Kävin eilen np-ultrassa ja siellä kerrottiin sikiön kuolleen. Aina tiesi tämän vaaran mutta ei sitä kuvitellut tapahtuvan. Harmittaa kun 3kk aikanan kerkesi tottumaan ajatukseen toisesta lapsesta. Onneksi minulla on tuo 1vuotias piristämässä surullisten uutisten jälkeen.
Surullinen
tellu80
101345
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
.........
Otan osaa suruusi:(
Toivon paljon voimia ja tukea sinulle.
voimia sinulle! oliko mitään oireita ennen ultraa?
oireita. Nyt tiedän että sisälläni on kuollut pieni lapsenalku mutta ei se mitenkään oireile. Rv 5 6 näin sydämen lyövän. Sydän oli pysähtynyt rv 7 5. Nyt pitäisi olla rv13. Ihmettelin vain kun olo parani mutta pistin sen piikkiin että viikkoja oli jo sen verran kasassa. Tätä en toivoisi kenenkään kokevan. Nyt tarvitsee odootella paranemista ja sen jälkeen uskaltautua yrittämään uudelleen.
oireita. Nyt tiedän että sisälläni on kuollut pieni lapsenalku mutta ei se mitenkään oireile. Rv 5 6 näin sydämen lyövän. Sydän oli pysähtynyt rv 7 5. Nyt pitäisi olla rv13. Ihmettelin vain kun olo parani mutta pistin sen piikkiin että viikkoja oli jo sen verran kasassa. Tätä en toivoisi kenenkään kokevan. Nyt tarvitsee odootella paranemista ja sen jälkeen uskaltautua yrittämään uudelleen.
Otan osaa suruusi. Sinulle kävi se, mitä ei toivoisi kenellekään tapahtuvan. Koita jaksaa!
juuri keskenmenon kokeneena tiedän miltä sinusta tuntuu. Voimia sinulle, ja kuten itse sanoitkin, lapsesi on sinulle se syy jaksaa eteenpäin. Elämä on joskus turhankin julma!
Niin surullista. Kerrottiinko millä viikolla sikiö oli menehtynyt?
Otan osaa suruusi/nne. Miten olet mahtanut jaksaa. Meillä hiljattain aivan samanlainen kokemus. Ei sitä todellakaan osaa odottaa tai varautua tilanteeseen. Vaikka elämä on arvaamatonta eikä mikään ole itsestäänselvää. Päällimmäisenä oli kupliva odotuksen täyteinen ilo, että saa ensimmäistä kertaa nähdä ultrassa tulevan pikkuisen.Lääkäri ei löytänyt sykettä ja kokonsa puolesta sikiö olikin vain 8 viikkoinen. Tuttu lääkäri lohdutteli kovasti, mutta minua säästäen ehdotti toimenpidettä jo samalle illalle.Huone oli pimennetty ja kyyneleet vain valuivat. Olo kaiken tämän jälkeen on ollut epätodellinen. Yhdessä hetkessä elät odottavan naisen elämää ja yhdessä hetkessä et olekaan enää raskaana. Kun on tottunut jo ajautukseen lapsesta, nimiäkin miettinyt ja haaveillut kaikenlaista pikkuveljen tulevasta leikkikaverista. Ehkäpä jälkikäteen jossain vaiheessa koen jonkinlaista lohtua siitä, että tämä tapahtui näin aikasessa vaiheessa. Keskenmeno jo pidemmällä tuntuu niin pahalta ja julmalta.Arki jatkuu ja mielessä askarruttaa uskaltaisiko sitä yrittää ja missä vaiheessa, entäpä jos onnistumme miten minua)meitä pelottaa ne ensimmäiset ultrat. Toivon meille molemmille voimia ja uskallusta toivoa vielä pikkunyyteistä!
se on niin kurjaa kun on ehtinyt tottua jo ajatukseen, tiedän tunteen.
voimia ja siunausta teidän perheelle