Itkevä nainen veti kuollutta dobermannia sinisessä pulkassa. Pulkan pohja oli puhki kulunut, pyörätie jota nainen taakkoineen laahusti oli hiekoitettu. Välillä nainen pyhkäisi nenästään valuvan rään villakangastakin hihaan, vilkaisi pulkassa retkottavaa eläintä ja purskahti uudelleen isoääniseen lohduttomaan itkuun, kasasi lopulta itsensä ja jatkoi matkaa.
Pulkan nainen oli löytänyt roskakatoksesta tuntia aiemmin. Etsiessään hädissään jotain jolla selvitä tilanteesta. Koira oli ollut raivoissaan, nainen oli hetken pelännyt henkensä puolesta. Koiran leukapielistä valunut kuola haisi edelleen käden syrjässä.
Koira oli hyökännyt ilman näkyvää syytä, ellei naisen uhmakasta katsetta luettu syyksi. Dobermanni, Onni, naapurin oudon erakon ainut ystävä. Onni oli musta, pikimusta, kirsusta hännänpäähän, pelkkää yötä. Paholaisen eläin, nainen oli ajatellut tuijottaessaan palaviin silmiin, eläimen riuhtoessa liinaa.
Erakko Kalevi oli tullut tupakalle, koira seuranaan. Imutellut aikansa ja palannut sisään, jättänyt koiransa hetkeksi illan viileyteen. Kalevin silmissä asui yksinäisyys, siksi nainen riuhtoi pulkkaa niin päättäväisesti, tietäessään miten arvokas eläin miehelle oli. Arvokas ja rakas.
Kummallista rakkautta.
Satamaan päästessään nainen avasi takkinsa ja nakkasi piponsa hankeen. Koira painoi, eikä pulkan rikkoutunut pohja luistanut soraisella alustalla. Kiiveten aallonmurtajaksi kasatuille suurille lohkareille nainen veti taakkansa korkeammalle.
Meri hyytyi pakkasen kiristyessä, pyöreät lautat keinuvat rauhallisesti rannassa, muodostaen säännönmukaista kuviota. Vilkaistessaan olkansa yli nainen näki tumman auton. Suuri Audi lipui hitaasti satamaan, kuljettaja sammutti valot ja pimeys palasi pimeämpänä kaiken ympärille. Nainen kääntyi, kumartui ja pukkasi pulkan hyhmän sekaan, seuraten katseellaan miten sininen esine taakkoineen katosi mustaan syvyyteen.
- Tapoit koirani, paljain käsin, mies huokaisi.
- Se hyökkäsi.
- Tahtoi vain huivisi.
- Söi identiteettini, kaiken mitä minulla koskaan oli.
- En ymmärrä, mies murahti. Astui naisen rinnalle suurelle lohkareelle ja antoi katseensa kiertää aavalle joka loppui tummaan taivaaseen.
- Huivi oli äitini, ainut mitä minulla oli hänestä. Antoi minut adoptoitavaksi, mitään muuta minulla ei ollut minkä varaan rakentaa minuuteni.
- Surullista, miehen ääni oli kolea.
- Ajattelin tämän olevan hieno paikka, hienolle eläimelle ja huiville, nainen sanoi ja kääntyi palatakseen.
Mies seisoi vielä hetken, jätti jäähyväiset ystävälleen ja tarttui naista kädestä, kuolan tahmimista kylmistä sormista.
- Luulin että koira tappaa sinut, mies totesi.
- Minäkin luulin hetken, se antoi periksi.
- Kiltti pohjimmiltaan.
Pulkan nainen oli löytänyt roskakatoksesta tuntia aiemmin. Etsiessään hädissään jotain jolla selvitä tilanteesta. Koira oli ollut raivoissaan, nainen oli hetken pelännyt henkensä puolesta. Koiran leukapielistä valunut kuola haisi edelleen käden syrjässä.
Koira oli hyökännyt ilman näkyvää syytä, ellei naisen uhmakasta katsetta luettu syyksi. Dobermanni, Onni, naapurin oudon erakon ainut ystävä. Onni oli musta, pikimusta, kirsusta hännänpäähän, pelkkää yötä. Paholaisen eläin, nainen oli ajatellut tuijottaessaan palaviin silmiin, eläimen riuhtoessa liinaa.
Erakko Kalevi oli tullut tupakalle, koira seuranaan. Imutellut aikansa ja palannut sisään, jättänyt koiransa hetkeksi illan viileyteen. Kalevin silmissä asui yksinäisyys, siksi nainen riuhtoi pulkkaa niin päättäväisesti, tietäessään miten arvokas eläin miehelle oli. Arvokas ja rakas.
Kummallista rakkautta.
Satamaan päästessään nainen avasi takkinsa ja nakkasi piponsa hankeen. Koira painoi, eikä pulkan rikkoutunut pohja luistanut soraisella alustalla. Kiiveten aallonmurtajaksi kasatuille suurille lohkareille nainen veti taakkansa korkeammalle.
Meri hyytyi pakkasen kiristyessä, pyöreät lautat keinuvat rauhallisesti rannassa, muodostaen säännönmukaista kuviota. Vilkaistessaan olkansa yli nainen näki tumman auton. Suuri Audi lipui hitaasti satamaan, kuljettaja sammutti valot ja pimeys palasi pimeämpänä kaiken ympärille. Nainen kääntyi, kumartui ja pukkasi pulkan hyhmän sekaan, seuraten katseellaan miten sininen esine taakkoineen katosi mustaan syvyyteen.
- Tapoit koirani, paljain käsin, mies huokaisi.
- Se hyökkäsi.
- Tahtoi vain huivisi.
- Söi identiteettini, kaiken mitä minulla koskaan oli.
- En ymmärrä, mies murahti. Astui naisen rinnalle suurelle lohkareelle ja antoi katseensa kiertää aavalle joka loppui tummaan taivaaseen.
- Huivi oli äitini, ainut mitä minulla oli hänestä. Antoi minut adoptoitavaksi, mitään muuta minulla ei ollut minkä varaan rakentaa minuuteni.
- Surullista, miehen ääni oli kolea.
- Ajattelin tämän olevan hieno paikka, hienolle eläimelle ja huiville, nainen sanoi ja kääntyi palatakseen.
Mies seisoi vielä hetken, jätti jäähyväiset ystävälleen ja tarttui naista kädestä, kuolan tahmimista kylmistä sormista.
- Luulin että koira tappaa sinut, mies totesi.
- Minäkin luulin hetken, se antoi periksi.
- Kiltti pohjimmiltaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Arvoituksellinen kertomus, tunnelmaltaan aika synkkä, tosin pientä huumoriakin kaurismäkeläisessä lakonisuudessaan ja lievässä absurdiudessaan. Pysyy hyvin kasassa. Lyhyeen kertomukseen mahtunut luontevasti takautumaa ja dialogia. Elämänmakuinen tarina, ja ehkä onnellinen loppu traagisen tapahtuman kautta: saivatko he toisensa? Lause voisi paikoin olla lyhyempi, iskevämpi ja selkeämpi. Kirjoita itsellesi tärkeistä asioista, niin tarinoihin tulee vielä lisää syvyyttä ja painoa.
Mulle tuli kummallinen tunne että olen lukenut tämän aiemminkin täällä.
No, enyway. Aamu on ollut muutenkin omituinen.