Olen nyt kaksi kuukautta elänyt syöpädiagnoosin kanssa. Jotenkin vaan tuntuu, että ahdistus lisääntyy päivä päivältä. Jotenkin tuntuu, ettei valoa tahdo näkyä tunnelin päässä. Kaikki tuntuu niin toivottomalle. On minulla ollut hyviäkin hetkiä ajoittain, mutta lähes päivittäin iskee paniikki. Yöt olen onneksi saanut nukuttua puolikkaalla nukahtamislääkkeellä, mutta aamut on aina yhtä ankeita ja synkkiä. Sain lääkäriltä myös rauhoittavia lääkkeitä (Opamox), mutta niihinkään en viitsi koko ajan turvautua, koska ne väsyttävät ja joskus tuntuu, että kun niiden vaikutus lakkaa, olo on entistä pahempi.
Kertokaa positiivisia selviytymistarinoita, jos jollakin niitä on. Nyt on hyvät neuvot tarpeen.
Pääsen syöpäleikkaukseen vasta ensi viikolla, koska diagnoosi on ollut jonkin verran epäselvä ja sen takia olen näin kauan joutunut odottamaan. Ehkä sekin osaltaan on aiheuttanut tämän masennuksen ja ahdistuksen tunteen, kun mitään ei tapahdu. Kuitenkin reilu kaksi kuukautta olen jo tiennyt, että on syöpää, mutta sen lähtöpaikka on ollut epäselvä.
Kiitos, jos joku voisi lohduttaa.
Kertokaa positiivisia selviytymistarinoita, jos jollakin niitä on. Nyt on hyvät neuvot tarpeen.
Pääsen syöpäleikkaukseen vasta ensi viikolla, koska diagnoosi on ollut jonkin verran epäselvä ja sen takia olen näin kauan joutunut odottamaan. Ehkä sekin osaltaan on aiheuttanut tämän masennuksen ja ahdistuksen tunteen, kun mitään ei tapahdu. Kuitenkin reilu kaksi kuukautta olen jo tiennyt, että on syöpää, mutta sen lähtöpaikka on ollut epäselvä.
Kiitos, jos joku voisi lohduttaa.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Riippuu paljon Sinusta mihin olet valmis. Tiedän monen parantuneen rukouksen kautta. Suomessa on Pirkko Jalovaara niminen henkilö joka kiertää eri puolilla suomea. Moni on parantunut.
Turussa on Ilpoisten piiri joka kokoontuu Martin kirkossa. Siellä toimivat esirukoilijoina Tuula Ekblom ja Lassi Erpiö.
Tampereen alueella toimii Nokia missio ja siellä Markku Koiviston kautta on moni parantunut. Markku on siis rukoilija ja Jumala on parantanut.
Muistaakseni Ylöjärvellä on Paavo Järvinen joka kiertää eri puolilla suomea ja moni on parantunut.
Näiden kaikkien perustana on Raamatun Sana ja ei ole siis pelkoa mistään harhaopeista. Varmasti netistäkin löytyy tietoa.
Oletko seurannut netin kautta TV7 ohjelmia? Tulee hyviä ohjelmia ja tätä kautta saat myös rohkaisua.
Muistan myös itse rukouksin ja toivotan Jumalan Siunausta.
siis tuollaisia humpuukimestareita ei tällä palstalla tarvita.
niin, olen samaa mieltä kuin loistava.polku.
Painu kirjoittelemaan uskonto-sivuille äläkä viitsi täällä tuputtaa!
Sitäpaitsi muistelen lukeneeni useammankin täysin samanlaisen kirjoituksen. Muista että massapostitus on kielletty. Samaa kirjoitusta ei lähetellä monta kertaa.
Voithan rukoilla ilman että mainostat sitä! Ja vaikka siellä piireissäsi viritätte kimpparukouksen kaikille sairastuneille parantumista toivottaen.
Mutta siis, älä viitsi täällä! Monet voivat masentua sinun kirjoituksestasi. Otsikkokin on niinkuin iskisit päin naamaa jokaista sairastunutta.
Jokaisen omaa vakaumusta on syytä kunnioittaa. Ei sinun maailma ole välttämättä Paras Maailmoista. Joten hei, hei. ja hyvää kevättä
Eikö Loistava.polku huomannut, että "tiedän neuvon" kirjoittaja kirjoitti, että perustuu RAAMATUN SANAAN!!!????
Mikä sinä olet täällä puhumaan humpuukista???? Kyllä syöpäpotilaan PITÄISI ymmärtää vähän enemmän ja suvaita kaikenlaisia ihmisiä. Luuletko itse olevasi Jumala??
Itselläni ei ole asiasta kokemusta, mutta ymmärrystä on!!!
Ja sinä "itseksesi" kirjoittaja. Eikö sinun mielestäsi syöpäsairaat tarvitse Jumalaa?? On se ihmeellistä, jos rukouksesta puhumisesta voi masentua! Eikö syöpä ole teitä yhtään "jalostanut"? Mikäs jehova olet, kun kristinusko ei ole sinun vakaumustasi?
kirjoitit,on minullekin tuttua.Olen kokenut sen kahteen kertaan,ja minä tiedän,miltä sinusta tuntuu! Ensimmäisen kerran koin sen vajaa kolme vuott sitten,kun minun mies sairastui syöpään.Se alku leikkaukseen asti oli hirveää.Minäkin jouduin turvautumaan Opamoxiin,kuten sinä.Pikkuhiljaa,kun syöpä oli leikattu,ja toiveita paranemisesta saatiin,aloin minäkin toipua.Mutta sitten meitä koeteltiin taas,vuosi sitten sairastuin itse syöpään.Taas oli sama edessä ,pelko ja ahdistus oli valtava.Mutta myös tällä kertaa olo helpottui leikkauksen jälkeen.Nyt on vieläkin välillä pelkoa ja tulee sellaisia itku päiviä.Mutta se pahin hätäännys,epätoivo ja hirveä pelko on pysynyt pois.Senkin sanoisin sinulle,että puhu ahdistuksestasi ,puhu ja taas puhu.Se toi ainakin minulle helpotusta.Luulen,että kaikilla syöpäpotilailla on se aika dignoosin jälkeen pahin leikkaukseen asti.Toivon sinulle voimia ,ensi viikolla sinullakin on paljon parempi olo.Olet päässyt hyvään hoitoon ja paraneminen alkaa!
Heti leikkauksen jälkeen on jo asiat paljon paremmin. Odottelet haavan paranemista ja saat tietoa ja ohjeita jatkosta... olet osaavissa käsissä eikä tarvitse pelätä. Siinä vaiheessa onkologi on jo selvittänyt syövän laadun ja lääkitys ja toimenpiteet suunnitellaan tarkkaan sen mukaan. Pelkkä syöpädiagnoosi ei kerro vielä mitään, vasta leikkaus antaa eväät paranemiselle.
Suurin osa syövistä paranee kerrasta, minä olen omani kanssa räpistellyt jo 14 vuotta mutta hei, ei tunnu enää missään.
pimein sydäntalvi ja leikkaukseen odotus, tieto syövästä on tottakai ollut tosi raskas kokemus. Lääkärit olisivat varmaan leikanneet aiemmin, jos olisi ollut aivan kiireellinen tilanne. Monet syövät etenevät pikkuhiljaa, ei parissa kuukaudessakaan välttämättä isoja tapahdu. Joten sen puoleen olet voinut olla 'rauhallisella' mielellä.
- Paitsi tiedän omasta kokemuksesta, että se 'rauhallinen' mieli minkä välillä onnistuu kehittämään, voi hetkessä kadota. Hyvät hetket ja hetket jolloin sairaus ei ole mielessä päällimmäisenä, ovat kullan arvoisia ja ihania. Onneksi sinulla on ollut hyviä hetkiä myös.
Enpä tiedä, olisiko ajatuksistani sinulle yhtään lohtua. Kyllä se pelko ja masennus ovat tottakai normaaleja reaktioita sairastuessa! Sain itse apua keskusteluista psykiatrisen hoitajan kanssa. Tosi paljon apua siitä olikin! tein myös sellaista 'masennus-työkirjaa', josta oli hyvä apu. Katso mielenterveysseuran nettisivulta. Voin suositella lämpimästi sitä jokaiselle masennuksen kanssa kamppailevalle, koska se oli itselleni silmiä avaava. Oppi löytämään pienestäkin hyvää mieltä ja se taas vähensi ahdistusta.
Ajattele että sinä nyt et sille sairaudellesi voi mitään, voit vain yrittää 'helliä' itseäsi kaikella mahdollisella, mikä tuo hyvää mieltä. (Vaikka teipillä suupieltä vähän ylös nostaisin, näin ajattelin itse.)
Kohta sinulla on leikkaus, joten kurjin odotus on takana. On kuin hyppäisi junaan, ja se on liikkeessä. Jotenkin helpottavaa, ei ole niin paljon mitä itse voi tehdä. Paitsi on, se itsen lataaminen myönteisillä voimilla! Nyt parhaiten autat itseäsi, kun juttelet ammattilaisen kanssa masennuksestasi, vaikka heti leikkauksen jälkeen ja pienin askelin alat pitää kiinni kaikesta hyvästä mielestä. Syöpäpotilailla on varmaan jokaisella masennusta - Mutta paistaa se aurinko risukasaankin... ja nyt alkaa kaamos helpottaa, kyllä se auringonsäde virkistää ja tuo lupauksen keväästä.
Tsemppiä sinulle runsain määrin ja voimia. Usko huvikses että kaikki kääntyy paremmaksi!
Ja kirjoittele tänne, täältä olen itse saanut valtavasti iloa, tukea ja rohkaisua leikkaukseni jälkeen ja hoitojen aikana.
Pärjäilehän.
Ihanaa lukea noita teidä kannustuksen sanojanne, vaikken aiheen kirjoittaja olekaan. Itselläni huomenna rintaleikkaus edessä, marraskuun lopulta olen syövän pelossa elänyt ja ravannut lääkäreillä ja tutkimuksissa. Joulun allahan sitten kävin mammossa, ultrassa ja ONB:ssä. Uuden vuoden alla sain syöpädiagnoosin ja otettiin PNB.
5.1. kävin sairaalassa ja huomenna vihdosta viimein leikataan. Syöpäkasvain särkee rinnassa, joten se on muistuttanut olemassaolostaan siitä asti kun sen löysin. Ihanaa kuulla, että huomenna helpottaa, kun se on poissa!
Viis leikkauskivuista tms.. Tietty tavallaan pelottaakin leikkauksen jälkeinen elämä.. Entä jos poistavat koko rinnan, tai miltä näytän vaikka leikkaisivat säästävästikin, kuntoutuuko käsi, pystynkö vielä tekemään töitäni, löytyikö etäispesäkkeitä, mikä on ennusteeni.. Tehoaako hoidot, ovatko ne hirveitä, selviänkö? Ja vaikka selviäisin kaikista noista, niin.. Uusiiko syöpä?
Siinä sitä on projektia tulevaisuudelle, selvitä kaikesta tuosta. Mutta jos tämä aika on sitä kaikista pahinta, diagnoosin ja hoidon aloittamisen välissä, niin eiköhän me selvitä, kun tästäkin on selvitty! :)
täällä olemme mennet läpi saman ahdistuksen.
En tiedä, mitä neuvoisin, itse kuitenkin hankin
masennuslääkkeen tuekseni. Se helpotti ja nyt olen tasapainossa. Olen olen saanut jo 3 sytostaattiannosta eikä masennus ole palannut.
Voimia Sinulle, kokemuksesta tiedän että tasapaino syöpädisgnoosin kanssa ei hekessä synny. Mutta muista, ME Paranemme
Olen ollut leikkauksessa ja ensi viikolla pitäisi saada lopullinen tulos. Pelottaa kyllä.
Jonain päivänä olo on ihan ok. Toisena olen taas ihan maassa. Itse leikkauksesta toivuin aika hyvin. Hoidot ne pelottaa nyös eli varmaan lähtee hiukset yms. Se on pientä kun vaan saa elää. ENNENKAIKKEA mieli pitää pitää korkealla eikä antaa periksi.
Täällä alkuperäinen kirjoittaja haluaa kiittää kaikkia kannustuksesta. Haluan kunnioittaa kaikkien mielipiteitä, mutta itse olen elämässäni hyvin usein turvautunut rukouksen voimaan. Niin nytkin. Esirukouspyyntöjä on sadellut ympäri Suomea ja jopa ympäri maailmaa. Minulla on onni omistaa sellaisia ystäviä ja omaisia, jotka myös luottavat rukouksen voimaan. Kieltämättä olen usein kysynyt, missä se Jumala on, kun hän ei vastaa. Vaikka kyllä hän vastaa ajallaan, niin ainakin haluan uskoa. Oma mieheni sairastui tasan viisi vuotta sitten rajuun lymfoomaan eli imukudossyöpään. Hänen ennusteensa oli hyvin huono. Hänen puolestaan myös rukoiltiin ja monet ovat sitä mieltä etä hänen kohdallaan tapahtui ihmeparantuminen. Hän on nyt ollut terveenä hoitojen loputtua syksyllä 2002. Oma uskoni on kovin heikkoa, enkä sillä halua kerskailla, mutta olen kuitenkin huomannut vuosien saatossa, että minulla ei ole loppujen lopuksi mitään muuta turvaa. Jokainen taaplatkoon tyylillään. En halua saarnata, mutta haluan rehellisesti tuoda oman mielipiteeni julki, mitä asiasta ajattelen. Toki uskoni on ollut kovalla koetuksella nyt, mutta mietin että kai sitä on käytävä läpi tämäkin tuska, että kasvaisin ihmisenä ja ehkä joskus voisin olla paremmin jonkin kärsivän tukena. Tämä tästä.
Vielä sen verran haluan kertoa elmästäni, että myös äitini on sairastanut kaksi rintasyöpää ja isäni menehtyi toissa kesänä leukemiaan. Eli nyt on lähipiirissämme menossa viides syöpä. Joten kovin tuttu vieras se syöpä on. Mutta nyt kun se on omalla kohdalla, tunne on taas ihan omanlaisensa. Toki mieheni sairaus oli minulle valtava shokki. Hän kävi niin lähellä kuolemaa ja kärsi kovista kivuista alkuvaiheessa. Kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi ja nyt mieheni on paras tukeni. Minulla on myös onneksi hyviä ystäviä, jotka ovat tukenani. Joskus vaan tuntuu, että vaikka kuinka olisi ihmisiä ympärillä niin yksinäisyyden tunne on valtava. Olen puhunut ja puhunut, mutta siihenkin väsyy. Ei jaksa. Nämä netin keskustelupalstat ovat olleet suurena tukena. Täältä löytyy vertaistukea, joka on sitä parasta tukea.
Olen jo hankkinut itselleni tukihenkilön, vaikka minua ei ole edes vielä leikattu. Soitin paikalliseen Syöpäyhdistykseen ja sieltä sain ikäiseni samaa syöpää sairastaneen henkilön nimen. En vielä ole tavannut häntä, mutta puhelimessa olemme jutelleet ja hän vaikuttaa oikein mukavalta ja empaattiselta ihmiseltä. Tiedän paljon jo syövästäni. Se on siis rintasyöpä ja ärhäkkää laatua ja hormonipositiivinen. Tämä tulos on saatu imusolmukkeista, joiden perusteella koko syöpä löydettiin. Siis rinnastani ei ole löytynyt mitään kasvainta lukuisista tutkimuksista huolimatta, muutta lääkärit päätyivät rinnan poistoon, koska imusolmukelöydös viittaa siihen että se on lähtöisin rinnasta. Sen takia tämä odotus ja piina.
Vielä kerran kiitos kaikille, jotka olette jaksaneet kirjoittaa ja tukea. Mieleni on nyt hiukan parempi. Ulkona paistaa aurinko ja sekin vähän piristää.
Kaikkea hyvää teille hyvät nettiystävät.
meistä itse -tai omaisen sairastuessa syöpään,laittaa ehkä kätensä ristiin ja pyytää apua ja lohdutusta .Tai ainakin käy mielessään läpi näitäkin asioita.Itse henk.kohtaisesti olen tehnyt näin,ja ehkä tälläinen rukous on antanut rauhallisemman mielen.Äitini,joka on uskossa,ei koskaan tyrkytä mitään neuvojaan näissä asioissa.Joskus hän sanoo että rukoilee puolestamme ja toivoo siunausta.Hyvältä se minusta tuntui maatessani hoidoista uupuneena.Ainakin se kertoi sen,että äiti välittää,se on hänen tapansa osoittaa se.Tämä mun mielipide tähän uskon asiaan.
Hei! Tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu. Olen saanut syöpädiagnoosin kaksi kertaa. Kaksi vuotta sitten minulla todettiin lymfooma. Tuntui kuin elämä olisi loppunut siihen paikkaan. Elämä vilahti silmissä. Jonkun aikaa jo ajattelin, etten ottaisi sytostaattihoitoja koska tiesin kuinka rankkoja ne voivat olla. Suunnitttelin mitä kaikkea tekisin "viimeisinä hetkinäni". Mutta jostain tuli voimaa ja aloin ajatella, että minähän selviän! Olen 22-vuotias enkä todellakaan aio vielä kuolla.
Niinpä aloitin hoidot. Se oli rankkaa, rankempaa kuin osasin kuvitella. Olo oli aivan hirveä ja sairaalassa oli kamala olla. Myös hiusten ja muiden karvojen lähtö oli minulle koettelemus, vaikka muut sanoivat että nehän kasvaa takaisin, silti se oli minulle tosi vaikea asia.
Koko ajan olin urhea ja perheen ja ystävien tuella jaksoin. Aina hoitojen välissä jos oli hyviä aikoja kävin ulkona ja tein mahdollisuuksien mukaan kaikkea normaalia. Hoidot olivat ohi puolessa vuodessa jonka jälkeen olin sairaslomalla vielä muutaman kuukauden. Pidimme ystävieni kanssa juhlat parantumiseni kunniaksi ja olin varma ettei tauti enää uusiutuisi, vaikka tiesin sellaisen riskin olevan. Palasin kouluun ja työelämään.
Toisella kontrollikäynnillä, 9kk "parantumiseni" jälkeen, lääkäri kertoi lymfooman uusineen. En ollut ajatellut asiaa juuri lainkaan vaikka muutaman kuukauden ajan oli ollut tuttuja oireita. En myöntänyt itselleni että se on sitä taas.
Se päivä oli pahempi kuin se, kun ensimmäisen kerran kuulin syövästä. Murruin täysin. Olin varma, että nyt kuolen. Syöpä oli levinnyt muutamassa kuukaudessa moneen paikkaan.
Taas otettiin koepalat yms. ja sovittiin koska hoidot alkaa. Se aika meni kuin unessa, olin vihainen ja katkera, miksi minulle ja vielä toisen kerran? Mitä olen tehnyt elämässäni väärin, että joudun kokemaan tällaista?
Mutta taas löysin sen taistelunhalun.
Tällä kertaa hoidot olivat rankempia ja lopuksi tehtiin kantasolusiirto. Jouduin toiseen kaupunkiin sairaalaan moneksi viikoksi. Siirto oli rankka ja olin todella huonossa kunnossa. Kestin sen voimalla, että nyt on pienempi mahdollisuus että tauti uusisi. Nämä viimeiset kaksi vuotta on ollut todella rankkoja. Nyt alan pikkuhiljaa palailemaan takaisin tavalliseen elämään.
Toivon ja rukoilen että minun sairasteluni olisivat olleet siinä ja saisin elää pitkään.
Syöpä on rankka juttu, mutta ei saa masentua. Minä uskon, että paranemiseen vaikuttaa paljon myös se, millä mielellä on. Minä olin positiivinen ja uskoin että selviän! ja selvisin! Välillä tulee ankeita aikoja, mutta pitää taistella.
Tiedän kuinka vaikeita sinulle yöt ja aamut ovat. Minä en olisi selviytynyt ilman unilääkkeitä. Jonkin aikaa käytin myös päivällä opamoxia, mutta siitä tuli mielestäni vielä ahdistavampi olo.
Toivon sinulle jaksamista ja voimaa. Muista että nyt teet mitä sinua huvittaa. Mukavia asioita.
kun aina vedotaan Jumalaan. Jos noin kaikki ölisi
ei meillä varmaankaan olisi mitään vakavia sairauksia. Minulta leikattiin 1. syöpä 20.1.-93 ja toinen muutama vuotta myöhemmin. Jos olis ollut Jumala, niin miksi minä? Sano se Jeesuksen morsian.
20.1.-07 kannan hautaan minua huomattavasti nuoremman serkun, joka kuoli mahasyöpään.
Että eletään, se mikä kyetään.
eikä ölisi
varsin terveesti musertaviin uutisiin, jos nyt terve-sanaa voidaan tässä yhteydessä käyttää.
Pelko ja ahdistus ovat ihmiselle luonnollisia tapoja reagoida esimerkiksi syöpä-diagnoosiin. Sellaistakin on todettu että sydäninfarktipotilaat todennäköisesti masentuvat ja ahdistuvat vaikka ovat selvinneet vakavasta sydänkohtauksesta. Ehkä elimistössä tapahtuu jotakin paranemisen kannalta tärkeää masennuksen aikana.
Sain itse leukemia-diagnoosin reilut kolme vuotta sitten, sopivaa luuydinluovuttajaa ei ole löytynyt joten elän sytostaattien varassa. Lisäksi ainokaisemme on juuri saanut adhd-diagnoosin ja meillä siis eletään erityislapsen kanssa erityisen lapsiperheen elämää. Kaikesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi - osaan nauttia jokaisesta päivästä ja ihanasta lapsestamme. Voin jopa sanoa olevani onnellinen.
Hienoa kuulla että yhteydet yläkertaan on kunnossa. Kävin muutama viikko sitten piispa Wille Riekkisen kanssa aamukahvilla ja hän muistutti yhdestä tärkeästä asiasta: Jumala auttaa ajallaan ja tavallaan, ei ehkä silloin ja siten kuin me itse haluaisimme, mutta siten kuin meille on loppujen lopuksi parasta.
Aurinkoa elämääsi!
en silti rupee kovin paljon huutamaan Jumalan perään, koska jos näin ois, niin näin epäoikeudenmukaista tyyppiä en paljon kaipais.
Siitä huolimatta tai sen takia eletään päivä kerraallaan.
ajattelin vielä muutama vuosi sitten, kunnes tajusin sortuneeni pahemmanlaatuiseen suvaitsemattomuuteen. Jotkut meistä saavat voimia uskosta jumalaan (tai Jumalaan, ihan miten vaan), toisille meistä uskonto on yhdentekevää. Minusta on turha käyttää aikaa ja energiaa uskonnon tai jumalan vihaamiseen, koska se ei edistä mitään eikä hyödytä ketään.
Vaikka en itse olekaan herännyt tai hurahtanut tai edes kirkkouskovainen, pidän mainitsemaani piispaa hienona ihmisenä. Hänen ajatuksiaan ja elämänkokemustaan pidän suuressa arvossa. En pane pahakseni sitä että hän suo ajatuksen ja esirukouksen silloin tällöin myös meidän syöpäsairaiden puolesta.
Edelleenkin olen iloinen siitä että alkuperäinen kirjoittaja on löytänyt uskon. Itse kuulun vielä sinne harmaaseen massaan jolla ei ole kantaa suuntaan eikä toiseen. Ei vielä, eikä enää.
Hei Sinä, joka kävit piispan kanssa kahvilla. Ajattelen juuri noin kun hän oli sanonut. Jumala auttaa ajallaan ja tavallaan, ei välttämättä niin kuin me juuri sillä hetkellä haluamme. Jos Jumala parantaisi kaikki, jotka häntä avuksi huutavat, eihän me kuoltaisi ollenkaan, vaan aina parannnuttaisiin. Aralla mielellä näitä kirjoittelen. En halua loukata kenenkään vakaumusta, oli se sitten mikä tahansa. Enhän voi tietää kenenkään taustoja ja asioita jotka vaikuttavat hänen mielipiteisiinsä. Toivoisisn vaan, että me ihmiset enemmän voisimme elää sovussa toistemme kanssa. Sairaana tai terveinä.
Sinulle leukemiapotilas toivon sopivaa luuydinluovuttajaa. Haluaisin muutenkin lausua lohdutuksen sanoja kaikille kärsiville. En tiedä mitä elämä tuo tullesssaan ja mitä kirjoitan tänne esim. vuoden kuluttua, jos saan tervehtyä. Mutta toivon, että katkeruus ja kateus ei valtaisi mieltäni. Se niin helposti luikertelee tuonne mielen syövereihin. Nyt kapinoin ja en millään haluaisi hyväksyä sairauttani.
Yritetään mennä päivästä päivään reippaalla mielellä. Joskus mielen valtaa masennus, mutta kevät on tulossa ja ehkä se osaltaan tuo hiukan valoa ja lämpöä tähän kaikkeen sairauteen ja ahdistukseen, mitä meillä itsekullakin on.
Iloa ja valoa kaikille tämän lumipyryn keskelle.