teistä sairastunut masennukseen syöpähoitojen jälkeen? Juuri,kun ajattele,että kaikki on hyvin,aloitan työt.Muutaman kuukauden kuluttua ihan hirveä masennus.Itkemistä,ahdistunut olo,ja kaikista oudoimmalta tuntuu,että koko elämän halu on kadoksissa.Vaikka juuri syöpähoitojen aikana halusi vain parantua ja elää...??
Onko
joku
4487
0Äänestä
Vastaukset 4
Vanhimmat
sydäninfarktipotilailla, kuten tuossa toisen otsikon alla kirjoitin. Se on kaiketi melko yleistäkin, ja menee niin että potilas saa sydäninfarktin, käy läpi pallolaajennuksen tai kenties peräti useita ohitusleikkauksia, ja sitten kun kaikki on niin sanotusti hyvin eli paraneminen hyvässä vauhdissa, tuleekin masennus.
Lieneekö asiaa koskaan tutkittu, mutta kai se olisi mahdollista että elimistössä tapahtuu masennuksen aikana jotain paranemisen kannalta tärkeää.
Itselleni tuli selkeä post-traumaattinen oire puolisen vuotta leukemia-diagnoosin jälkeen. Tuli erittäin vahva palantunne kurkkuun. Tunne oli niin voimakas että se häiritsi nielemistä ja puhumista, mutta meni ohi omia aikojaan. Nyt odotellaan sopivan luuydinluovuttajan löytymistä, että pääsisi oikeasti paranemaan. Jos näin onnellisesti käy, tiedän kyllä että luultavasti itsekin tulen masentumaan jossain vaiheessa vaikka kaiken pitäisi olla hyvin.
Tsemppiä sinulle!
...minulla on se elämän halu hukassa nyt kun hoidot on jo puolessa välissä. Vituttaa elää yksitissisenä, en tunne olevani nainen enää. Tiedän, että paranen täysin, mutta välillä toivon oikeasti etten selviäisi! Minä en jaksa tätä enää! Joka päivä on niin raskasta. Miesystäväni koittaa auttaa, mutta pelko siitä, että hän jättää minut koska olen vajavainen, on ihan kauheaa! Ilmeisesti olen katkeroitunut, kateellinen niille joilla on rinnat, vittuuntunut niille, joiden elämä on kunnossa, kateellinen niille joilla perhe voi hyvin jne. Syöpään sairastuminen on ainakin minulle täydellinen kaaostila elämässä. Ajatukset ei pysy kasassa eikä lohtua tule mistään. Makaan vain kotona ja lihon (painoa tullut lisää n. 10 kg muutamassa kuukaudessa)Että tuttu fiilis minullekin, sillä erotuksella vaan, että sinulla hoidot on ohi. Yritetään jaksaa vaan, kai se siitä kun tarpoo päivän kerrallaan eteenpäin!
kenellekään ulkopuliselle näistä? Minä sinnittelin aikani,toivoin välillä jopa että syöpäni uusutuisi.Itkin jatkuvasti,en saanut otetta elämään. Hoitojen aikana oli niin täysin uupunut,etten oikein erottanut,oliko mukana masennusta.Ja kten sanoin,muutama kuukausi hoitojen jälkeen alkoi pikkuhiljaa hiipiä masennus elämääni.Pienikin vastoinkäyminen romahdutti minut täysin.Itkin ja itkin,jos joku kysyi syytä,sanoin vain että minulla on niiiin paha mieli. Nyt kun olen puhunut lääkärin kanssa asiasta,hän sanoi,että näin käy usein.Masennus saattaa tulla joko hoitojen aikana,tai sitten myöhemmin.Sain lähetteen psygologille terapiaa varten,lääkytyksen jolla yritetään kohottaa mielialaa,sekä jouduin jäämään sairauslomalle.Yritän nyt kasata itseäni,saan itkeä vapaasti,ei tarvitse pinnistellä,kuten töissä tein.Pitkään yritin ajatella,että kyllä minä taivun,kuin hento koivu myrskyssä,mutta en taitu. Mutta taituin kuitenkin ja oli pakko lähteä hakemaan asiatuntian apua. Minulta meni ruokahalu täysin,en pysty syömään ja nukkuminen oli vaikeaa.Ja heti aamuisin,kun heräsin,aloin itkeä. Puhuin kyllä tästä perheeni ja ystävieni kanssa,mutta koko ajan ei halua vaivata läheisiään.Eikä sellainen,joka ei itse tätö ole kokenut,välttämättä voi ymmärtää,mitä tämä on.Kaikki vaan on vaikeaa,jopa suihkuun meno aamuisin tuntuu olevan lähes ylivoimaisen vaikeaa. Keskustelu lääkärin kanssa helpotti jonkin verran,lääkityksen vasta aloitin,joen sen tehosta en vielä tiedä.Odotankin innolla terapian alkamista,jospa siitä olisi apua ja tämä pato purkautuisi että noisin palata normaaliin elämään.Minullekin syöpä oli todellinen järkytys,gradus 3,kainaloon levinnyt.Rinta poistettiin,sain rankat hoidot.Minulle tehtiin myös munsarjojen ja kohdun poisto.Toivon sinulle parempaa,ja jos jaksat,yritä päästä psygologin puheille.
jos yrittäisi löytää niitä elämässä hyvin olevia asioita, edes yhden päivässä.Minun hoidoistani on jo kohta 2v., mutta silloin kun olin sairaalassa, niin huonekaverin kanssa katseltiin yhtä miestä, joka istui rullatuolissa ja tuli dialyysihoitoon.Tuli mieleen, että ei hänenkään olemisensa ole helppoa, että on meillä sentään vähän toiveikkaampaa. Itse en ymmärtänyt pitää niitä kiloja kurissa silloin aikoinani ja nyt kun on hormoonihoito, niin ei sitten millään meinaa laihtua.Sellainen ravinnollinen ruoka, joka ei lihota olis poikaa.Ei se ole helppoa hyväksyä sitä omaa runneltua kroppaansa, mutta tällähetkellä ei hoitojen ollessa päällä ei muukaan auta.Ihana asia, että miesystäväsi on ymmärtäväinen ja heitä se turha pelko pois, sillä eihän tässä elämässä todella varmaa ole monikaan asia.Syöpään sairastumisen jälkeen tuntuu, että parasta elää vain päivä kerrallaan niin hyvin kuin pystyy.Äläkä vaan jätä hankkimatta itsellesi mitään sellaista mitä on mahdollista saada tai käyttää, ei tässä mitään kuolemaa ruveta odottelemaan, vaan eletään täysillä päivä kerrallaan. Nyt lippu korkeelle sen kaveris kanssa!