Olen vähän päälle 30-v mies. Viime kesän lopulla elämäni ensimmäinen treffikumppanini halusi erota minusta muutaman tapaamisen jälkeen. Asia meni jokseenkin fiksusti siltä osin mutta jälkeenpäin tuli aika rankka olo: tuntui etten kelpaa kellekään, olen mitätön... olin kateellinen muille jne. Tuntui että epätoivo velloi minussa jatkuvasti.
Tätä jatkui hieman lieveten myöhäissyksyyn asti jolloin tapasin yllättäen nykyisen treffikumppanini, ehkäpä jopa naisystäväksi voisi häntä jo kutsua tässä vaiheessa. Hänessä on muutama piirre joita olen huolestuen mietiskellyt, mutta muuten hänen olemuksensa, suvaitsevaisuutensa ja huolenpitonsa ovat vallan mukavia. Olen aina haaveillut jostain tämmöisestä. Huono juttu nyt vain on se, etten osaa nauttia mistään.
Oloni on jokseenkin tyhjä ja neutraali. Kuten aiemminkin, en jaksa keskittyä opiskeluun tai harrastuksiini. Ennen nykyistä suhdetta luulin että olin ainoastaan vailla parisuhdetta joka eheyttäisi minut. Mutta nyt tämä suhde tämän mukavan naisen kanssa on vain lisännyt tyhjyyttä, tai sanotaan ettei se ole siitä vähentynyt. Jos tietäisin kuolevani huomenna en siitä jaksaisi paljoakaan välittää. Aivan kuin katsoisin jotain tylsää elokuvaa jonka pääosassa olen minä. Jollain tasolla en tiedosta, että minulla on vihdoin tyttöystävä vuosien yksinäisyyden jälkeen. Kun luen tuon äskeisen lauseeni uudelleen, en ole uskoa että se kertoisi minusta.
Yhteiset aktiviteetit naisystäväni kanssa tuovat hetkellistä nautintoa mutta onnellinen en ole, enkä rakastunutkaan ehkä. Toisaalta jonkin sortin vakituinen treffailu ajatuksena viehättää minua loogisesti. Ensimmäinen treffikumppanini oli vaikea tapaus joka ehkä lisäsi saalistusviettiäni ja siksi odotin enemmän ja petyinkin enemmän. Nykyisessä suhteessa saan melkein mitä vaan haluan. Hän on ymmärtääkseni minuun erittäin kiintynyt ja onnellinen. Välillämme löytyy ns. kemiaakin. Olen analysoinut tätä monella tasolla ja olen päättänyt etten ainakaan yleisen henkisen alavireisyyteni vuoksi suhdetta lopeta. En usko että toinen nainenkaan voisi minua piristää, tympeiltä näyttävät melkein kaikki. Hänen negatiiviset piirteensä nousevat pinnalle vaikka yritän hokea itselleni niiden olevan mitättömiä. Haluankin antaa mahdollisuuden tälle ja yrittää löytää iloa jostain tästä väsymyksen keskeltä.
Olenkohan tunnevammaisuuteen ajautumassa joltain osin? Tunnen tosin edelleen yleistä empatiaa ja lähimmäisrakkautta jne. Mutta jonkin sortin muuri estää minua olemasta onnellinen. Onkohan muille tapahtunut samaa. ?
Tätä jatkui hieman lieveten myöhäissyksyyn asti jolloin tapasin yllättäen nykyisen treffikumppanini, ehkäpä jopa naisystäväksi voisi häntä jo kutsua tässä vaiheessa. Hänessä on muutama piirre joita olen huolestuen mietiskellyt, mutta muuten hänen olemuksensa, suvaitsevaisuutensa ja huolenpitonsa ovat vallan mukavia. Olen aina haaveillut jostain tämmöisestä. Huono juttu nyt vain on se, etten osaa nauttia mistään.
Oloni on jokseenkin tyhjä ja neutraali. Kuten aiemminkin, en jaksa keskittyä opiskeluun tai harrastuksiini. Ennen nykyistä suhdetta luulin että olin ainoastaan vailla parisuhdetta joka eheyttäisi minut. Mutta nyt tämä suhde tämän mukavan naisen kanssa on vain lisännyt tyhjyyttä, tai sanotaan ettei se ole siitä vähentynyt. Jos tietäisin kuolevani huomenna en siitä jaksaisi paljoakaan välittää. Aivan kuin katsoisin jotain tylsää elokuvaa jonka pääosassa olen minä. Jollain tasolla en tiedosta, että minulla on vihdoin tyttöystävä vuosien yksinäisyyden jälkeen. Kun luen tuon äskeisen lauseeni uudelleen, en ole uskoa että se kertoisi minusta.
Yhteiset aktiviteetit naisystäväni kanssa tuovat hetkellistä nautintoa mutta onnellinen en ole, enkä rakastunutkaan ehkä. Toisaalta jonkin sortin vakituinen treffailu ajatuksena viehättää minua loogisesti. Ensimmäinen treffikumppanini oli vaikea tapaus joka ehkä lisäsi saalistusviettiäni ja siksi odotin enemmän ja petyinkin enemmän. Nykyisessä suhteessa saan melkein mitä vaan haluan. Hän on ymmärtääkseni minuun erittäin kiintynyt ja onnellinen. Välillämme löytyy ns. kemiaakin. Olen analysoinut tätä monella tasolla ja olen päättänyt etten ainakaan yleisen henkisen alavireisyyteni vuoksi suhdetta lopeta. En usko että toinen nainenkaan voisi minua piristää, tympeiltä näyttävät melkein kaikki. Hänen negatiiviset piirteensä nousevat pinnalle vaikka yritän hokea itselleni niiden olevan mitättömiä. Haluankin antaa mahdollisuuden tälle ja yrittää löytää iloa jostain tästä väsymyksen keskeltä.
Olenkohan tunnevammaisuuteen ajautumassa joltain osin? Tunnen tosin edelleen yleistä empatiaa ja lähimmäisrakkautta jne. Mutta jonkin sortin muuri estää minua olemasta onnellinen. Onkohan muille tapahtunut samaa. ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei kukaan toinen voi tuoda sisältöä elämääsi,tai poistaa yksinäisyyttä.Käy lääkärillä
Kerronpa sinulle ratkaisun ongelmaasi, mutta älä odota että se on helppo. Äärimmäisen yksinkertainen se kyllä on, mutta toteutuessaan se saattaa olla ehkä yksi ihmiselämän haastavimmista kokemuksista.Liippaa läheltä, jos totean, että vastaus löytyy kaurapuurosta.
--
Raakaan itsekuriin kykenevä henkilö huomaa tempun tehdessään jonkin ajan kuluttua elämänsä saavan moniin asioihin aivan uudenlaisia näkökulmia. Niksi nimittäin piilee siinä, että jättää kaurapuuron syömättä.
Siispä kun alkaa ahdistaa, sinnittele himoistasi huolimatta pari vuorokautta ilman ruokaa ja usko tai älä, mutta herkkuateria jota heikkona hetkenä odotat enemmän kuin mitään muuta, nautittuna naisystäväsi kanssa saa elämäsi hymyilemään.
Jos koet ettei se yksin riitä, samaa kieltäytymistekniikkaa voit soveltaa muihinkin asioihin, kuten seksiin,medioihin tai vaikkapa löhöilyyn. Vältä ajoittain kaikkea sitä, minkä vuoksi olet luullut hankkivasi rahaa ja tulet ennen pitkää kuin vahingossa huomanneeksi asioiden oikeat mittasuhteet.
Maslow'laista perustarpeiden kaipuuta voi soveltaa myös ihmiset, jotka kokevat että heillä on jo kaikkea.
Korpivilosohvi osuu naulan kantaan, jos kyseessä on muuten terve ihminen: perustarpeiden tyydyttäminen viiveellä parantaa monta "masennusta" ja täyttää epämääräisen elämäntyhjyden.
Taitaa olla monelle liian yksinkertainen lääke? Ei todella tarvita tunteissa vellomista, tuntikausien terapioita ja "syvällisiä" analyysejä lapsuuden mahdollisista pettymyksistä. Älkää uskoko kaikkea sitä psykohapatusta, mitä nykyään syötetään monelta taholta. Liika oman navan tuijottelu ei ole koskaan hyvästä.
itsesi kanssa, ei niitä voi toinen ihminen parantaa.
Tutkipas nyt itseäsi tarkasti. Lopeta pakeneminen.
Mitä haluat elämältä?
Opettele ajoissa keskustelemaan naisystäväsi kanssa, vain siten voi toiseen ihmiseen kunnolla tutustua.
Jos harrastat teeskentelyä, tulee se ilmi ennemmin tai myöhemmin.
Etsi itseäsi. Arvosta itseäsi (terveesti) ja opettele arvostamaan toisiakin ihmisiä.
Jotenkin kuullostat robottimaiselta, pyri sellaisesta eroon. Ole tunteva ihminen. Ole MIES.