Olemmeko hyväntahtoisia?

tehneenä voin todeta, että melko harvassa ovat ihmishelmet, jotka katsovat avoimin silmin tätä maailmaa. Onhan todettu, että koulu- ja työpaikkakiusaaminen on yleistä. Lieneekö huono itsetunto syynä siihen, että kanssaihmistä pitää näpäyttää? Ihmissuhteita ei pidetä tärkeinä, niitä ei vaalita. Itse haluaisin vanhuksena olla positiivinen kuten tähänkin asti. Olisin kiitollinen, jos joku voi auttaa. Naapurinani on tällainen 86-vuotias pirteä vanhus. Tytär ei käy tervehtimässä, vaikka matkaa on vajaat 50 km, siitä asiasta naapuri ei koskaan valita. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen on tultava toimeen myös yksin tarvittaessa. Toivoisin, että vanhempana en koko ajan ruikuttaisi. Lapseni saavat elää omaa elämäänsä, iloinen olen, jos silloin, tällöin muistavat.

Pitkän työuran olen tehnyt ihmisten parissa, monenlaista tullut eteeni. Me ikääntyvät joskus tulevaisuudessa tarvitsemme ulkopuolista apua, joudumme autettavan osaan.

Elämän aikan olemme saaneet kolhuja, pistelyjä työtovereilta, asiakkailta. Sanojat eivät ajattele että jokaiselle pistelylle, kiusaamiselle jää kasvot ja ne pysyvät mielessä lopun elämää.

Olen tavannut yli 80- 90v jotka asennoituvat tähän päivään ja katsovat maailmaa sellaisena kun se eteen aukeaa. Matkustelevat ryhmien mukana kylpylöihin, osallistuvat eri tilaisuuksiin.

Valitettavasti hoitolaitokseen joutuminen tietää yksilöllisyyden menettämistä, olet se ja se potilas.Olet vain yksi siinä nauhassa jota rutiininomaisesti kohdellaan ja "lässytetään" kun pienelle lapselle. Illalla nukahtamislääke, aamulla piristyspilleri, siinähän se vrk rytmi. Eivät ne hoitajatkaan mitään enkeleitä ole, joukossa voi olla täysin alalle sopimattomia äkseeraajia. Heidän huono tuuli kohdistuu hoidettavaan.

Elämä on kovaa, totesi ystäväni mies opettaja jäätyään yksin, jouduttuaan turvautumaan terv.huollon palveluihin. Ei ole marisevaa tyyppiä, mutta on fiksu, huomaa selviä puutteellisuuksia eläkeläisen kohtelussa.

Omat läheiseni asuvat pitkien matkojen päässä. Yhteyttä pidämme puhelimitse, satunnaisesti tapaamme toisiamme. Elämä tuo mukanaan yllätyksiä, toivon suhtautuvani niihin asiallisesti ja harkiten. Turhaa on marmatus, asia pitää ottaa sellaisena kun se eteen tulee ja selviämään ikävistäkin asioista vaikka sitten ominavuin. En voi valittaa elämini kuvioita, se vain on mennyt näin. Kaikki asiat järjestyvät aikanaan.

Emme ainakaan parempaan suuntaan muutu kuin vanhenemme jos emme ole elämän kolhuista ottaneet opiksemme ja tuntemaan itseämme.Kyllä elämä lapsuudesta lähtien kulkee mukanamme.Kukapa meistä haluaisi olla katkera,itsesäälinen tai vihainen vanhus.En minä ainakaan.Mutta olenkohan sittenkin?Mites se olikaan:On hyvää rinnassa jokaisen vaikk´kaikki ei esille loista.Muistattehan kertomuksen Myrskystä ja Päivänpaisteesta jotka löivät vetoa kumpi saa mummon riisumaan takkinsa.Ja muistetaanhan aina kun syyttävä sormi osoittaa toista kohti-kaksi osoittaa itseäni.

...ei ole sydäntä sanoa kenellekään "Hirtä ittes", vaikka tämä olisi jahnannut tuntikausia miten hyvä olisi kun pääsisi pois tästä kurjuudesta; esitellyt yksityiskohtaisesti veriarvonsa, kolesteroolinsa, kaikki läpikäymänsä leikkaukset ja päällepäätteeksi kiusannut kanssaihmisiään esittelemällä kenkälaatikollisen valokuvia lapsenlapsistaan, näistä ihmelapsista ja kullamuruista.

tänne vaan kaikki kiukut ja patoutumat!En tielä saako täällä kiroilla?Nykyisin vanhukset, etenkin naiset(huom! ei kaikki) koitokodeissa kiroilee ja puhuu rivoja.Ovat olleet uhrautuvia, uskovaisiakin perheen äitejä.Olis hoitajilla tulevaisuudessa fiksumpia asiakkaita,kun näillä arenoilla kiukuttelemme( jos niitä hoitajia sit on). Että näpyttelemää vaan! jotkut näkyvät onneksi jo aloittaneet!Kysymykseen vastaus=ilmeisesti minä pysyn, jos puhun, samantaisena näsäviisaana, en kiroile.

On huomioitava että ihmisen myös vanhenevan kiltteyttä käytetään härskisti hyväksi sopivissa tilanteissa. Hyväntahtoisuus - kiltteys ovat suoraan verrannollisia. Kilttejä nössöjä meidän odotetaan olevan, emme saa sanoa mielipidettä, heti leimataan vaikeaksi tapaukseksi.

Ikääntyessäkin on pidettävä puolensa myös taloudellisessa mielessä, on vaadittava hyvää kohtelua asiakas palveluissa. Me olemme saman arvoisia muiden kansalaisten kanssa, voimme olla terveellä tavalla itsekkäitä, nauttia elämästä lopuun asti.

Auttaa, suojella, palvella, rakastaa, hyväksyä, ymmärtää, niitä avuja olemme elämämme aikana oppineet kayttämään, nyt kun meidän vuoro olisi saada noiden sanojen edellyttämä kohtelu, on hyvin epävarmaa saammeko sitä. Usein ei.

Me olemme se sukupolvi, joka olemme kasvattaneet ne meidän tulevat hoitajat. Kuulumme ikäpolveen, jolla on ollut kiire hankkia itselleen maallista hyvää. Siinä kiireessä on tahtoneet koti,lapset ja nuoret jäädä toiselle sijalle. Heitä on kiikutettu aamuisin väsyneenä hoitoon ja illalla kotiin.

60 ja 70 luvulla sotaveteraanit olivat syyllisiä omaan kohtaloonsa. Lottien ansiot kiellettiin. Isänmaallisuudesta ei juurikaan tohtinut puhua kuin rohkeimmat jne.

Valtaapitävät kehuskelivat kuinka on hienoa ja onnellista, kun yhteiskunta saadaan hoitamaan kaikki niin lapset kuin vanhukset. Luvattiin kaiken maailman hyvää ja ilmaiseksi, kunhan vain äänestät meitä - ja kansa taputti (meidän ikäpolvi) käsiään.
Poistettiin terveyskeskusmaksut, rakennettiin hienoja halleja ja saleja jne. joiden käyttäminen piti olla ilmaista.

Totta, sitä hyvää saatiin, mutta vain hetkeksi. Nyt tiedämme mitä siitä on jäänyt jälkeen: köyhtyneitä kuntia, konkurssiin menneitä pankkeja, työttömiä ja meidän ikäpolven kasvattama itsekäs ja ahne sukupolvi, joka ei ole oppinut kantamaan toisistaan vastuuta. Eivät osaa laittaa edes lapsilleen ruokaa. Nyt pitäisi jo aamupalakin järjestää koulussa jne.

Mottona: ihmisen hoitaminen kehdosta hautaan kuuluu yhteiskunnalle, ei se minulle kuulu. Siinä sivussa sitten haukutaan väsyneet hoitotyötä tekevät henkilöt. Nehän ovat osa yhteiskuntaa. Minä olen yksilö, minulla on oikeus vaatia. Pääasia on, että itsellä menee hyvin.

Jokainen ammattiliitto, työnantajat ja muut ryhmät ajavat vain omia etujaan. Mitä väliä sillä vaikka oma etu heikentäisi muiden etuja. Vain vahvoilla on tulevaisuutta.

Onneksi lisääntyvässä määrin on kasvamassa nuoria, jotka eivät ole niin itsekkäitä kuin me eläkeiässä tai lähellä sitä ikää olevat. Moni nuori jopa aivan oikeutetusti pitävät nykyisiä monia eläkeläisiä röyhkeinä etuilijoina jne.
Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset oppivat nykyistä paremmin kantamaan jokaiselle kuuluvan vastuun ja huolehtimaan toisistaan. Raha ja tavara tulevat menettämään asemaansa.

Hoivaosastolle joutumisen syy on useimmiten dementia, eikä silloin enää hallitse käyttäytymistään. Maailma on paikka mitä ei aina ymmärrä, asiat alkaa pelottaa ja ihminen muuttuu aggressiiviseksi, kohteeksi joutuu hoitohenkilökunta ja omaiset.
Itse toivon säilyttävän henkisen vireyteni ja positiivisen elämänasenteeni, mutta, ei sitä koskaan tulevaisuudesta tiedä. Kivut, sairaudet ja tulevaisuuden pelko häiritsevät, ihminen muuttuu eikä aina parempaan suuntaan.

Hyviä juttuja, kiitos kommentoijille! Aika on sellainen ja me siinä mukana, että hyvää tahtoa riittää tuntemattomia kohtaan, kun kohde on tarpeeksi pitkällä ja kyseessä on vakava onnettomuus, joka kytkeytyy meihin suomalaisina. Jos asiaan ei liity suomalaisuus,tragedia on vain uutinen. Muut ihmiset kuolevat, eihän se meitä... Herkkätuntoinen lirauttaa muutaman kyyneleen lähinnä kauhukuvalle, että itse olisin onnettomuudessa tai mieheni tai vaimoni, poikani,tyttäreni.

Tietysti on poikkeuksia, mutta: leipäjonot eivät innosta päättäjiä. Eivät meitä muitakaan, jotka emme leipää sieltä tarvitse. On helpompaa
syyttää päättäjiä kuin katsoa itseään peilistä. Tragediaa, surua ja murhetta on varmasti jokaisen jonottajan kohdalla. Kukaan ei halua niistä kuulla. Monet sanovat, että oma syynsä se on, että siellä jonottaa. Mitäs ei elä elämäänsä oikein.

Asunnottomat eivät näytä kiinnostavan muita kuin asunnottomia itseään. Paitsi toimittajia ja presidenttiä kerran vuodessa edellytyksellä, että molemmat ovat paikalla. Asunnottomista ei silloinkaan niin ihmeesti ole kyse vaan siitä, että Tarja on täällä tänään. Siitä mekin olemme kiinnostuneita, kuka mitenkin. Joku kurjan näköinen asunnoton otetaan Tarjan käskynkkään kuviin. Ajattelemme, että on se hyvä, kun minulla sentään on asunto. Ja siihen se jää.

Jostakin luin, että ihmisellä on pedon luonne päällimmäisenä. Oma eloonjäämisen turvaaminen ykkössijalla,sen jälkeen tulee muu, jos on tullakseen.

Yhteisöllisyyteen - laajempaan piriin kuin oma perhe/suku - pitää kasvattaa itseään. Jotkut saavat jo kotona opin, että yksinomaan minä en ole tärkeä. Kun oppi tulee erittäin ankeiden olosuhteiden kautta tai väkivallan voimalla, käy päinvastoin: vain minä olen tärkeä. Jos opin saa miellyttävien kokemusten kautta: aikuisena on halu huolehtia muidenkin hyvinvoinnista. Miellyttävillä kokemuksilla tarkoitan lapsen ymmärtävän, että hänen olonsa on turvallista. Hän on rakastettu ja hyväksytty.

Kasvatuskokemuksista huolimatta aikuinen voi kehittää itseään. Yhteisöllisyyteen voi oppia, mutta se vaatii vaivaa. Sitä ikävää itsetutkiskelua, peiliin katsomista. On helppoa kääntää katseensa pois kotoisista epäoikeudenmukaisuuksista. Muun maailman ongelmista pääseee vielä helpommin eroon sivuuttamalla jutut lehdistä (siellä on kuollut niitä aasialaisia taas), vaihtamalla tv-kanavaa.

Mitä ahneudelle ja välinpitämättömyydelle pyhitettynä aikana pitäisi tehdä? Olla kääntämättä selkää ongelmille. Miettiä, olemmeko kuusikymppisinäkin tai juuri siksi velkaa toinen toisillemme. Edes sen verran,että kiinnostumme vähäosaisista ja haluamme asioihin parannusta. Valintani olen minä. Kuusikymppisenä sen jo näkee, viisikymppisenä vain huomaa.

Vanhuksena haluaisin olla jotakin muuta kuin kärttyisä mummu-zombi, joka on jo kauan sitten riistänyt elämän itseltään. Silti voi olla, että saan juuri sitä mitä en halua. Aina kun ei saa sitä, mitä tilaa eikä metsä aina vastaa kun sinne huutaa.