Olen ujohko, enkä tutustu helposti ihmisiin. Vaikka olen ikäni asunut samalla pienellä paikkakunnalla, ei täällä asu kavereita/ystäviä; kaikki parhaat koulukaverini ovat muuttaneet satojen kilometrien päähän.
Olin kotiäitinä monta vuotta ja nyt olen vihdoin taas töissä. Luulisi, että edes työkavereista saisi mukavia kyläily-ystäviä, mutta ei. Muut naiset työpaikalla ovat yli 50 v ja minä 30 v. Jotenkin ihan eri planeetalta.
Paikkakunnalla olen lasten kerhojen kautta uudelleen tutustunut entisiin koulukavereihin, joiden kanssa ei silloin tullut oltua juurikaan tekemisissä. Olen kutsunut paria äitiä silloin tällöin käymään, esim lasten synttäreille ja ovat tulleetkin ja omasta mielestäni ollaan tultu juttuun ihan hyvin. Ihmettelen, mikseivät he voi kutsua minua/perhettäni heille koskaan?? Mikä ihme voi olla syynä; joskus olen tehnyt niin, että olen soittanut ja kysynyt voidaanko tulla käymään ja toki ovat toivottaneet tervetulleeksi, mutta ei se tunnu samalta.
Muutama vuosi sitten kun yksinäisyys vaivasi, soitin samalla paikkakunnalla asuvalle serkulleni (jonka kanssa vain hyvänpäiväntuttuja), että voitaisiinko lasten kanssa tulla käymään kylässä. Ollaan suht' samanikäisiä, mutta ei samanluonteisia ilmeisestikään sitten. Kyläily oli vaivaannuttava kokemus; tuntui kuin olisimme jaloissa ja lähdimme sitten parin tunnin jälkeen. Eipä hänkään ovella sanonut, että "kiva oli nähdä, tulkaa toistekin".
Haloo, kutsukaa toisianne kylään... Ei ole kiva itse tyrkyttää itseään käymään. (Toivottavasti tästä ei saanut kuvaa, että soittelisin viikoittain ja pyytelisin päästä kylään... Ei toki, sitä on tapahtunut ehkä 4-5 krt yhteensä)
Olin kotiäitinä monta vuotta ja nyt olen vihdoin taas töissä. Luulisi, että edes työkavereista saisi mukavia kyläily-ystäviä, mutta ei. Muut naiset työpaikalla ovat yli 50 v ja minä 30 v. Jotenkin ihan eri planeetalta.
Paikkakunnalla olen lasten kerhojen kautta uudelleen tutustunut entisiin koulukavereihin, joiden kanssa ei silloin tullut oltua juurikaan tekemisissä. Olen kutsunut paria äitiä silloin tällöin käymään, esim lasten synttäreille ja ovat tulleetkin ja omasta mielestäni ollaan tultu juttuun ihan hyvin. Ihmettelen, mikseivät he voi kutsua minua/perhettäni heille koskaan?? Mikä ihme voi olla syynä; joskus olen tehnyt niin, että olen soittanut ja kysynyt voidaanko tulla käymään ja toki ovat toivottaneet tervetulleeksi, mutta ei se tunnu samalta.
Muutama vuosi sitten kun yksinäisyys vaivasi, soitin samalla paikkakunnalla asuvalle serkulleni (jonka kanssa vain hyvänpäiväntuttuja), että voitaisiinko lasten kanssa tulla käymään kylässä. Ollaan suht' samanikäisiä, mutta ei samanluonteisia ilmeisestikään sitten. Kyläily oli vaivaannuttava kokemus; tuntui kuin olisimme jaloissa ja lähdimme sitten parin tunnin jälkeen. Eipä hänkään ovella sanonut, että "kiva oli nähdä, tulkaa toistekin".
Haloo, kutsukaa toisianne kylään... Ei ole kiva itse tyrkyttää itseään käymään. (Toivottavasti tästä ei saanut kuvaa, että soittelisin viikoittain ja pyytelisin päästä kylään... Ei toki, sitä on tapahtunut ehkä 4-5 krt yhteensä)
Vastaukset 4
Vanhimmat
harmi kun et varmaankaan asu varsinais-suomessa päin ? mä muutin tänne n.vuosi sitten ja kaverini jäi satojen kilsojen päähän..
Mistäpäin kirjoittelet? myös vailla ystävää..
mulla on, vaikka asun isossa kaupungissa. Mun ystävät kyllä jäi jo aikoja sitten enkä ole uusia saanut edes lapsien kautta. Tosin mulla on aspergerin syndrooma ja ilmeisesti vaikutan muista vähän kummalta kun en vaan saa ystäviä mistään eikä kukaan halua jutella yleensä kanssani. Olen jo ihan tottunut siihen ja lapsilla on kuitenkin kavereita. Kun he olivat pieniä oli tuskallista kun lapsikin sai leikkiä yksin kun en osannut tutustua äiteihin. Kauheata aikaa se oli. Mutta olen hyväksynyt tän yksinäisyyden, meillä ei ole vaan tuttavia ja sillä siisti.
Kyllähän siihen yksinoloon turtuu ja tottuu, vaikka tykkään kyllä tuttujen seurassa olla ja jutella, mutta ei niin ei.
Olen yrittänyt käydä muskarissa ja puistoissa ja tehdä tuttavuutta muiden äitien kanssa, mutta kai sitä sitten on erilainen, kun tuntuu, että muut saavat niin helposti kavereita, mutta itsellä ei onnistu mikään.
Veljelläni on myöskin tuo asperger ja välillä olen miettinyt, että onkohan itsellänikin, vaikka en kyllä koe omaavani niitä piirteitä mitä aspergerissa on.
Satun vain olemaan hiljainen enkä tyrkytä pahemmin seuraani ja asiaahan ei auta yhtään se, että jos yritänkin tehdä tuttavuutta, niin en saa vastakaikua. No, olenpa sitten yksin..