hande kirjoittaa pasettaa, mitä tämä sitten on?
Ihminen - Ari Vatanen
Perhe ja elämänkatsomus ovat Ari Vatasen voimanlähteitä. "Elämä ja perhe ovat minulle suuria lahjoja; jotain käsittämättömän suurta, josta päällimmäiseksi jää kiitollisuuden tunne."
Tuupovaara on se henkinen koti, josta Ari on maailmalle ponnistanut.
Minun Tuupovaarani
Tuupovaara 21. Nykyisin USA:ssa eläkepäiviä viettävä Fordin tallipäällikkö Peter Aschroft hymyilee muistellessaan numeroa, mihin hän soitti usein 70-luvun puolivälissä. Minä taas muistan vastaamisen vaikeuden 30 sanan englannin taidollani. Kyrön vanhaan puhelinnumeroon kulminoituu oleellinen Tuupovaarasta. Sen pienuudessa on sen suuruus! Metropolien pitkät numerosarjat ovat kadonneet muistoista kauan aikaa sitten.
Tuupovaarasta kumpuaa mieleenpainuneita asioita, jotka ovat ratkaisevasti muovanneet minua ihmisenä. Elämän pyhyys. Tuupovaaran keskus ei välittänyt puheluja vuorokauteen jouluaatosta joulupäivään. Hiljennyttiin tärkeimpään. Elämäni kauneimpia näkyjä on aattoillan sadat kynttilät, jotka lepattavalla valollaan valaisevat hautausmaamme lumipeitteiset kuuset. Toivottavasti en koskaan kadota elämästäni silloin kokemaani kunnioituksensekaista juhlavuutta. Käsinkosketeltavaa on vieläkin jouluaamun taianomainen hämy, kun jäin yksin vartioimaan kirkkoonmenijöille tervehdykseksi sytytettyjä kynttilöitä. Siihen tunteeseen haluaisin ajan pysähtyvän. Kuulen vieläkin aisakellojen kilkatuksen. Ne eivät hukkuneet elämän taustakohinaan.
Entäs minun ja Seppäsen poikien riemunkiljahdukset, kun aamuaurinko paljasti kevään ensimmäisten hankiaisten kovettuneen. Pyörän selässä vauhdilla, kunnes etupyörän uppoaminen heitti ohjaustangon yli nopeammin kuin villeinkään rodeohevonen. Tunsin eläväni täysillä. Oletteko muuten nähneet helsinkiläisten tai pariisilaisten tuovan juhannuskoivuja portin pieleen? Valon juhlan tuoksu on osa ihmiselämäni patinaa.
Kauravaaran kohdalla odotin rallia tuntikausia kesällä 1964. Näky vangitsi mieleni. Sillä tiellä olen vieläkin. Olen pieni orpopoika istumassa ojanpenkalla valoisassa kesäyössä. Lumoutuneena elämästä. Koettuani maailman ääret tunnen oloni Tuupovaarassa kotoisaksi ja turvalliseksi. Sisintäni lämmitti jo polvenkorkuisena, kun ylitimme uutiskynnyksen: "Tuupovaara on Suomen kivisin kunta." Täällä olen arvostamani heimon ihmisten, täysivaltaisten maailmanperheen jäsenten parissa. Aitojen ihmisten, joiden ei tarvitse pelata roolipeliä. Heille olen Hertan poika. Se on minulle kunnia.
Vähäväkisyydessä on identiteettimme kirkkaus. Kun juuremme ovat syvällä, kestämme paremmin elämän myllerrystä. Olen aina heiluttanut uljasta sinivalkoista lippuamme, niin myös haluan maailman kuulevan paimenpojan torven syvän äänen. Olen sen velkaa menneille ja tuleville sukupolville. Olen sen velkaa liian varhain pois otetulle isälleni Aarne Pekalle, jonka viereen siunattuun maahan haluan maallisen matkani päättyvän.
Tuupovaara - siellä mustikatkin maistuvat paremmilta!
Ari Pieti Uolevi Vatanen
* Syntynyt 27.4.1952 Tuupovaarassa
* Naimisissa Rita Vatasen kanssa
* Neljä lasta
* Kotipaikkoina Espoo ja Provence
Ammattitausta
* Autoteknikko 1974, Porin/Mikkelin oppilaitos
* Autourheilija (mm. rallin maailmanmestaruus 1981)
* Maanviljelijä Etelä-Ranskassa
Nykyinen päätoimi
* Euroopan parlamentin jäsen vuodesta 1999
Harrastus
* Vaimon hyväntuulisena pitäminen
Tulen aina hyvälle mielelle katsoessani tätä kuvaa. Saan olla Maxin kanssa ja hän saa kasvaa isänsä kanssa.
Onnenpoika.
Rita: "Miten usein me tajuammekaan onnemme vasta silloin kun se on liian myöhäistä."
Ihminen - Ari Vatanen
Perhe ja elämänkatsomus ovat Ari Vatasen voimanlähteitä. "Elämä ja perhe ovat minulle suuria lahjoja; jotain käsittämättömän suurta, josta päällimmäiseksi jää kiitollisuuden tunne."
Tuupovaara on se henkinen koti, josta Ari on maailmalle ponnistanut.
Minun Tuupovaarani
Tuupovaara 21. Nykyisin USA:ssa eläkepäiviä viettävä Fordin tallipäällikkö Peter Aschroft hymyilee muistellessaan numeroa, mihin hän soitti usein 70-luvun puolivälissä. Minä taas muistan vastaamisen vaikeuden 30 sanan englannin taidollani. Kyrön vanhaan puhelinnumeroon kulminoituu oleellinen Tuupovaarasta. Sen pienuudessa on sen suuruus! Metropolien pitkät numerosarjat ovat kadonneet muistoista kauan aikaa sitten.
Tuupovaarasta kumpuaa mieleenpainuneita asioita, jotka ovat ratkaisevasti muovanneet minua ihmisenä. Elämän pyhyys. Tuupovaaran keskus ei välittänyt puheluja vuorokauteen jouluaatosta joulupäivään. Hiljennyttiin tärkeimpään. Elämäni kauneimpia näkyjä on aattoillan sadat kynttilät, jotka lepattavalla valollaan valaisevat hautausmaamme lumipeitteiset kuuset. Toivottavasti en koskaan kadota elämästäni silloin kokemaani kunnioituksensekaista juhlavuutta. Käsinkosketeltavaa on vieläkin jouluaamun taianomainen hämy, kun jäin yksin vartioimaan kirkkoonmenijöille tervehdykseksi sytytettyjä kynttilöitä. Siihen tunteeseen haluaisin ajan pysähtyvän. Kuulen vieläkin aisakellojen kilkatuksen. Ne eivät hukkuneet elämän taustakohinaan.
Entäs minun ja Seppäsen poikien riemunkiljahdukset, kun aamuaurinko paljasti kevään ensimmäisten hankiaisten kovettuneen. Pyörän selässä vauhdilla, kunnes etupyörän uppoaminen heitti ohjaustangon yli nopeammin kuin villeinkään rodeohevonen. Tunsin eläväni täysillä. Oletteko muuten nähneet helsinkiläisten tai pariisilaisten tuovan juhannuskoivuja portin pieleen? Valon juhlan tuoksu on osa ihmiselämäni patinaa.
Kauravaaran kohdalla odotin rallia tuntikausia kesällä 1964. Näky vangitsi mieleni. Sillä tiellä olen vieläkin. Olen pieni orpopoika istumassa ojanpenkalla valoisassa kesäyössä. Lumoutuneena elämästä. Koettuani maailman ääret tunnen oloni Tuupovaarassa kotoisaksi ja turvalliseksi. Sisintäni lämmitti jo polvenkorkuisena, kun ylitimme uutiskynnyksen: "Tuupovaara on Suomen kivisin kunta." Täällä olen arvostamani heimon ihmisten, täysivaltaisten maailmanperheen jäsenten parissa. Aitojen ihmisten, joiden ei tarvitse pelata roolipeliä. Heille olen Hertan poika. Se on minulle kunnia.
Vähäväkisyydessä on identiteettimme kirkkaus. Kun juuremme ovat syvällä, kestämme paremmin elämän myllerrystä. Olen aina heiluttanut uljasta sinivalkoista lippuamme, niin myös haluan maailman kuulevan paimenpojan torven syvän äänen. Olen sen velkaa menneille ja tuleville sukupolville. Olen sen velkaa liian varhain pois otetulle isälleni Aarne Pekalle, jonka viereen siunattuun maahan haluan maallisen matkani päättyvän.
Tuupovaara - siellä mustikatkin maistuvat paremmilta!
Ari Pieti Uolevi Vatanen
* Syntynyt 27.4.1952 Tuupovaarassa
* Naimisissa Rita Vatasen kanssa
* Neljä lasta
* Kotipaikkoina Espoo ja Provence
Ammattitausta
* Autoteknikko 1974, Porin/Mikkelin oppilaitos
* Autourheilija (mm. rallin maailmanmestaruus 1981)
* Maanviljelijä Etelä-Ranskassa
Nykyinen päätoimi
* Euroopan parlamentin jäsen vuodesta 1999
Harrastus
* Vaimon hyväntuulisena pitäminen
Tulen aina hyvälle mielelle katsoessani tätä kuvaa. Saan olla Maxin kanssa ja hän saa kasvaa isänsä kanssa.
Onnenpoika.
Rita: "Miten usein me tajuammekaan onnemme vasta silloin kun se on liian myöhäistä."
Vastaukset 1
Vanhimmat
Handen jutut kuuluvat tänne, tämä minusta ei mitenkään?