Yksin?

mutta eihän uto hyvältä kuullosta, sitä odottaa että asiat muuttuisivat lapsen myötä, mutta harvoin ne muuttuvat. Mutta itse sinun täytyy päätöksesi tehdä, ympäristönä lapsellesi ja sinulle tuo ei kuullosta hyvältä, turvallisuus ja pysyvyys olisivat ehkä tärkeämmät...

Olen myös kuudennella kuulla ja seurustellut n. 4vuotta miehen kanssa joka NIIN rakastaa minua, mutta aina kun meille tulee isompia ongelmia se itsesäälissään lähtee ja sanoo että parempi että erotaan...no, menee pari kuukautta ja kova katumus iskee (miehellä siis) ja minä olen aina ajatellut että nyt se viisastuu ja otan sen takasin..

Nyt on taas se hetki kun se olisi tulossa takasin, mutta empä otakkaan enään! Olen alkanut ajattelemaan asioita tulevan pikkuiseni kannalta. Elikkä kuinka kauheaa on jos mies lähtee TAAS kun vauva on jo tottunut häneen?!? Siinä en kärsi enään ainoastaan minä vaan lapsikin...Olen päättänyt että mies saa yrittää olla lapselle isä jos pystyy, mutta ainakaan helposti se ei ainakaan saman katon alle pääse asumaan, vaan olen lapsen kanssa kahdestaan..

En tiedä mistä syystä te eroatte? Onko syynä alkoholi, pettäminen vai jotakin pienempää...
Hankala sanoa mitä teet, mutta niinkuin tiedät niin koko ajan on vaikeampi luottaa toiseen ja melkein jo odottaa sitä hetkeä jolloin mies taas lähtee menemään, eikä silloin voi nauttia elämästä ja rentoutua..Vauvan kanssa tulee muutenkin olemaan raskasta ja jos siinä vielä on huono parisuhde niin huh, huh.

Voisitko sinäkin yrittää sopia silleen miehen kanssa että keskitytte vauvan tuloon, mutta ette seurustele saati sitten muuta yhteen asumaan?

Aika näyttää, kuinka teidän kahden käy.
Luulisi vauva-asian olevan niin suuri asia, että poikaystäväsi haluaa olla vain sun kanssasi.
Ainakin niin toivon. Mutta muista, ettäilman häntäkin kyllä varmasti elämässäsi pärjäät.
Ellei hän ole valmis kantamaan vastuutaan, sinäPÄRJÄÄT, Suomalaisella sisulla...älä anna periksi!!!! PALJON KAIKKEA HYVÄÄ JA NAUTI RASKUDESTASI!!

Hei! Muutin yhteen miehen kanssa ollessani 19-vuotias, hänellä oli neljävuotias lapsi, jota hoidin kuin omaani. Kun olin 26 vee, saimme tyttären :) Jo odotusaikana itkin yksinäisyyttäni ja avioliittomme "surkeutta". Kun tyttäremme oli 3-vuotias, mietin ekan kerran eroa. Tulin kuitenkin uudelleen raskaaksi ja ajattelin, että minun on tarkoitus jäädä... ja jäin. Lapseni ovat nyt 10- ja melkein 6-vuotiaat. Erosimme 1,5 sitten. En ole hetkeäkään katunut, näin on helpompi olla, vaikkei yksinhuoltajan arki ruusuilla tanssimista olekaan.
Sinulle sanoisin, että ratkaisun tekeminen on kovaa ja raakaa - tuntuu siltä, ettei sitä millää saa tehdyksi. Itselläni se kesti usean vuoden. Sanovat, että ehjä perhe on aina paras lapselle, mutta kokemusksesta voin sanoa, ettei lasten isän kanssa saman katon alla asuminen ole yhtä kuin ehjä perhe. Lapset tarvitsevat onnellisen äidin, äidin, jolla on voimia välittää lapsesta, äidin, jonka kaikki voimat eivät mene surkean suhteen ylläpitämiseen. Selviät kyllä lapsesi kanssa. Yritä pitää hyvät välit lapsen isään, niin lapsella on teidät molemmat. Onnettomien vanhempien on vaikea antaa jälkeläiselleen onnellista lapsuutta. Tulet huomaamaan, että lapsi antaa sinulle onnea ja hyvää oloa. Sinun pitää vain varmistaa, että sinulla on voimia vastaanottaa :) Tsemppiä :)

Lapsen hoitamisen lisäks sä et jaksa viel kinata miehen kaa, eli nyt ukko pihalle tai asiat selviks, itse pärjään muksun kaa paljon paremmin kahdestaan kuin ukon kanssa =)