Tässä teille kaikille masennuksesta kärsiville. Mä olen käyny läpi sellasta helvettiä, että voisin olla äärimmäisen masentunut. No olenhan minä, mutta kohta en enää! En enää jaksa välittää!
No mistä kaikki alkoi?
Aloitin itseni inhoamisen 10-vuotiaana kun aloin laihduttaa. Sitten 13-vuotiaana minusta tuliki ujo ja hiljainen kavereideni seurasssa. 16-vuotiaana tajusin että tissini eivät ikina kasva ja inhosin itseäni yhä enemmän ja laihdutin yhä enemmän. Itkin tissittömyyttäni ja sitä etten ole naisellinen. Olin superujo ja sain paniikkikohtauksia lukiossa, olin vähällä jättää lukion kesken. 18-vuotiaana ennen ok iholleni puhkesi riemukas akne. Se levisi ja sysäsi itsetuntoni jonnekkin kauas maan alle. Harkitsin jo itsemurhaa. Sitten ensimäisistä yhden illan jutuistani sain kuin sainkin 2 sukupuolitautia. Tähän meinasi elämä loppua. Olen ollut supermasentunut 5kk tästä asiasta, jotenkin liika on liikaa. Jos yhdelle ihmiselle pakkaantuu kaikki
samaan aikaan se tuntuu loputtomalta huonolta onnelta.
Tästä huolimatta yritän katsoa eteenpäin ja elää onnellisesti lopun elämääni.
Olen sentään kaikin puolin terve ja viisaskin. voin tehdä tulevaisuudestani upean. Tai voin vajota syvälle maan alle ja murehtia. Ei ole vaikea arvata kumman valitsen?
No mistä kaikki alkoi?
Aloitin itseni inhoamisen 10-vuotiaana kun aloin laihduttaa. Sitten 13-vuotiaana minusta tuliki ujo ja hiljainen kavereideni seurasssa. 16-vuotiaana tajusin että tissini eivät ikina kasva ja inhosin itseäni yhä enemmän ja laihdutin yhä enemmän. Itkin tissittömyyttäni ja sitä etten ole naisellinen. Olin superujo ja sain paniikkikohtauksia lukiossa, olin vähällä jättää lukion kesken. 18-vuotiaana ennen ok iholleni puhkesi riemukas akne. Se levisi ja sysäsi itsetuntoni jonnekkin kauas maan alle. Harkitsin jo itsemurhaa. Sitten ensimäisistä yhden illan jutuistani sain kuin sainkin 2 sukupuolitautia. Tähän meinasi elämä loppua. Olen ollut supermasentunut 5kk tästä asiasta, jotenkin liika on liikaa. Jos yhdelle ihmiselle pakkaantuu kaikki
samaan aikaan se tuntuu loputtomalta huonolta onnelta.
Tästä huolimatta yritän katsoa eteenpäin ja elää onnellisesti lopun elämääni.
Olen sentään kaikin puolin terve ja viisaskin. voin tehdä tulevaisuudestani upean. Tai voin vajota syvälle maan alle ja murehtia. Ei ole vaikea arvata kumman valitsen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos on syvästi masentunut, niin ei sellainen ihminen voi vaan yhtäkkiä päättää, että ei olekaan enää masentunut. Eipä täällä maailmassa olisi yhtään masentunutta jos se noin helposti kävisi.
Elämässä on paljon masennusta aiheuttavia ongelmia, ja toisaalta ihminen voi kärsiä vaikeasta masennuksesta, vaikka hänellä ei koskaan olisi mitään ongelmia ollutkaan.
Olet vielä niin nuori, että ymmärrät joskus mitä ne ongelmat ovat, kun ihminen hajoaa palasiksi, eikä saa itseään korjatuksi. Vähättelemättä tietenkään sinun ongelmiasi, koska kaikilla ne ovat erilaisia, nuorilla, aikuisilla ja vanhuksilla.
kirjotit asiaa!!! Masennus todellakin on sairaus eikä siitä selviä millään päätöksellä. Jokaisella masentuneella on varmasti oma tarinansa miksi on sairastunut.
En minäkään haluaisi vähätellä kirjottajan helvittiä, mutta elämässä on oikeasti kovempiakin vastoinkäymisiä kuin ulkonäköpaineet. Jokainen tietenkin kokee kaiken eritavoin. Itse näkisin pahemmaksi helvetiksi läheisen menettämisen, eron, vakavan sairauden, lapsettomuuden yms...
Hei,
No ehkä olen ollut sitä luonnetta, että olen vaan paisutellut ongelmani liian suuriksi. Helpottavaa kuulla, että nämä "ongelmani" eivä kuulosta muista niin pahoilta. Ehkä minä oppisin näkemään että minulla on asita ihan hyvin vihdoin ja viimeinkin.
No enhän tietenkään voi lla varma kun en ole vielä lapsia ollut hankkimassa, mutta kun laidutin niin mulla jäi menkat pois varmaan 4vuodeksi ja nyt sain ne e-pillereillä takas mut jos ne ei tuu ilma e-pillereitä ni mite voin saada lapsia? Olen jo ehtiny itkeä monesti ennakolta omaa "lapsettomuuttani".
Et en tiiä...Ehkä vaan pelkään sitä, et en saakaa elää nii ku haluan, ku tää on mun ainoo elämä.
että,kaikki nämä vaikeudet elämässäni alkoivat tuosta raiskauksesta-en enää koskaan sen jälkeen ole ollut"normaali".ja kun olen pantannut asiaa niin kauan sisälläni,niin se vihdoin muuttui masennukseksi ja paniikiksi.Eihän sitä kukaan ulkopuolinen huomaa,olen ihmisten seurassa puhelias ja sosiaalinen ihminen-mutta suuren meren verran on kyyneleitä virrannut näinä vuosikymmeninä-kaikesta huolimatta elän yhä-jos en mmuuten,niin niitten raiskaajieni kiusalla-minua ei nujerreta-painukoot syvimpään helvettiin koko porukka!
kuin helvetissä.Minut joukkoraiskattiin ala-ikäisenä,sain sukupuolitaudin,halusin lapsen(ja sain ihanan pienen pojan),mutta en miestä,inhoni heitä kohtaan ei katoa koskaan.Ei pitäisi yleistää,mutta mitä enemmän tulee ikää,sitä selvemmin huomaan,että miehet ajattelee vain alapäällään(eli ilman aivoja).Toivottavasti olen osannut kasvattaa pojastani inhimillisen,tuntevan ihmisen!
Tuskin kukaan masennustaan valitsee. Mielestäni masentuneelle "piristy!" on kuin halvaantuneelle "kävele!". ETTÄ SE SIITÄ VALINNASTA!
Moi minnulininnuli. Jos pystyt valitsemaan upean elämän niin mikäs sen mahtavampaa! Tsemppiä vaan sulle =)
En tiedä minkä asteinen anoreksia minulla on ollut, mutta et tiedäkkään millasta on inhota murrosikäisenä itseään ja laiduttaa!