Eilen tuli taas eteen se hetki, että piti myöntää että nyt ei taas homma suju... Olen syönyt ensimmäisen Seronil-kuurin 17-vuotiaana ja sen jälkeen uudestaan muutaman vuoden välein. Masennuksen on aina tuntunut laukaisevan joku ulkoinen tekijä, stressi/lomautus/irtisanomisen uhka tms. Viime keväänä minulla epäiltiin rintasyöpää, sen jälkeen lopetin kesällä Seronilin syömisen ja yritimme raskautta mikä tärppäsikin heti - ja meni kesken ennen joulua. Nyt tuntuu siltä että vaikka tekisi mieli yrittää raskautta uudestaan niin pää ei kestä sitä, ahdistus ja masennus on aivan valtavaa enkä vaan enää oikein jaksa.
Lupasin miehelle että menen tänään puhumaan työterveyshoitajalla mutta se jännittää minua hirvittävästi. Olen ennen asioinut entisellä kotipaikkakunnallani sellaisen lääkärin kanssa jota en enää tavoita.
Minulla on jotenkin aina sellainen fiilis että lääkärit eivät usko minua, että pitää olla joko 40 astetta kuumetta tai joku katkennut jalka näyttää että kyllä mä nyt tässä ihan oikeasti olisin sairaana. Ja että voisi mennä sanomaan että nyt masentaa niin pitäisi olla täysin ihmisrauniona ja hysteerisesti itkeä että uskovat. Ja oon kuitenkin sen verran sulkeutunut ihminen tollaisissa tilanteissa että ihan varmasti en kyllä tahdo päästää itseäni parkumaan missään työterveyshoitajalla. Sitä paitsi jos alkaa jossain kesken työpäivän itkeskellä (ja jos joku vielä osoittaisi myötätuntoa) niin sitten sitä ei saa katkeamaan. Mutta sitten jos sinne tosiaan menee että "no hei mä tässä nyt oisin vähän masentunut ja vähän tähän piipahdin ennen palaveria" niin sitten varmaan toteavat että saikkua se vaan on vailla ja taitaa vaan olla lorvikatarria…
Aaargh. Vähän helpottaa tämä tilitys, kai sinne on mentävä. Ja pantava ne lapsihaaveet jäihin hetkeksi. :( Ei minusta oikein kyllä varmaan koskaan tulekaan hyvää äitiä kenellekään jos en osaa itsestänikään pitää huolta.
Lupasin miehelle että menen tänään puhumaan työterveyshoitajalla mutta se jännittää minua hirvittävästi. Olen ennen asioinut entisellä kotipaikkakunnallani sellaisen lääkärin kanssa jota en enää tavoita.
Minulla on jotenkin aina sellainen fiilis että lääkärit eivät usko minua, että pitää olla joko 40 astetta kuumetta tai joku katkennut jalka näyttää että kyllä mä nyt tässä ihan oikeasti olisin sairaana. Ja että voisi mennä sanomaan että nyt masentaa niin pitäisi olla täysin ihmisrauniona ja hysteerisesti itkeä että uskovat. Ja oon kuitenkin sen verran sulkeutunut ihminen tollaisissa tilanteissa että ihan varmasti en kyllä tahdo päästää itseäni parkumaan missään työterveyshoitajalla. Sitä paitsi jos alkaa jossain kesken työpäivän itkeskellä (ja jos joku vielä osoittaisi myötätuntoa) niin sitten sitä ei saa katkeamaan. Mutta sitten jos sinne tosiaan menee että "no hei mä tässä nyt oisin vähän masentunut ja vähän tähän piipahdin ennen palaveria" niin sitten varmaan toteavat että saikkua se vaan on vailla ja taitaa vaan olla lorvikatarria…
Aaargh. Vähän helpottaa tämä tilitys, kai sinne on mentävä. Ja pantava ne lapsihaaveet jäihin hetkeksi. :( Ei minusta oikein kyllä varmaan koskaan tulekaan hyvää äitiä kenellekään jos en osaa itsestänikään pitää huolta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kenties psykiatri? Jos ei ole niin varaa aika psykiatrilta, hänenhän erikoisalaansa nämä psyyken asiat ovat.
Yritin kysellä tuota vaihtoehtoa neuvolan ja sairaalan kautta, sitä ei pidetty tarpeellisena. Eli "jos nyt ihan hengenhätä tulee niin sitten voi miettiä että josko sinne johonkin väliin ehkä sitten saisi mutta ylityöllistettyjähän he ovat..."
Työterveyshoitaja käski ensin soittaa neuvolalääkärille ja kun sanoin että sinne ei saa aikaa (enhän enää ole raskaanakaan) niin antoi luvan soittaa ajan työterveyslääkärille, hän voi joko auttaa lääkityksen suhteen tai sitten ohjata eteenpäin. Minulle on kyllä iso hyöty siitä jos lääkärin saa menemään työterveyden piiriin, yksityiseenkään ei ole nyt varaa.
Tuntuu siltä, että kukaan ei mielellään ottaisi mihinkään vastaan ja kaikki käskevät soittaa muualle. Mahtaakohan olla ihan turhaa koko touhu.
kannattaa todella arvostaa. Ei kukaan osaava psykiatri pidä turhana yhtään potilasta, joka hakeutuu hänen vastaanotolleen. Jos näin ei käy, vaihda heti psykiatria. Lääkäreissä ja lääkäreissä on eroa.
Valitettava asiantila on se, että mielenterveysongelmissa todella parhaan avun saa yksityispuolelta. Mieti vielä tarkkaan vaihtoehtoa hakeutua yksityiselle psykiatrille. Sieltä sinulle on saatavissa paras apu.
Niin ja vielä: toistuessaan masennuksen hoito on aina vaikeampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Mitä useammin masennus toistuu, sitä tärkeämpää on saada siihen asiantuntevaa hoitoa.