Kertokaa hyvät synnyttäneet vastasiko synnytys odotuksianne, toiveitanne ja mielikuvianne vai oliko kokemus niitä parempi/pahempi? Mikä oli parasta ja pahinta?
Vastasiko synnytys odotuksia?
kevätsynnyttäjä 2007
163128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Synnytys ei ollu yhtään sellaista mitä olin kuvitellut.Alkoi lapsiveden menolla,lähin muka synnyttään,3pvää osastolla ja sitte piti lopuksi käynnistää ku ei alkanu tapahtuun mitään... Supistukset ei tuntunu niin kipeiltä ku olin odottanu.Avautuminen kesti 15h,mitä en kans olisi ikinä uskonu,koska paikat oli ollu auki jo rv37 lähtien.Oli siis mahdollisimman pitkä ja tylsä tapahtuma,sillon ainaki tuntu siltä!
Kipua en tuntenu ku vain supistellessa ja sekin loppui epiduraalin saantiin,puudutus vaikutti vielä ponnistaessakin niin en tuntenu silloinkaan yhtään mitään.
Avauduin lopussa vauhdilla ja ennenkuin ehdin huomata mua pyydettiin ponnistamaan ja toisin ku luulin käyvän,en edes herkistelly vauvan ulos tultua,olin jotenki ihan ihmeissäni sen 15h odottelun perään,et "tässäkö se jo oli",lopussa kaikki meni vauhdilla.Vauva syntyi imukupilla ja joutui happikaappiin,kaikki meni ihan erilailla ku mitä olis voinu kuvitella tapahtuvan.Loppu kuitenki hyvin kaikki hyvin,jännä muistella näin 5kk jälkeen...
Parasta oli tietenki saada se lapsi sitten lopuksi syliin ja ihmetellä siinä sitä pientä kääröä,et voiko tuo oikeesti olla mun =)
Pahinta oli vaan se oottaminen ,oottaminen ja taas vaan se oottaminen et millon alkaa jotain tapahtuun ja tietenki sitte se ku vaavi vietiin sinne happikaappiin,vaikkaki kaikki oli kuitenki hyvin.
Synnytys ei ollu yhtään sellaista mitä olin kuvitellut.Alkoi lapsiveden menolla,lähin muka synnyttään,3pvää osastolla ja sitte piti lopuksi käynnistää ku ei alkanu tapahtuun mitään... Supistukset ei tuntunu niin kipeiltä ku olin odottanu.Avautuminen kesti 15h,mitä en kans olisi ikinä uskonu,koska paikat oli ollu auki jo rv37 lähtien.Oli siis mahdollisimman pitkä ja tylsä tapahtuma,sillon ainaki tuntu siltä!
Kipua en tuntenu ku vain supistellessa ja sekin loppui epiduraalin saantiin,puudutus vaikutti vielä ponnistaessakin niin en tuntenu silloinkaan yhtään mitään.
Avauduin lopussa vauhdilla ja ennenkuin ehdin huomata mua pyydettiin ponnistamaan ja toisin ku luulin käyvän,en edes herkistelly vauvan ulos tultua,olin jotenki ihan ihmeissäni sen 15h odottelun perään,et "tässäkö se jo oli",lopussa kaikki meni vauhdilla.Vauva syntyi imukupilla ja joutui happikaappiin,kaikki meni ihan erilailla ku mitä olis voinu kuvitella tapahtuvan.Loppu kuitenki hyvin kaikki hyvin,jännä muistella näin 5kk jälkeen...
Parasta oli tietenki saada se lapsi sitten lopuksi syliin ja ihmetellä siinä sitä pientä kääröä,et voiko tuo oikeesti olla mun =)
Pahinta oli vaan se oottaminen ,oottaminen ja taas vaan se oottaminen et millon alkaa jotain tapahtuun ja tietenki sitte se ku vaavi vietiin sinne happikaappiin,vaikkaki kaikki oli kuitenki hyvin.
Olin varautunut kaikkeen kamalaan, hirvittävään kipuun jne. mutta hyvin sen kivun kesti eikä se ollut yhtään sellaista mitä ihmiset pelottelivat. Ilman epiduraalia oli erittäin helppoa olla, sitäkään päätöstä kun moni ei meinannut uskoa että voisi etukäteen päättää olla ilman sitä.
Mielikuvani oli, että se on mukava ja luonnollinen kokemus, sellainen se olikin. Parasta oli kotona sinnittely viimeiseen asti, sairaalassa kerettiin olla muutama tunti kun tyttö syntyi. Niin ja toki parasta oli ponnistusvaiheesta yli pääseminen, se ei mitään nautinnollista ollut. Sen ponnistusvaiheen voisi siis sanoa olleen pahin. Onneksi se ei kauaa kestäkään.
Kyllä se suurinpiirtein vastasi. Olin varautunut silmittömään kipuun, mutta kukaan ei ollut kertonut minulle, miten mainiosti kivusta selviää ilman puudutusta esim. suihkulla ja liikkumalla (ja kiroamalla XD).
Hämmentävää oli se, että supistukset olivat varsinaista synnytystä kivuliaampia. Samoin en ollut ottanut huomioon, miten väsynyt ihminen saattaa olla 24 tunnin valvomisen jälkeen, kun ponnistusvaihe olisi päällä.
Kaikkiaan kokemus oli parempi kuin kuvittelin. Sanoisin jopa, että kaunis. Kuusi tuntia synnytyksen jälkeen juttelin jo uskaltavani tulla uudelleenkin. :)
Pahinta oli kotona odottaminen supistusten kanssa. Sairaalassa oli ruuhkaa, joten ehdin kotona avautua hyvin ennen kuin sain luvan saapua. Parasta oli tietenkin vihdoin ja viimeinekin odotetun nyytin saaminen kainaloon. Väsymyksestäni huolimatta en malttanut illalla millään nukkua, kun tahdoin vain seurata pienen tyttäremme nukkumista. Oli niin epätodellista, että siinä hän nyt oli.
Hitsi, nyt iski vauvakuume. :)
Olen pelännyt synnytystä. Raskaaksi tulemista olen lykännyt pari vuotta sen takia. Sitten uskalsin tekeytyä raskaaksi ja synnytys tuli eteen hyvin yllättäen. Aamulla oli veristä vuotoa ja iltapäivällä supistukset olivat jo aika napakoita. Ajattelin käydä vain tarkistuttamassa tilanteen. Olinkin viisi senttiä auki sairaalaan tullessani ja siitä suoraan saliin. Kaksi tuntia ja syntyi poika. Ihan luomuna sitten kaiken lisäksi. Kipeää teki, mutta en silti kokenut missään vaiheessa, että kuolisin tai etten kestä. Kivun keskellä tuli toki aneltua kaikkea kipuun, mutta se kipu kesti vain niin hetken. Yllätyin kivusta: se ei ollut sellaista terävää vaan kovaa paineen tuntua. Sitä jotenkin kesti. Ylläytin, miten pirteä olin heti synnytyksen jälkeen. Kätilöni oli aivan ihana. Olin varautunut kauheaan kätilöön. Olin myös varautunut maratonisynnytykseen. Synnyttäminen tosiaan kuulostaa kauheammalta, kuin mitä se on. Lisäksi oma asenne ratkaisee todella paljon.
Olin melkein pettynyt kun synnytys meni niin kuin olin ajatellutkin. Tai ainakin melkein. Odotin paljon kovempaa kipua jota ei sitten tullutkaan. Ponnistusvaiheessa päästiin ehkä lähimmäs sietokyvyn rajaa, mutta senkin kesti kun tiesi että kohta tämän on pakko olla ohi eikä sekään ollut niin paha kun olin ajatellut. Synnytys kesti 6h, sitä ennen valvottu yö kotona. Lapsivesi meni sairaalassa ja epiduraalia en tarvinnut kun kohdunkaulan puudute riitti hyvin. Ammetta pääsin kokeilemaan kanssa. Siinä oli hyvä ottaa vastaan supistukset silloin kun ne oli vielä hallittavissa ilman puudutteita.
Se oli kanssa yllätys miten juuri ennen ponnistusvaihetta vielä torkuin ilokaasun ja kohdunkaulan puudutteen avulla (valvomista takana noin 70h putkeen).
Synnyttäminen oli oikeestaan todella kivaa mutta ei sitä ihan huvikseen lähtisi tekemään ja valitettavasti jokainen kerta on erillainen.
Mies vähän ihmetteli kun mua alkoi hymyilyttää kun supistukset alkoivat selvästi voimistumaan ja säännöllistymään. Muistelin päässäni niitä "rentoudu supistuksen aikana äläkä pistä vastaan, anna suipstuksen tehdä tehtävänsä" ohjeita. Yritä siinä rentoutua kun saattuu. Pakkohan sitä on vähän pistää vastaan.
Ensi kerralla jos sellainen tulee syön vaikka väkisin enemmän ennen lähtöä vaikka ruoka pyrkisikin ulos suipstusten aikan. Olin aika huonona kun en ollut nukkunut enkä syönyt kunnolla pariin vuorokauteen.
Kaikkea sitä naisen kroppa kestääkin.
että tein toivomuksen masu asukille ettei syntyisi jouluaattona vasta seuraavalla viikolla (aatto oli sunnuntai) vaikka heti seuraavana päivänä mutta ei aattona...
niin se sitten syntyi 25.12. eli hyvinoli poika kuulolla mahassa ja näinkin homma meni niin kuin olin ajatellut. Supistusten lomassa vietin perinteisen joulun haudoilla käymisineen ja jouluaterioineen suvun kanssa.
Pahinta:
Monta päivää käynnistettiin, lapsivedet meni keskellä yötä. Kätilö katsoi vähän hölmistyneenä vieressä, kun sänky kastui. Sitten häippäsi, sammutti vielä huoneesta valot! Jäin siihen monttu auki vettävaluvana märkään sänkyyn ihmettelemään et mitäs sitten...
No, päästiin siitä muutaman huonostinukutun yön jälkeen synnytyssaliin ja tippaan= perkeleelliset kivut ja tuskat, onneksi epiduraali auttoi. Kellon ympäri ja risat joku kätilö hoki vieressä että kyllä se siitä lähtee ja kohta sulla on lapsi. Pyysin synnytysjakkaraa kun tuntui ettei oikeen lähde siitä, mutten saanut.
No ei se tosiaankaan lähtenyt, vaan keisarinleikkaukseen. Kokoarvio oli mennyt 1,5 kg puihin, lapsi oli jäänyt jumiin.
Parasta oli nähdä se limainen ja märkä sydäntäsärkevästi rääkyvä lapsi.
Kirjotin jo tuonne imukuppikyselyyn näin, mutta kuvaa synnytystäni niin kopioin myös tähän..
Loppuun lisäsin synnytyskokemuksiani, jos joku jaksaa lukea ;)
Mulla oli ihan normaali synnytys, ainakin siihen asti kun ponnistusvaiheessa vaavin arvot aina heikkeni.. Lääkärikin ilmaantui paikalle, mutta siinäkään vaiheessa meille ei mitään sanottu.. Kuiskuttelivat vaan keskenään käilöt ja kehottivat vaan ponnistamaan aina kun supistus tuli. Tiesin kumminki että jotain on vialla, koska lääkäri ei muuten paikalle ilmaannu.. Näin jo lekurin ottavan imukuppipaketin käteensä ja sanoinkin/huusin et nyt se lapsi sieltä ulos, maksoi mitä maksoi.. Kätilö viilsi välilihan (sattui ihan saatanasti muuten) ja imukuppi laitettiin vaavin päähän. Sit oli enää yks ponnistus ja poika oli maailmassa. Napanuora oli yli metrin ja kaksi kertaa kaulan ympärille kiertyneenä, joten olin vain erittäin helpottunut että siinä vaiheessa olin jo sitä ulosauttoa vaatinut. Vaikkakin tikkejä vaadittiin sisälle 13 ja ulos 2 ja tikkaaminen oli tuskaa, joka neulallisen tunsin.. Mutta ei kaduta siltikään vaikka tikitkin repesivät kotona, onhan minulla ainakin elossa oleva lapsi jota ei välttämättä ilman imukuppiulosauttoa olisi.. Kätilöt olisivat nimittäin vielä antaneet minun vaan ponnistaa ja yrittää ilman apuja. Tarjontakin oli jotenkin kuulemma outo, mutten enää muista.. Nyt pojun papereissa lukee lievä hapenpuute synnytyksessä :( täytyy vaan toivoa ettei se tulevaisuudessa näytä jälkiään jättäneen.. Iloinen ja reipas hän on, ikää nyt pari pvä yli 2kk.
Supistukset alkoivat klo06 sinä aamuna, enne sitä ei ollut mitään tuntunut, viikkoja oli jo 40 2. Olin jo ajatellut että jouduttaan käynnistämään.. Sairaalaan mentiin klo 10.30, jossa vietin käyrällä 1,5h, passittivat vielä kävelemään pariksi tuntia, koska olin vain 2 sormelle auki. Ihan raskauden alusta asti ollut yhdelle sormelle auki.. Noh siinä käpytettyämme, tuskissani kun olin, niin palasimme takaisin ja ottivat sisään.. Saliin myö jouduttiin/päästiin siis klo 15, olin auki kolmelle sormelle silloin.
Ilokaasu ei minuun tehonnu ja epiduraaliakin jouduttiin vielä lisäämään heti kalvojen puhkasun jälkeen. (Sain epiduraalin epänormaalia korkeammalle kun alaselässä on tatuointi, luulin etten saa lainkaan..) Sattui aivan sairaasti supistukset, mutta en meinannut aueta millään.. Lopussa tapahtui sitten aukeaminen ihan huomaamatta ja nopeaan, että saikin alkaa jo ponnistamaan kun kätilö kurkkas, että missä mennään.. En muista nyt kauan ponnistusvaihetta kesti, mutta lapsi syntyi sitten 22. Kovista kivuista ja sattuneesta tikkaamisesta huolimatta ihmettelin vain että tässäkö tämä ny olikin.. Valmis olin siihen hommaan heti uudestaan! Ei jäänyt onneks ainakaan mitään kamalia traumoja.. Pojun näkeminen pyyhki kaiiken mielestä, hän oli niin kovasti odotettu.. En tiedä mistä se synnytyksen kesto lasketaan, mutta olin yllättynyt ensisynnyttäjäksi että meni nuinkin nopiaan.. Osastolla oltiin klo00 ja sinä yönä taisin malttaa jopa tunnin nukkua..
Olen kolme alatiesynnytystä kokenut ja kaikki menneet ihan hyvin. Olen aina lähtenyt avoimin ja luottavaisin mielin ja sillä varauksella, että jos jotain sattuu niin kyllä ne lääkärit ja kätilöt hoitaa.
Ei vastannut kummallakaan kerralla.
Esikoinen käynnistettiin yliaikaisuuden vuoksi. Kaiken kaikkiaan kauhea synnytys. Olin varma että siinä oli meidän perheen kaikki lapset. Toisin kävi.
Toinen lapsi käynnistyi itsekseen ja oli oikea oppikirjasynnytys. Olin heti synnytyksen jälkeen sitä mieltä että voin tehdä vielä vaikka kymmenen!
Pahinta ensimmäisessä synnytyksessä oli se että kukaan ei ottanut todesta sitä että mielestäni kipulääkitys ei auttanut yhtään! Ja sen kesto. Parasta oli se kun kuulin että pääsen lopultakin sektioon, kun ei se muuten synny.
Toisen aikaan pahinta... hmm... Oli niin erilainen synnytys että siinä ei ollut oikeastaan mitään pahinta. Parasta oli ymmärtäväinen kätilö, joka sai minut rentoutumaan vaikka kipulääkitys ei auttanut tälläkään kertaa.
Lähdin toista lasta synnyttämään ilman mitään paineita ym. Ensimmäisen lapsen synnnytys oli niin helppo ja nopea, että ajattelin homman sujuvan kutakuin samalla tapaa tai ehkä jopa nopeammin. Toisin kävi..Kohdunsuu avautui nopeammin, kuin kätilö osasi omien sanojensa mukaan arvata. Pyysin epiduraalia jossain, mutta sitä ei voitu enää antaa. Ponnitusvaiheeseen asti kaikki meni suurin piirtein odotusten mukaan. Kätilö antoi luvan ponnistaa jos siltä tuntuu. Ja sit ponnistettiin, ponnistettin ja ponnistettin. Kätilö kutsui lääkärin ja lääkäri tutki ja sanoi, että oikein on tulossa, mutta pää liikkuu vielä. Ja taas ponnistettiin. Sydän äänet rupes supistuksien aikana laskemaan rajusti. Eniten näin jälkeen päin ärsyttää, ettei kukaan kertonut mulle mitä tapahtuu ja missä mennään. Siinä tilanteessa olin itse niin väsynyt, etten jaksanut enää kysellä mitään. Yhtäkkiä huoneesen ryntäsi paljon ihmisiä. Yksi painoi mahan päältä, yksi veti imukupilla ja jotkut pitivät jaloista kiinni. Kaikista kauheinta oli se kun piti imukupin laiton väleissä olla ponnistamatta monia kertoja. Imukupin laitto ei itsesään sattunut, mutta se tuntui todella epämiellyttävältä. Kolme kertaa vetivät ja joka kerralla irtosi. Neljännellä kerralla saivat pään likkumaan ja huusivat, et nyt on pakko saada vauva maailmaan, ponnista! Jälkeenpäin kätilö sanoi, että jos ei olisi sillä viimeisellä ponnistuksella syntynyt, niin olisivat leikanneet. Ponnistusvaihe kesti 2h5min. Poika tuli avotarjonnassa. Kätilö sanoi sitä hieman epäilleensä, mutta ilmeisesti luotti lääkäriin.Mulle jäi tosi kurja tunne koko synnytyksestä. Ja siitä, että mulle ei kerrottu synnytyksen aikana yhtään mitä tapahtuu ja mitä tehdään. Ja siitä, et lääkäri tutkittuaa lapsen tarjonnan tokaisi vaan kätilölle, et onko ensisynnyttäjä, pitäiskö ponnistaa kovemmin.
Kertokaa hyvät synnyttäneet vastasiko synnytys odotuksianne, toiveitanne ja mielikuvianne vai oliko kokemus niitä parempi/pahempi?
Kokemus oli kivuliaampi mitä ikinä osasin kuvitella, vaikka olin varautunut hirvittävään kipuun. Kipu oli kuitenkin paljon, paljon kovempaa kun käsityskykyyni mahtuu.
Asiat mitkä eivät menneet niinkuin olin odottanut/toivonut:
1. Synnytys käynnistettiin. Olin odottanut, että se alkaisi normaalisti.
2. Kätilöni ei ollut kovin ymmärtäinen kipujani kohtaan. Olisin luullut, että kätilö ei olisi niin innokkaasti väheksymässä tuskaista tilaani ja ottamassa ilokaasua (joka oli todellinen tukeni ja turvani) pois.
3. Synnytyksessä käytettiin imukuppia sydänäänien romahtamisen, väsymykseni ja ponnistusten voimattomuuden takia. -> Olin luullut, että ponnistusvaihe ei olisi niin kamalaa. Se oli kuitenkin kaikista kivuliainta ja kauheinta. Ei ollut ponnistamisen tarvetta, olin kaikesta tuskasta turta ja väsynyt. Lapsi käytännössä revittiin ulos.
4. Istukka ei irronnut ollenkaan, vaan jouduin istukan käsinkaavintaan. -> Luulin, että kaikki on nopeasti ohi kun se istukka tulee 15 min. sisään ulos vauvan jälkeen, vaan eipä tullutkaan n. 45 min. yrittämisen jälkeen napanuora katkesi ja istukka jäi kohtuun.. Ja kätilö totesi, että leikkaussali valmiiksi.
5. Vauvan syntymän jälkeen en tuntenut niin suuria tunnemyrskyjä mitä olin odottanut. -> Olin kuvitellut, että rakkaus vauvaan syntyy salamana. Kuitenkin ihmettelin vauvaani vielä kuukaudenkin päästä tajuamatta, että tuossa se nyt on, jota niin innolla odotettiin.. :O
6. Eniten yllätti se, ettei synnytys ollut niin ruusuista kuin esim. neuvolassa annettiin ymmärtää. Neuvolassa sanottiin mm. kivunlievitykset ovat hyvät (itselläni epiduraali aiheutti pelkkää palellusta) ja että kyllä se henkilökunta ymmärtää ja tietää mitä tehdä.. No niinpäs tiesikin, ilokaasu vaan pois kun se on synnyttäjän ainoa keino pysyä "järjissään" ja kestää kipu.. Siis ehkä lääketieteellisessä mielessä tiesi mitä tehdä, mutta empatiakyky ja tunnepuoli oli sitten toista. Ja minulle ei myöskään kerrottu mitään missä mennään. Minulle vain huudettiin, että ponnista, ponnista..
Mikä oli parasta ja pahinta?
Parasta oli ehdottomasti se hetki, kun kaikki oli ohi ja vaivuin armeliaaseen nukutusuneen leikkaussalissa. Se, että rääkki loppui.. Näin jälkeenpäin ajattelen kuinka nopeasti selvisin ja että kuinka ihana lapsi minulla on, mutta silloin halusin vain nukkua. Tiesinhän, että lapseni on hyvissä käsissä eikä hänellä ole hätää...
Pahinta oli henkinen järkytys, joka alkaa vasta nyt häventyä, järkytys siitä millaista synnyttäminen voi olla. Järkyttävää oli myös synnytyksen jälkeisenä päivänä se, että verenhukka oli niin valtava etten jaksanut edes pitää silmiäni auki. Saati, että olisin noussut seisomaan omille jaloilleni..
Lyhyesti sanoisin, että pahinta oli juuri se avuttomuuden ja hallitsemattomuuden tunne. Ettei ollut tilanteen herra(nainen;)) vaan täysin muiden armoilla. Ja kipu oli tietysti kamalaa...
Sun synnytykses eteni aivan samalla tavalla, kun mun, paitsi että mä sit jouduin siihen leikkaukseen. Mulla yritettiin kans imukupilla ja yks lääkäri oli jo sakset kädessä, mut onneks ei (sinnekin) haavaa tehty. Imukuppi irtos ja lapsivesi oli jo aivan vihreää ja paksua. Mulle ei sitä sanottu, mutta mies kertoi jälkeenpäin. Sitte lähettiin juoksujalkaa saliin ja mies joutu jäämään synnytyssaliin. Se oli mun elämäni kamalin ja pelottavin hetki. Mä en edes jaksanu omin voimin kierähtää leikkauspöydälle. Takana oli 10 tuntia todella kipeitä supistuksia, epiduraalikin oli joskus annettu, mutta vaikutus oli loppunut jo ajat sitten, 1½h olin ponnistanut... Onneks tuli sit nukutus, ja kaikki oli ohi kun heräsin.
Heräämössä heräsin, enkä aluksi saanut puhuttua (leikkauksessa olleen hengitysputken takia), tunsin vaan, et maha oli kadonnut ja vauvaa ei näkyny missään. Avautumisvaiheessa olin vuotanut paljon verta, ja poika oli vetänyt sitä, sekä vihreää paksua lapsivettä keuhkoihinsa. Hän oli kunnossa, mutta hänet oli viety vastasyntyneiden teholle antibiootin aloitukseen.
Poika oli ollut avotarjonnassa ja kaikenlisäks melkeen kilon painavampi, kuin arvioitiin.(3995g)
Mut loppu hyvin kaikki hyvin. Pelottaa vaan, et jos joskus mahdollisen uuden raskauden myötä joudun leikkaukseen..:(
Ainut positiivinen asia oli se, kun kätilö oli mun tukena (ja tietty oma mies). Lääkäri kans tullessaan huoneeseen (1½h:n ponnistuksen jälkeen) sanoi mulle, että "no niin, nyt sitten aletaan oikeen aktiivisesti ponnistamaan"!! Kätilö sanoi heti napakasti takaisin, et kyllä tässä on aktiivisesti ponnistettu jo 1½ tuntia. Siitä jäi hyvä mieli, kun hän ns. ajoi mun asiaani. Mä tein todellakin kaikkeni ja sen joutui lääkärikin viimein myöntämään, kun ei imukupillakaan lähtenyt.
Ihan vaan selvennykseks vielä muille, niin avotarjonnassa vauvan leuka on ylöspäin ja pää vaatii tässä tarjonnassa enemmän tilaa, kuin esim. raivotarjonnassa.
Haluanpa kertoa tähän esimerkin todella helposta synnytyksestä... näemmä niitäkin voi olla. Esikoista ähellettiin 11 tuntia, ainoana kivunlievityksenä koko aikana oli kuumavesiamme avautumisvaiheessa. Itku tuli ponnistellessa ja vannoin, ettei koskaan enää. Seuraava synnytys kesti reilu kuusi tuntia, tällä kertaa kuuma jyväpussi oli ainoa kivunlievitys. Mutta ponnistellessa taas meinas usko loppua ja tuli vähän kiirekin, kun oli napanuora pojan kaulan ympäri. Vaan sitten tämä kolmas... kauhulla jo odotin mitä tällä kertaa tuleman pitää - onneksi turhaan. Supistukset ei tuntuneet juurikaan kipeiltä, kun koko ajan oli jalkeilla ja liikkui. Sairaalaan mennessä kohdunsuu olikin jo täysin auki, salissa ehdittiin olemaan 15 minuuttia; kolmen supistuksen ja yhden ponnistuksen ajan! Kaikki tapahtui seisaaltaan, kätilö "kaappasi kopin" kontallaan... Ponnistusvaihe kesti yhden minuutin! Ja kun vauva oli ulkona, oli ihan hölmistynyt olo; tässäkö tämä tosiaan oli?! Eli tuskinpa olisi voinut olla helpompaa! Joskus näinkinpäin!