Voi tätä surun päivää... Saattelin miehen aamulla junalle, jolla hänen oli tarkoitus matkata aluksi Turkuun Kakolaan ilmoittautumaan ja myöhemmin (ehkä vasta huomenna) jatkaa matkaansa varsinaiseen määräpaikkaansa, eli Käyrän avovankilaan. Tokihan tämä linnareissu on ollut tiedossa oikeudenkäynnistä asti, mutta surettaa ja itkettää silti. Tuomio oli puoli vuotta, josta hän ensikertalaisena istuu vain puolet, mutta aika tuntuu tajuttoman pitkältä, koska yhdessäolomme aikana emme ole olleet yhteensäkään erossa enempää kuin kymmenen yötä.
Eilinen päivä meni vielä suht normaalisti. Yhdessä pohdimme ja pakkasimme mukaan otettavaa tavaraa, katselimme tv:tä ja rakastelimme. Yöllä ei tahtonut uni tulla kummallekaan, mutta ei siinä sanoja tarvittu, vain lähelläoloa. Aamu meni ihan liian nopeasti ja teeskentelimme kumpikin reipasta, vaikka mieli oli maassa. Rautatieasemalla huomasin miten vaikeaa miehen on lähteä ja jättää vaimo ja perhe. Olin aiemmin olettanut että mies asemalla vain halaa nopsaan ja nousee junaan, ettei hyvästit pitkity, mutta hän odottikin ihan viimeiseen asti ja näin että itku oli lähellä. Sitten hän halasi minua lujasti, suuteli ja totesi rempseästi että "soitellaan ja kirjoitellaan!", mutta kun näin ennen hänen kääntymistään kyyneleet silmissä, niin pillahdin itsekin itkuun ja itkin koko kotimatkan, plus vielä kolme varttia päälle.
Nyt on miehen lähdöstä neljä tuntia, ja vaikka kyyneleet vielä kirvelevätkin silmissä, niin ei auta muu kuin keskittyä kotiin ja perheeseen ja ajatella, että tämä on sen kolmikuisen tuomion eka päivä. Kunhan ekat pari viikkoa menevät jotenkuten, niin eiköhän se loppuaika vierähdä nopeasti. Kuitenkin posti ja puhelut tulevat kulkemaan jatkuvasti kodin ja vankilan välillä, eikä kolme kuukautta loppujen lopuksi ole hirveän pitkä aika. Ja toivottavasti mies ottaa opikseen, eikä toista kertaa hölmöile ja ota tuomiota.
Eilinen päivä meni vielä suht normaalisti. Yhdessä pohdimme ja pakkasimme mukaan otettavaa tavaraa, katselimme tv:tä ja rakastelimme. Yöllä ei tahtonut uni tulla kummallekaan, mutta ei siinä sanoja tarvittu, vain lähelläoloa. Aamu meni ihan liian nopeasti ja teeskentelimme kumpikin reipasta, vaikka mieli oli maassa. Rautatieasemalla huomasin miten vaikeaa miehen on lähteä ja jättää vaimo ja perhe. Olin aiemmin olettanut että mies asemalla vain halaa nopsaan ja nousee junaan, ettei hyvästit pitkity, mutta hän odottikin ihan viimeiseen asti ja näin että itku oli lähellä. Sitten hän halasi minua lujasti, suuteli ja totesi rempseästi että "soitellaan ja kirjoitellaan!", mutta kun näin ennen hänen kääntymistään kyyneleet silmissä, niin pillahdin itsekin itkuun ja itkin koko kotimatkan, plus vielä kolme varttia päälle.
Nyt on miehen lähdöstä neljä tuntia, ja vaikka kyyneleet vielä kirvelevätkin silmissä, niin ei auta muu kuin keskittyä kotiin ja perheeseen ja ajatella, että tämä on sen kolmikuisen tuomion eka päivä. Kunhan ekat pari viikkoa menevät jotenkuten, niin eiköhän se loppuaika vierähdä nopeasti. Kuitenkin posti ja puhelut tulevat kulkemaan jatkuvasti kodin ja vankilan välillä, eikä kolme kuukautta loppujen lopuksi ole hirveän pitkä aika. Ja toivottavasti mies ottaa opikseen, eikä toista kertaa hölmöile ja ota tuomiota.
Vastaukset 32
Vanhimmat
uskoa siihen että miehesi miettii ja parantuu?!tyhmä tollo, ukkosi ei varmasti ole viimeistä kertaa linnassa!mieti mielummin sitä että ensi kerran kun syöt makkaraa niin ukkosi syö sitä samaa letkua myös linnan sisällä.ei se opiksi ota kun on noin hyvä uskoinen tollo siviilissä joka uskoo ja odottaa.mene mielummin baari kierokselle ja jaa pikku rakojasi oikein kunnolla kaikille.siinä unohtuu pikku linnan rotta ja voit saada jopa jonkun orgasminkin....
Otin miehesi vastaan.Riisutin alasti ja tuikkasin "pamppuni" rööriin.Kovasti tuntui nauttivan ja osastolla otettiin ilolla vastaan uusi riemurasia.
Ei taida ukko ehtiä kirjoitteleen kun joutuu oleen suu ja kädet täynnä nahkaluikkuja koko ajan.Yllättävän kireä oli perärööri.
Kokemusta tuosta samasta tilanteesta on! Se on todella hirveä tunne, itku tulee eikä millään meinaa saada sitä itkua sit loppumaan.. Mut pari ekaa viikkoa on rankimmat, kyllä se aika sitten siitä menee, kun tottuu tuohon uuteen elämäntilanteeseen ja kirjeet ja puhelut kulkee! Ja varmasti miehesi ottaa tästä kokemuksesta opikseen, koska varmasti hänelle on yhtä raskasta olla erossa sinusta (ja myös muista läheisistä ihmisistä)! Koitat vaan saada itsellesi muuta ajateltavaa, ystävät, harrastukset, opiskelu/työ, ettet koko aikaa murehdi tätä asiaa, niin mieli pysyy hiukan parempanakin! Jaksamisia odotteluun!
hyvä uskoisia tollo naisia riittää.muuten ei vangeilla olisi rahaa kanttiiniin eikä huumeisiin.rakastan,rakastan, onko tuttua?nyt minä muutun!onko tuttua? no ei se mitään olkaa vain kiltisti siviilissä ja ukkonne ei pieksä teitä kun tulee takasin.kyllä se jaksaa pari viikkoa olla nätisti rakkaimpansa kera ennen kuin taas vanhat kuviot palaa kehiin ja sitten takasin linnaan.mikä vitun hoitovietti teillä tollot oikein on?!
Kiitti asiallisesta viestistä! Mä ihmettelen mistä näitä tonttuja riittää, jotka kirjoittelevat kaikille vain perspanoista ja "tyhmistä ämmistä jotka hyväuskoisina odottelevat kotona". No, onneksi en jaksa piitata moisesta!
Palatakseni sinun viestiisi, niin oli lohdullista lukea, etten todellakaan ole ainoa joka joutuu läpikäymään kyyneleiset hyvästit ja rankat ensiviikot. Itsekin uskon, että oloni paranee 100% kun mies saa hommattua puhelinkortin ja kuulen hänen äänensä viikottain. Kirjeistä, jotka hän on luvannut kirjoittaa, tulee varmasti kullanarvoisia. Onneksi on perhettä ja hyviä ystäviä, että saan muuta ajateltavaa puheluiden ja kirjeiden odotukselta! Mieheni on kunnon kaveri, joka vain sattui mokaamaan pahasti, ja uskoi oikeudenkäyntiin asti selviävänsä ehdollisella tai yhdyskuntapalvelulla. Ehdoton tuomio oli shokki meille molemmille... Eiköhän tämä tästä. Päivä kerrallaan! Olisi kiva lukea vielä muidenkin kohtalotovereiden kirjoituksia, joten kirjoitelkaa!
Teille, jotka mieluummin kirjoittelette asiattomuuksia: sen kun vaan, en jaksa oikeasti välittää pätkääkään, enkä edes lukea paskaa, joten tuhlaatte energiaa ihan suotta!
Kyllä tuota yhteiskunnan pohjasakkaa saa vittu palvella.
..haluaa mennä makaamaan. Kyllä sitä ihminen mieluummin viettää siviilielämää ja käy töissä.
Näin ainakin minä teen mieluummin. Vankila-ajassa ainakin minulle stressaavinta oli ettei VOINUT ottaa mistään vastuuta, piti vain odottaa ja tuhlata aikaa.
Mieki itkent koko päivän, vaan miul se johtuu vaihevuosista,kyl meil miehilki tuloo.Sillonki mie porasin ko Eino läks lusimaa,sinne hää mänt tyrmään.nyyh,nyyh.
Munkin mies vankilassa ja tuomio on yli 3 vuotta josta kiinni 2 vuotta.Reilu vuosi jo takana ja ikävä raapii jatkuvasti sisintä...toki eniten aina kun on käyny päivän lomilla kotona.Takasin meno aina rankkaa koko perheelle.Käyrä on hyvä paikka jos vankila voi olla hyvä paikka.No Torstaina on vankien siirto päivä seuraavax käyrään.sieltä saa ostaa puh kortteja jatkuvasti.Tapaamiset ok ja sillee.siellä ramppaan viäl tovin
Olipa kiva lukea viestisi! Itsekin soittelin tänään Käyrään jo aamusta ja kyselin ihan perusasioista (rahan toimittaminen vankilaan, puhelut jne) ja tuntui olevan tosi mukavaa ja asiallista porukkaa tuo henkilökunta! Kuulin joo tuon homman, että vasta huomenna mieheni siirretään Turusta Käyrään, ja tuli vähän huono olo, kun ajattelen, että reppana joutuu vielä yhden vuorokauden matkasellissä virumaan... Tuskinpa on enää edes tupakkaa jäljellä, ja rahattomana lähti liikenteeseen muutenkin, koska oletti että Turussa ei saisi käteistä pitää, ja sovimme että minä hoidan hänelle täältä käsin tupakka- ja puhelinkorttirahat. Huomenna hän kyllä saa jo ensimmäisen kirjeen kotoa, samoin rahaa välttämättömyyksiin. Olisin laittanut jo tänään, mutta sekä Käyrässä että Turussa sanottiin ettei kannata, koska mies ei kuitenkaan saa niitä käyttöönsä ennen huomista.
Tänään on jo parempi olo kuin eilen, koska sain nukuttua ihan hyvin ja puuhaa on ollut aamusta asti, ettei ole silleen kerennyt ajatella ja murehtia asioita. Onneksi mieheni tuomio on vain sen 3kk... En tiedä kuinka jaksaisin odottaa vuosia kuten sinä.
Kirjoitathan mulle vielä? On lohdullista lukea muiden kohtalotovereiden mietteitä.
miehesi on taitava huilunsoittaja kun pääsee linnasta pois.
jos haluat tietää jotain ni kysy vain.mut esim.tapaamiset joka lauantai ja sunnuntai 11-14.PYHISIN MYÖS.Tapaamis tilat eritaloissa kun pamput,pihalla saa myös olla.Jos tulet miestäsi katsoon ni kannattaa tuoda hänelle ruokaa.suljettuja pakkauksia eli ihan mitä hän tekee sit niistä itselleen.kamttiini on kallis...!Jos asutte yhdes virallisesti saatte myös 3 viikon välein perhetapaamisen joka omakotitalossa vankilan lähellä.siellä ollaan yötä ja alkaa 17-15 loppuu.jos haluat kysyä jotain ni vastaan kyllä
Noista perhetapaamisista... Olemme naimisissa ja asumme (tietenkin) yhdessä, joten siinä suhteessa ei pitäisi olla ongelmia. Mutta eikös perhetapaamiset ala pyöriä vasta kun mies on ollut talossa kaksi kuukautta? Muistan jostain lukeneeni noin. Ja kun tuomio on 3kk:n pituinen, niin en usko että mun kannattaa enää viimeisen kuukauden aikana lähteä siellä pyörähtämään, matkaakin kun on lähes 400km, enkä omista autoa... Toki jos perhetapaaminen onnistuis vaikka jo ensi kuussa, niin lähtisin viivana! Kuinka pitkä perhetapaaminen on mahdollinen? Onnistuuko siis yön tai kahden viettäminen siellä? Parin-kolmen tunnin takia tuskin lähden istumaan junassa viittä tuntia ja bussissa vielä lisää...
Mites muuten postin kanssa. Mitä kaikkea vankilaan saa ja voi lähettää? Kerro kaikkea mitä mieleesi vain tulee!
PERHETAPAAMISTA JA MUUTENKI TAPAAMISET niin sanotusti anotaan.Viikon loppua varten tarvii jättää kaikista tapaajista tiedot Oisko ollu Keskiviikkoon tai Torstaihin mennes.kantsii käyttää perhetapaamiset jos käytätte niin astiat ja petivaatteet siält mut mausteis---perunoihin tarvii laahata mukaan.six suosittelen tee joku lämmitettävä ruoka mukaan ja aamupala ym jutskat.itse käytän myös kertakäyttö astioita ...syystä että aika kapissii astioita talossa.pärjäile...p.s kaikkeen tottuu.
suomi24 turku huoneeseen.privana mu nimimerkki iloineirma
lääkityksen,eikä pääse perhetapaamiseen!
mitä elämälleen tekee. Ei vankilaan jouduta, ellei siihen ole syytä Jälkeenpäin on turha nyyhkiä!!!
tuux vaix 21.00 siihe chattii takas jos haluat
Nähdään ysiltä!
sit
ukkosi persiin lunastuskondikseen.. UUuuahhaahaaahAAAAAAAAAH.. gutaaa! teki höpöä..
Hei.Koita pärjäillä ja kovasti voimia.Itselläni on samanlainen tilanne ja rankkaa on vieläkin kun miettii viimesiä päiviä mitä yhdessä kotona ennen lähtöä vietimme.Avopuoisoni siis lähti nyt maanantaina avotaloon istumaan reilut 4kk kestävää tuomiotaan.Perhetapaamiset saamme jo ensikuun alussa vaikka noin vähän aikaa vasta mennyt.Koittaa vaan itse pysytellä arkirutiineissa kiinni ja itsellä vähän pakko onkin meidän 10kk:den ikäisen tytönkin takia jo.Mutta tosiaan jos haluat kysyä jotain tai vaihtaa kuulumisia niin kirjoita tänne.Olen keski-suomesta.
Mihin avotaloon miehesi meni? Oon itse kanssa keski-suomesta ja mun mies istuu 2 vuoden tuomiotaan naaralla. Puol vuotta tässä ollaan kitkuteltu menemään, ja toiset puol vuotta pitäs vielä jaksaa. ja ei tää elämä helppoa oo vieläkään, mutta huomattavasti on helpottunut niiistä ensimmäisistä kuukauksista.
Hei, ja kiva kun kirjoitit! Kummasti sitä vaan alkaa tottua toisen poissaoloon pikkuhiljaa, vaikka ikävä onkin kova ja kasvaa koko ajan. Jokailtainen puhelu on asia, mitä odotan koko päivän, ja itse taas pyrin kirjoittamaan miehelleni päivittäin. Pyrin ajattelemaan positiivisesti, että jokainen kulunut päivä ja viikko tuo hänet lähemmäksi minua ja sen avulla yritän jaksaa. Voimia sinullekin!
Heips.Samassa paikkaa näyttävät sitten olevan. Mitenkäs sulla muuten on mennyt tämä aika nyt mitä oot ollu? Osaatko muuten kertoa yhtään noista perhetapaamisista että millaisia ovat siellä? Vai oletko ollut sellaisella?
Miula myös mies kivitalossa.. Tuomio hiukan yli 2 vuotta josta istuu ensikertalaisena puolet.. on vaikeaa vieläkin, vaikka on ollut jo kk poissa.. Toisen poissa oloon on kyllä tottunut, mutta ei siihen ikävään ollenkaan.. eikä siihen totu.. välillä niitä heikkoja hetkiä,että itkettää vain ja kun silloin ei voi toiselle soittaa on vaikeaa.. mut kaikki yhdessä jaksetaan ja mikä parasta, tuomion jälkeen rakas kotona ja saa elää vain toisillemme! Toisekseen se vuosikin on loppupeleissä lyhyt aika ihmisen elämässä!:) paljon jaksamisia sinne!! itse olen kaiken tämän lisäksi myös raskaana,näin ollen on myös jaksettava oman pienoisemme takia.. sitten tahtoisin kysyä sellaista, että kuinka määritellään koska vanki pääsee esim lomille? meinaan,kun hautajaisiin pääsee, mutta oman lapsen syntymään on huomattavasti vaikeampaa päästä.. raskaudella ei ole myöskään mitään merkitystä tapaamisia haettaessa,miksi?kun aina toitotetaan tärkeyttä olla lapsensakanssa jo raskausaikana,mutta nyt näin ei tapahdu isän osalta..seon kuitenkin lyhyt aika..
Hei,
tuo on niin totta, että vaikeinta on se, ettei itse voi soittaa tai edes tekstaria laittaa ikävän iskiessä! Olen sen verran hölmö, että kun puhelimeni piippaa tekstarin tullessa, niin melkein odotan, että mies siellä viestittää... Mekin olemme tottuneet tekemään kaikki asiat yhdessä ja soittelemaan/textaamaan silloinkin kun olemme hetkenkin erossa (kun toinen on duunissa tai vain kaupassa käymässä), joten tämä ero tuntuu tosi omituiselta. Uskon kuitenkin, että se mikä ei tapa, vahvistaa, ja kun mies kotiutuu, niin olemme entistä tiiviimmin yhdessä ja otamme parhaamme mukaan takaisin tämän ajan kun joudumme olemaan erossa.
Loma-asiaan en valitettavasti osaa sanoa mitään, mutta ehkä joku toinen osaa auttaa.
Niin kivitalosta ei pääse välttämättä ollenkaa lomille.Siihen ei ole mitään lakia tai sääntöä.Synnytys loma kantsii kysyä jo hyvissä ajoin ja Kakolassa se on ainakin ennen mennyt niin että jos avoin loma annettu ni kun katsot että synnytys hyvin käynnissä ja varmana tulee samana päivänä ni sä soitat kakolaan ja pamput tua ukkosi pelipaikal(TYKSIIN?).TOIVOTTAVASTI OLI JOTAIN APUU
Luin tossa ton viestiketjun läpi ja totesin, että te pääsette kaikki melko vähällä. Oma mies ollut linnassa jo yli 4v ja toinen mokoma vielä edessä..
Mutta hei, VAHVAT PÄRJÄÄ!!
Saa sitä omaa kultaa ikävöidä just niin paljon, kun haluaa ja tuntuu tarpeelliselta. Vaikka ite aluks epäilin etten pärjää, ja tulee ero.. Tai alkaa muut miehet kiinnostaa, niin kuitenki..
Tässä sitä vaan ollaan, uskollisena ja onnellisena, ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.
Ikävä on päivittäistä, mutta kaikkeen tottuu, myös ikävään!
Koittakaa vaan tytöt (miks ei pojatki) jaksaa rakastaa, se on tahdosta kiinni kuinka sujuu!
Kunnioitan sinua todella, että olet jaksanut ja jaksat odottaa miestäsi! Minulle tosiaan jo viikonkin ero miehestäni olisi aiemmin ollut ihan painajainen, ja nyt se on ollut tosiasia, plus että joudun psyykkaamaan itseäni kestämään vielä lopunkin aikaa. Kestämään siis jatkuvaa ikävää ja huolta toisesta. Mutta niin kauan kuin rakkaus ja luottamus ovat olemassa, meillä ei ole mitään hätää. Ja sama pätee näköjään teilläkin! Jaksamista toivottelen!
Joo kolme kuukautta ei ole mtn. siihen verrattuna, että mun mies on ollu jo yli vuoden linnassa ja nyt vasta pääsee avotaloon! Arvaa kuin paljo täällä on itketty. :(
Tulen lohduttamaan. Anna yhteystiedot. Yli vuosi puutteessa ei tee hyvää psyykkeellesi.