Kirjoitan teille asian tiimoilta, joka on varmasti monelle bipolle täysin tuttu. Kuitenkin, koen että olen itse eksynyt tänne jatkuvan kierteen sekaan, enkä osaa enää ulos.
Eli minulla on diagnosoitu 2 vuotta sitten kaksisuuntainen, ja oikeasti, oireilu oli niin selvää, ettei sitä tarvinnut kauaa hakea, vielä kun se on suvussamme voimakkaana muutenkin.
Noh, ongelma ei ole oikeastaan siinä, vain siinä etten ole syönyt lääkkeitäni. Ja tämä mania-depressio pyörre on vain saanut raisumpia piirteitä, mitä enemmän aikaa kuluu, tälläkin hetkellä olen jollakin tasolla palautumassa maniasta, olen hypomaaninen ja siinä samalla tulee myös jo depressiota.
Tällä kertaa pistin puolisoni uskon minuun, meidän tulevaisuuteen sekä perheeseen täysin uusiksi. Eli taisin sitten tehdä kunnon parisuhde remontin meille, ja oli hilkulla etten lähtenyt kokonaan kävelemään. Kuitenkin nyt kun ajatus alkaa selviämään, olen kiitollinen ettei minua ole heitetty ulos, tai etten ole itse tyhmyyksissäni lähtenyt kävelemään.
Puolisoni on minun tukenani 100%, ja minä satutan häntä pahasti, hyvin pahasti.
Toissaviikolla kuulin ensimmäiset ääniharhani, muita harhoja on ollut jo ennestään (näköharhat), mutta nämä äänet olivat aivan uutta.
Puolisoni on viemässä minua jo suoraan osastolle, minkä kokisin itsekin parhaana. Haluan jotain pysyvyyttä tähän elämään, koska nämä jatkuvat vaihtelut kalvavat minut hengiltä vielä joku kaunis päivä.
Kuitenkaan, jos minun pitäisi mennä terveyskeskuslääkärin kautta lähetteellä, niin asia jää. Luulen, että jos asia näin menee, jää minun osastolla käynti käymättä.
Kumppanini sai minut jo puhuttua, että jos veisi suoraan sinne itse sairaalalle.
Kuitenkin, en halua, en uskalla, en tiedä kuinka kohdata tämä sairaus todellisena faktana. Tarkoitan, että kuinka voin elää tiedon kanssa että tulen aina olemaan sairas.
Olen aina pitänyt itseäni fiksuna, jalat maassa-tyyppinä, joten maniat on entistä vaikeampi kohdata kun alkaa tyyntymään, koska olen sotkenut asiani niin, ettei se edes kuulosta samalta ihmiseltä kuin olen.
Tämä ahdistus on kamalaa, tämä räjähdysalttius on kamalaa. Tämä paino harteilla on liikaa, muserrun tänne alle enkä jaksa.
Olen vielä iältänikin kovin nuori, joten ahdistus kasvaa entisestään, kun ajattelen kuinka monta vuotta tämän kanssa on elettävä, ja kuinka monta mania-depressio-sekamuoto ruljanssia on käytävä läpi. Toisaalta, pitäisi ajatella, kuinka onnekas olen, että diagnoosi on löytynyt pian, ja sitä voisi hoitaa hyvissä ajoin ja toivottavasti jopa tehokkaasti.
Mitä minun tulisi tehdä?
Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minua kauhistuttaa kohdata ihan esim. hoitohenkilökuntaa, koska en halua kenenkään ajattelevan "voi tuotakin kahelia reppanaa".
Naurettavaa, tiedän...
Eli minulla on diagnosoitu 2 vuotta sitten kaksisuuntainen, ja oikeasti, oireilu oli niin selvää, ettei sitä tarvinnut kauaa hakea, vielä kun se on suvussamme voimakkaana muutenkin.
Noh, ongelma ei ole oikeastaan siinä, vain siinä etten ole syönyt lääkkeitäni. Ja tämä mania-depressio pyörre on vain saanut raisumpia piirteitä, mitä enemmän aikaa kuluu, tälläkin hetkellä olen jollakin tasolla palautumassa maniasta, olen hypomaaninen ja siinä samalla tulee myös jo depressiota.
Tällä kertaa pistin puolisoni uskon minuun, meidän tulevaisuuteen sekä perheeseen täysin uusiksi. Eli taisin sitten tehdä kunnon parisuhde remontin meille, ja oli hilkulla etten lähtenyt kokonaan kävelemään. Kuitenkin nyt kun ajatus alkaa selviämään, olen kiitollinen ettei minua ole heitetty ulos, tai etten ole itse tyhmyyksissäni lähtenyt kävelemään.
Puolisoni on minun tukenani 100%, ja minä satutan häntä pahasti, hyvin pahasti.
Toissaviikolla kuulin ensimmäiset ääniharhani, muita harhoja on ollut jo ennestään (näköharhat), mutta nämä äänet olivat aivan uutta.
Puolisoni on viemässä minua jo suoraan osastolle, minkä kokisin itsekin parhaana. Haluan jotain pysyvyyttä tähän elämään, koska nämä jatkuvat vaihtelut kalvavat minut hengiltä vielä joku kaunis päivä.
Kuitenkaan, jos minun pitäisi mennä terveyskeskuslääkärin kautta lähetteellä, niin asia jää. Luulen, että jos asia näin menee, jää minun osastolla käynti käymättä.
Kumppanini sai minut jo puhuttua, että jos veisi suoraan sinne itse sairaalalle.
Kuitenkin, en halua, en uskalla, en tiedä kuinka kohdata tämä sairaus todellisena faktana. Tarkoitan, että kuinka voin elää tiedon kanssa että tulen aina olemaan sairas.
Olen aina pitänyt itseäni fiksuna, jalat maassa-tyyppinä, joten maniat on entistä vaikeampi kohdata kun alkaa tyyntymään, koska olen sotkenut asiani niin, ettei se edes kuulosta samalta ihmiseltä kuin olen.
Tämä ahdistus on kamalaa, tämä räjähdysalttius on kamalaa. Tämä paino harteilla on liikaa, muserrun tänne alle enkä jaksa.
Olen vielä iältänikin kovin nuori, joten ahdistus kasvaa entisestään, kun ajattelen kuinka monta vuotta tämän kanssa on elettävä, ja kuinka monta mania-depressio-sekamuoto ruljanssia on käytävä läpi. Toisaalta, pitäisi ajatella, kuinka onnekas olen, että diagnoosi on löytynyt pian, ja sitä voisi hoitaa hyvissä ajoin ja toivottavasti jopa tehokkaasti.
Mitä minun tulisi tehdä?
Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, minua kauhistuttaa kohdata ihan esim. hoitohenkilökuntaa, koska en halua kenenkään ajattelevan "voi tuotakin kahelia reppanaa".
Naurettavaa, tiedän...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lisäisin vielä, että minulla on myös paniikkihäiriö, sekä ahdistuneisuutta.
Syö lääkkeesi säännöllisesti,mikäli haluat säilyä jotakuinkin tasapainossa.Pelottavaahan se on jos vähän väliä on maniassa,ja mieli kovin vaihtelee.Onneksi sinulla on miehesi tukenasi.Se ajatus,että on loppuelämänsä vakavasti sairas on raskas kantaa,mutta ajattele,että se voisi olla joku toinen elinikäinen sairaus.Jos menet huonompaan kuntoon sinun kannattaa lähteä sairaalaan vaikkei ajatus kiehdokkaan,Minulla on sama saieaus,ja lääkkeillä olen saanut pysymään aika aisoissa.Sinulle ota lääkkeesi,ja pärjäile
Miksi et syö lääkkeitäsi ? Itse pelkään maniaa, koska muutuin itseni vastakohdaksi ja mania oli liian rankka kokemus miehelleni ja minulle. Onneksi takana on yksi mania ja toivon, että toista ei tule, koska en tule kestämään sitä. vuoden 2006 olin täyshullu, mutta toivottavasti olisin vuoden 2007 suht täysjärkinen. Älä pelkää lääkkeitä, ei ne ainakaan sairautta pahenna.
Sairautesi on pysyvä, mutta tämän päivän lääkehoito on TODELLA TOIMIVAA ja voit elää sen avulla suht normaalia ja onnelista elämää.
Hoida nyt se lääkitysasia tasapainoon, vaikka sairaalassa jos ei muuten!
En oikein tiedä itsekään, miksen syö! Jotenkin ajatus siitä on inhottava, söin aluksi lääkkeeni niinkuin pitikin, ja kaikki tunteeni ja ylipäänsä minuuteni lakaistui jonnekin.
Olin vain jatkuvasti hirvittävän väsynyt, eikä mikään tuntunut enää millekään.
Jos nyt ottaisin tehtäväkseni aloittaa lääkityksen, niin otanko ensiksi yhteyttä tk:sen lääkäriin, että ohjaa eteenpäin, vai voiko hän jo määrätä tämän edellisen lääkityksen uusittavaksi?
Hän parhaiten tietää määrätä sinulle sopivat lääkkeet.Niinhän ne lääkkeet latistavatkin.mutta helpompi sillainkin kuin joutua sairaalaan
No niin, otin yhteyttä lääkäriin, ja menen sitten sen kautta nyt, jonka jälkeen ilmeisimmin sairaalaan.
Ei tämä kovin mukavalta vaikuta, mutta pakko se on, muiden ja itsensä takia.