Ajattelin kirjoittaa tänne ongelmistani, kun olen niin pitkään pitänyt kaikkea sisälläni...
Olen siis 15 vuotias tyttö, eli käyn peruskoulun viimeistä vuotta. Asun tällaisessa ihan saatanan ahdistavassa pikkukylässä jossa juorut liikkuvat ja kaikki puhuvat paskaa toisistaan.
Olen kertakaikkisen väsynyt elämääni. Välillä tuntuu että "no kai tämä tästä" ja välillä mikään ei suju. Minulla on vain yksi ystävä, hänen kanssaan olen vain koulussa. Vapaa-ajallani olen aina yksin kotona. En tiedä miten saisin ystäviä. Tuntuu, kuin kaikki joihin yritän tutustua, syrjisivät minua ja ajattelisivat että olen ihan kumma ja pelle tyyppi.
Ala-asteellakin jouduin usein olemaan yksin koska olin luokan lihavin tyttö. Pojat kiusasivat minua ulkonäöstäni ja itseluottamukseni katosi täysin. Silloin päätin näyttää, että voin muuttua->Lopetin syömisen lähes kokonaan, söin vain kun oli pakko, eli silloin kun äitini pakotti. Laihduinkin reilusti yli 10 kiloa. Sukulaiseni kauhistelivat kuinka paljon olin muuttunut ja laihtunut, vaikka omastamielestäni en ollut laihtunut paljoakaan. [En käynyt tuon reilun puolenvuoden laihdutusjakson aikana lainkaan vaa'alla sillä pelkäsin sen näyttävän jotain kaameaa lukua.]
Vasta kun tuli koulun terveystarkastus, jouduin astumaan vaa'alle. Puolessa vuodessa oli siis lähtenyt 12 kiloa. Terkkari ihmetteli, ja sanoin vain että olin muuttanut elämäntapojani. Ylä-asteen ensimmäisellä luokalla minua ei enää kiusattu, mutta olin yhä aina yksin, paitsi koulussa tämän ainoan kaverini kanssa. Sitten hänkin sai poikaystävän, ja ei muuta tehnyt kuin oli hänen kanssaan.
Masennuin ja olin itsetuhoinen, inhosin ulkonäköäni ja elämääni. Minusta aina tuntui että erotuin joukosta kamalan selvästi, oksettavana ihrapallerona. Silloin kapinakauteni taisi alkaa.
Lävistelin itseäni vanhempien kielloista huolimatta, aloin pukeutumaan erottuvasti ja asenteeni muuttui täysin. En välittänyt paskaakaan siitä mitä muut olivat mieltä. Ajoin pääni puoliksi siiliksi, värjäilin hiuksiani yms. Itsetuntoni kohosi hieman uuden ulkonäköni myötä. Mutta ystäviensaanti oli ja on yhä vaikeaa, koska kaikki tuntevat vain sen "lihavan ja syrjityn" minän.
Tällähetkellä, minä vain olen. Olen olen ja olen. Istun kotona. Yksin. Aamulla herään ja menen kouluun. Koulusta kotiin ja suoraan sänkyyn. Herään iltapäivällä ja menen koneelle. Sitten taas illalla nukkumaan. Tahdon ystäviä, poika/tyttöystävän, tahdon E-L-Ä-M-Ä-N !
Opiskelemaan pitäisi kesän jälkeen lähteä. Yhteishaku lähestyy. Sen tiedän, että lukioon en mene. En pärjäisi siellä. Tahtoisin taide-alalle, mutta joutuisin muuttamaan kauas, eivätkä vanhempani anna minun muuttaa vielä. Tahdon vain pois tästä paskakylästä, johonkin jossa kukaan ei tunne minua ! Tämä on niin turhauttavaa, kun kolme viimevuotta ovat olleet tätä samaa paskaa enkä vain jaksa enää! En löydä itsestäni hyviä puolia, en yhäkään.. Minulla ei ole muotoja, en tunne itseäni naiseksi... Pelkään ettei kukaan koskaan huoli minua, eikä anna mahdollisuutta.
En tahdo kuolla, tahdon elää. Mutta mitä hauskaa on elämässä jos sen joutuu kokemaan yksin? Mistä saan elämäniloa? Päässäni on kammottava mielikuva, jossa istun vanhana mummona yksin kotonani, enkä ole koskaan kokenut _mitään_! Naimisiinmenoa, lapsia, rakastumista.... odottaen vain että että kuolen. Mitä helvettiä minä enää voin tehdä?
Kiitos jos joku jaksoi lukea...
Olen siis 15 vuotias tyttö, eli käyn peruskoulun viimeistä vuotta. Asun tällaisessa ihan saatanan ahdistavassa pikkukylässä jossa juorut liikkuvat ja kaikki puhuvat paskaa toisistaan.
Olen kertakaikkisen väsynyt elämääni. Välillä tuntuu että "no kai tämä tästä" ja välillä mikään ei suju. Minulla on vain yksi ystävä, hänen kanssaan olen vain koulussa. Vapaa-ajallani olen aina yksin kotona. En tiedä miten saisin ystäviä. Tuntuu, kuin kaikki joihin yritän tutustua, syrjisivät minua ja ajattelisivat että olen ihan kumma ja pelle tyyppi.
Ala-asteellakin jouduin usein olemaan yksin koska olin luokan lihavin tyttö. Pojat kiusasivat minua ulkonäöstäni ja itseluottamukseni katosi täysin. Silloin päätin näyttää, että voin muuttua->Lopetin syömisen lähes kokonaan, söin vain kun oli pakko, eli silloin kun äitini pakotti. Laihduinkin reilusti yli 10 kiloa. Sukulaiseni kauhistelivat kuinka paljon olin muuttunut ja laihtunut, vaikka omastamielestäni en ollut laihtunut paljoakaan. [En käynyt tuon reilun puolenvuoden laihdutusjakson aikana lainkaan vaa'alla sillä pelkäsin sen näyttävän jotain kaameaa lukua.]
Vasta kun tuli koulun terveystarkastus, jouduin astumaan vaa'alle. Puolessa vuodessa oli siis lähtenyt 12 kiloa. Terkkari ihmetteli, ja sanoin vain että olin muuttanut elämäntapojani. Ylä-asteen ensimmäisellä luokalla minua ei enää kiusattu, mutta olin yhä aina yksin, paitsi koulussa tämän ainoan kaverini kanssa. Sitten hänkin sai poikaystävän, ja ei muuta tehnyt kuin oli hänen kanssaan.
Masennuin ja olin itsetuhoinen, inhosin ulkonäköäni ja elämääni. Minusta aina tuntui että erotuin joukosta kamalan selvästi, oksettavana ihrapallerona. Silloin kapinakauteni taisi alkaa.
Lävistelin itseäni vanhempien kielloista huolimatta, aloin pukeutumaan erottuvasti ja asenteeni muuttui täysin. En välittänyt paskaakaan siitä mitä muut olivat mieltä. Ajoin pääni puoliksi siiliksi, värjäilin hiuksiani yms. Itsetuntoni kohosi hieman uuden ulkonäköni myötä. Mutta ystäviensaanti oli ja on yhä vaikeaa, koska kaikki tuntevat vain sen "lihavan ja syrjityn" minän.
Tällähetkellä, minä vain olen. Olen olen ja olen. Istun kotona. Yksin. Aamulla herään ja menen kouluun. Koulusta kotiin ja suoraan sänkyyn. Herään iltapäivällä ja menen koneelle. Sitten taas illalla nukkumaan. Tahdon ystäviä, poika/tyttöystävän, tahdon E-L-Ä-M-Ä-N !
Opiskelemaan pitäisi kesän jälkeen lähteä. Yhteishaku lähestyy. Sen tiedän, että lukioon en mene. En pärjäisi siellä. Tahtoisin taide-alalle, mutta joutuisin muuttamaan kauas, eivätkä vanhempani anna minun muuttaa vielä. Tahdon vain pois tästä paskakylästä, johonkin jossa kukaan ei tunne minua ! Tämä on niin turhauttavaa, kun kolme viimevuotta ovat olleet tätä samaa paskaa enkä vain jaksa enää! En löydä itsestäni hyviä puolia, en yhäkään.. Minulla ei ole muotoja, en tunne itseäni naiseksi... Pelkään ettei kukaan koskaan huoli minua, eikä anna mahdollisuutta.
En tahdo kuolla, tahdon elää. Mutta mitä hauskaa on elämässä jos sen joutuu kokemaan yksin? Mistä saan elämäniloa? Päässäni on kammottava mielikuva, jossa istun vanhana mummona yksin kotonani, enkä ole koskaan kokenut _mitään_! Naimisiinmenoa, lapsia, rakastumista.... odottaen vain että että kuolen. Mitä helvettiä minä enää voin tehdä?
Kiitos jos joku jaksoi lukea...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toi on tosi yleistä, että älä vaivu masikseen kokonaan vaan ryhdistäydy edes vähän!
Ensiksi haet opiskelemaan sitä mikä kiinnostaa ja mielellään toiselle paikkakunnalle, koska uusi koulu, helppo aloittaa alusta, kaikki on samalla tasolla, kukaan ei tiedä susta yhttään mitään jne.
Paikkakunnan vaihdos auttaa ihan oikeasti, mä tiedän monta koulukiusattua kaveria, joiden elämä on lähteny uudessa koulussa tosi hyvin käyntiin ja ne on saanu kavereita ja muuttuneet tosi ulospäin suuntautuneiksi ja onnellisiksi.
yritä jaksaa, kyllä se siitä helpottaa :)
kummaa miten toi yksinäisyys on nii yleistä 15 vuotiailla :D itekki olen teen lähes samaa jokapäivä mitä sinäki, pysyttelen vaa elossa mutta en elä.
Vähän samankaltaista on elämäni nyt, joten kyllä meitä kohtalotovereitakin on.
Ei tämä tietysti mikään ratkaisu ole, mutta mitä jos yrittäisit etsiä kavereita netistä?
Jos haluat, että pojat kiinnostuvat sinusta, niin suosittelen, että alat pukeutua normaalisti ja kasvatat normaalit nätit hiukset.
"Jos haluat, että pojat kiinnostuvat sinusta, niin suosittelen, että alat pukeutua normaalisti ja kasvatat normaalit nätit hiukset."
Niin, koska kaikilla pojilla on samanlainen maku.
Ainakin suurin osa tykkää normaaleista hiuksista tytöillä, eikä puolikaljuista.
Toki on varmaan poikkeuksiakin.
*naurua*
Sähän taidat tietääkki tasan tarkkaan mitä kaikki ajattelee, varsinkin nää nykyiset 15-vuotiaat, eh, vanhapoika??
Että sun kanssas. Menee huonosti, eh?
Pohjalta pääsee vaan ylös tai sit hukkuu. Kumman haluut tehä? Tuskin jälkimmäistä.
Tee näin: 1.hanki ajanvietettä! Lue, piirrä, unelmoi. Elämäs vaikuttaa aika passiiviselta mut siihen voit tehä itekki muutoksen. Se on vaa ihan omasta itsekurin määrästä kii.
2.Nyt kun sulla on ajanvietettä, niin piristyt ihan varmasti. Katoppa vaikka joku hyvän mielen leffa... (en nyt osaa nimelt sanoo mut vaik joku Disney) Ja hymyile! Varmaa muutkin huomaa sun ilosuutes.
3. Jos oot kerta muuttunu vaan ulkosesti, niin mitä hyötyä siitä sitten oli? Kandeis nyt kerätä sitä rohkeutta, ei ne pojat oo enää tunnetasol yhtä tyhmii ku ala-asteel. Eikä tytötkää sen puoleen. Jotku ylimielisen olosetki saattaa olla ihan kivoja, mutt neki on epävarmoja, ihan niiku sinäki. Avaa niille ovi niin näet. ;)Vaik mulla oliki erilaiset tarkotusperät ku sulla on´, ellet sitt satu olee bi, et hehe.
Joo ei mul muuta. Tsemppiä ja yritystä. Pidä sitä niinku henkisenä lihottamisena ku oot kerta muuten laiha.