Voin tuntea muiden ihmisten tuskan. Ainoastaan sillon jos juttelen ihmisen kanssa ja se kertoo jotain. Nään sen silmistä ja eleistä ja jotenki vaistoan sen ihmisen vaikeat asiat. voin kertoa sille ne asiat vaikka se ei kertois niitä mulle. joskus oon väärässä hänen asioittensa suhteen. mutta yleensä pystyn tuntemaan sen tuskan. tulee ahistava olo ja voisin tukahtua siihen paikkaan.
miksi tää on niin voimakasta. ei aina jaksais tietää toisen tuskaa. se sitte vaikuttaa muhunki. on siitä apuaki toisen auttamisessa mutta turhauttaa joskus jos tää ihminen ei tajua tehä asialle mitään vaikka kehottaisin sitä tekeen jotaki mitä näen parhaaksi.
miksi tää on niin voimakasta. ei aina jaksais tietää toisen tuskaa. se sitte vaikuttaa muhunki. on siitä apuaki toisen auttamisessa mutta turhauttaa joskus jos tää ihminen ei tajua tehä asialle mitään vaikka kehottaisin sitä tekeen jotaki mitä näen parhaaksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuollaisesta mä en oo ennen edes kuullut. Varmaan aika rankkaa.=(
Mulla on vähän sama homma, nään tuntemattomistakin ohikulkijoista että mikä niitä vaivaa. Tai kuulen äänestä.
Monia painaa samat asiat, ja monen tuskan juuret on näissä ihmisten keksimissä kulttuureissa jotka nyt vallitsee. Mutta en auta niitä ellei ne pyydä erikseen tai aja mua tilanteeseen jossa se on tarpeen, muuten se tuntuis jotenkin väkivaltaselta.
Oon kanssa törmänny tohon samaan, että vaikka ne ois pyytäny apua ni ne ei silti oikeen millään ota onkeensa niistä vihjeistä ja neuvoista. Mutta minkäs sille sitte mahtaa, kaipa ne on jotenki kasvanu kiinni siihen maailmaansa ja tuskaansa siinä. Tai sitten siinä on kyse vaan tietämisen ja ymmärtämisen välisestä erosta; pelkkä tietäminen ei riitä.
Kun olosuhteet on hyvät niin olen itsestään semmonen jota toinen eniten tuskassaan kaipaa. Se on mulle itselleni osittain tiedostamatonta, en tee siis mitään erityistä tässä hetkessä olemisen lisäks, oon vaan siinä tilanteessa oma itseni vailla mitään pyrkimyksiä. Siitä on ollu kyllä haittaakin ihmisille, kun ne on sitte rakastunu muhun epätoivosesti ja silleen. Mutta en mä halua valehdellakaan ja leikkiä ilkeetä.
ihmiset rakastuvat terapeutteihinsa.
Kuinka ihmeessä sä itse jaksat elää, jos koko ajan tunnet toisten tuskan?
Joo, tiedätkö jonkun keinon jolla sen rakastumisen voisi välttää? Kun tuntuu että siitä on haittaa. Tähän mennessä en oo keksinyt muuta kuin neuvonut niitä kehittämään itsessään niitä ominaisuuksia joihin ovat mussa ihastuneet, jollon olisin tavallaan aina niiden luona. Tai että koska oon sulautunut mielessäni saumattomasti olevaisuuden osaksi, niin he voivat osoittaa rakkauttaan mua kohtaan osoittamalla sitä kaikkea olevaista kohtaan, niinkuin vaikka sille ilmalle jota hengittävät tai hiekanjyväselle meren rannalla. Niin ja sitten varotan nykyään etukäteen että oon tosi vaarallinen, että muhun rakastumista ei voi oikein välttää.
Oon joo aika surumielinen siitä tuskasta joka mua ympäröi (ei pelkästään ihmisten osalta) mutta tuun aina iloseks kun tulee luonnollisia tilaisuuksia lievittää sitä. Oon pyrkinyt vähentämään tuskan aiheuttamista oman elämäni kautta, sillä tavalla on vähän parempi olo. Tai siitä oikeestaan alotin, nyt sitten autan niitä jotka kummiskin joutuu siitä tuskasta kärsimään.
Onhan se kauheaa kun sinuun noin rakastutaan. Kuinka ihmeessä voit sellaista kestää?
Ihna oikeasti, jos kuuntelet toisten murheita ja jaat ihmisten tuskan, niin samalla annat heille kärsiville "toivon" siitä, että joku todella heistä välittää ja heitä rakastaa. Ja sitten kun he ovat sinuun rakastuneita niin mitä sinä teet? Petätkö sinä heidät ja kiellät heitä rakastamasta itseäsi, vaikka juuri sinä olit se, joka heille toivoa tarjosi...
Ihmisten murheiden jakaminen edellyttää rakkautta ja sitoutumista, ei yksistään toivon herättämistä. Jos herätät muissa toivon niin ota vastuu myös seuraamuksista.
Joo ei se mua haittaa, mutta siitä on haittaa niille muille. Osa siitä avusta menee silloin hukkaan.
Osaisinpa jotenkin opastaa heidät löytämään se minun osoittama välittäminen ja rakkaus tästä ympäröivästä olevaisuudesta ja heidän omasta sisimmästään, niin he eivät olisi riippuvaisia minusta vaan eläisivät omaa elämäänsä uusin voimin.
Lisäongelmia aiheuttaa se, että itsekäs rakkaus ja omistamisen ilo ovat aika ikävästi sumentaneet todellisen rakkauden näissä ihmisten keksimissä kulttuureissa. Lienee osittain ihmisten keksimien yhteiskuntajärjestelmien syytä, avioliittosäännöstöt ja muut todellisia jumalia (mikäli heitä on olemassa) pilkkaavat käytännöt..
todellista rakkautta voi kokea vain silloin, kun ihminen saa olla täysin vapaa, ja jos jotakuta oikeasti rakastaa, ei voi muuta kuin vapautta tarjota rakkaalleen. Ihmisen tarve löytää joku jota rakastaa on voimakas, valitettavan usein siihen vaan sekoittuu tarve löytää joku joka omistaa...Mutta onko se sitten kapitalistisen yhteiskunnan tarjoama malli kaikkeen "omista ja ole onnellinen?" Ja sekin on totta, rakkaus löytyy ihmisen sisimmästä kun sen vaan jaksaa kaivella esiin :), se on meissä kaikissa.