Mulla on ollu joku 4 ja puol vuotta kestävä lievä-keskivaikea-vakava masennus. En ole koko aikana pystynyt helposti tapaamaan ihmisiä, paitsi onhan mulla ollu kaveriporukoita ja niitten kanssa oon ollut.
Yksittäisten ihmisten tapaaminen on vaikeeta mulle.
Jännitän ihan hirveesti. Vihaan mun ääntä, vaikka tiedän että se on ihan normaali. Pidän itteeni niin kauheen outona kun olen masentunut. Kaikki mussa on outoa.
Vetäydyn vaan mun kuoreen ja muutun erakoksi ja se masentaa mua. Mua ahdistaa mennä ulos.
Mun täytyy jollain tapaa olla täysin "latautunu" kun tapaan jonkun kaverin. Oon kertonu yhelle kaverille tästä ja se ei ymmärrä miks oon tällanen. Mä vihaan tätä mun oloa että en voi reippaasti tehä jotain.
Sillon kun en ole masentunut, oon reipas ja menevä. Sillon aattelen, että ehkä toi mun sisäänpäinkääntyneisyys ja estollisuus on häipyny, mutta tottakai se tulee takasin. Sellasta se on ollu nää vuodet, tosi ärsyttävää vuoristorataa. Heti ku luulee että paranee niin ei, tottakai masentuu taas ja alkaa inhoomaan itteään.
Oon myös kauheen kriittinen mun ulkonäköön. Tunnen itteni rumaks vaikka moni on kehunut söpöksi/kauniiksi.
Kumpa tästä vaan pääsis pois joskus. En enää jaksa olla masentunut, tää on niin helvetin rasittavaa. Mulla on menny monta vuotta hukkaan. En jaksais enää elää toivossa kauheesti.
Kiitti et luit!
Yksittäisten ihmisten tapaaminen on vaikeeta mulle.
Jännitän ihan hirveesti. Vihaan mun ääntä, vaikka tiedän että se on ihan normaali. Pidän itteeni niin kauheen outona kun olen masentunut. Kaikki mussa on outoa.
Vetäydyn vaan mun kuoreen ja muutun erakoksi ja se masentaa mua. Mua ahdistaa mennä ulos.
Mun täytyy jollain tapaa olla täysin "latautunu" kun tapaan jonkun kaverin. Oon kertonu yhelle kaverille tästä ja se ei ymmärrä miks oon tällanen. Mä vihaan tätä mun oloa että en voi reippaasti tehä jotain.
Sillon kun en ole masentunut, oon reipas ja menevä. Sillon aattelen, että ehkä toi mun sisäänpäinkääntyneisyys ja estollisuus on häipyny, mutta tottakai se tulee takasin. Sellasta se on ollu nää vuodet, tosi ärsyttävää vuoristorataa. Heti ku luulee että paranee niin ei, tottakai masentuu taas ja alkaa inhoomaan itteään.
Oon myös kauheen kriittinen mun ulkonäköön. Tunnen itteni rumaks vaikka moni on kehunut söpöksi/kauniiksi.
Kumpa tästä vaan pääsis pois joskus. En enää jaksa olla masentunut, tää on niin helvetin rasittavaa. Mulla on menny monta vuotta hukkaan. En jaksais enää elää toivossa kauheesti.
Kiitti et luit!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tuon! Onko sinulla meseä...? Olisi kiva jakaa ajatuksia,kun mulla ei ole ystäviäkään joille puhua :/ ainoastaan oma lääkäri/psykiatri.
moi viikuna. Kiva et on joku muukin jolla on toi sama tunne :) Häpeen ja INHOAN sitä tosi paljon. Se on aika ikävää jos sulla ei ole ketään kaverii jolle puhua, mutta tosi hyvä et käyt psykiatrilla, mäkin käyn terapiassa.
Tota, en uskalla kirjottaa tähän mun meseossaa, kun pelkään että se tunnetaan. Voisitko lähettää sun meseosotteen osotteeseen [email protected]?
Ootko varma, ettei sulla oo kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Tuli vaan tuosta "vuoristorata" ilmauksestasi mieleen.
en oo ikinä kuullu että sairastaisin. En osaa yhtään sanoa että sairastanko. Oon kyllä miettinyt sitä.
Sama ongelma mullakin masentuneena kun oon niin ei huvittaisi oikein nähä ketään ja tulee niin vaikee olo muitten seurassa,ahistaa ja jännittää..
...siitä, että toivoisin jos sanoisitte että kuulostaako tuo tutulta :) Olisi kiva jos olisi muitakin...
Alkakaa juopoksi, hyvät ihmiset. Ongelmat häviää kun ei enää ole estoja, jännitykset ym olot mennyttä.
Itse kuurilla joten puhun kokemuksesta.
"Kiitti et luit!"
Sori, oli liian pitkä teksti niin en jaksanut.
(vähän myöhemmin) Luin, eipä kestä kiittää.
Tri Urpo Kyrpä
No olipa hyvä ehdotus. Empä usko että kukaan lääkäri tota suosittelis.
:D
Ongelmat häviää...