.
niin että vakavissaan.
edellisen kirjoittanut.
Minun erittäin hyvä ystäväni "kielsi uskon" n. puol vuotta sitte. aluksi oli järkytys, Ajattelin et ei sitä enää voi olla hyvissä väleissä ja näin, Mutta kuitenkin vähitellen ymmärsin ja hyväksyin sen,se oli sen päätös, enkä halua jauhaa hänelle uskosta,koska hän ei sitä halua,. Hänen vanhemmansa ymmärsivät ja hyväksyivät sen ja kyllä heillä välit säilyivät tähänki päivään asti,ja uskon jatkossakin säilyvän ,että muistakaa että kaikki vanhemmat ei oo samallaisia,.
jos sitten joskus aikanaan minun lapsi kieltäiis uskonsa, minä ymmärtäisin ja hyväksyisin sen,,välejä en katkaisisi,tietenkin toivoisin että sasi parannuksen,, Hän olisi yhtä arvokas ja rakas kun muutkin lapset.
nii ja tämä oli sitten minun mielipide vain :) Hyvää jatkoa kaikille!