Olen kärsinyt teini-iästä asti ongelmallisesta vuorovaikutussuhteesta. Toinen osapuoli on äitini. Kumpikaan meistä ei juo, käytä päihteitä tai ole muutenkaan syrjäytynyt. Olemme tavallisia ihmisiä.Itse olen hyvin menestynyt opinnoissani ja minulla on perhe. Itsetunto-ongelmia kuitenkin löytyy, masennuksestakin olen kärsinut, mutta tällä hetkellä koen lähinnä surua. Äitini on melko kontrolloiva ja koen, että jossain määrin myös empatia puuttuu. Minä olen herkkä ja taiteellinen, äiti taas käytännöllinen maatiaisihminen. Olen laittanut välit katkolle, koska en voi hengittää äitini seurassa, hänen käytöksensä on ahdistavaa. Hän ei kuitenkaan näe oman käytöksensä seurauksia vaan pitää minua vain vaikeana ihmisenä. Luulinkin, että nin on, mutta mieheni on palauttanut minuun hiukan realistisemman käsityksen. Kaikki vika ei olekaan minussa. Olen kuulemma epäitsekäs ihminen, ihana vaimo ja hyvä äiti :). Suren kuitenkin, etten voi saada hyvää suhdettani äitiini. Haluaisin oppia hyväksymään tämän, mutta se on vaikeaa.
Kuullostako yhtään tutulta? Jos, niin miten olet selvinnyt elämässä eteenpäin?
Kuullostako yhtään tutulta? Jos, niin miten olet selvinnyt elämässä eteenpäin?
Vastaukset 16
Vanhimmat
ongelmistanne ?Eivät ne oikein muuten ratkea.Yrittäisit
Minulla on vähän samantyyppinen äitisuhde kuin aloittajalla, ja tiedän jo nyt ettei puhumisesta olisi apua. Äitini ei kuuntele kuin omia mielipiteitään, kaiken vähänkin omasta mielipiteestään eriävän kieltää, ei ole kuulevinaan, vähättelee, jne...
Itselläni tuo vaikea äitisuhde heijastuu mm. siinä etten osaa ystävystyä naisten kanssa (olen siis itse nainen). Miesten kanssa pystyn olemaan täysin oma itseni ja on hyvä olla, mutta naisten seurassa olen ahdistunut ja pelokas ja yritän pakonomaisesti miellyttää heitä jotta he hyväksyisivät minut. Läheisiin suhteisiin en naisten kanssa kykene.
Ei nipottavien "maatiaisihmisten" ja kontrollifriikkien kanssa yksinkertaisesti voi aina puhua!
Kylläpä asioista on todellakin yritetty puhua, mutta se on hankalaa, kun kokemusmaailmat eroavat niin toisistaan. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Meillä on hyvin erilaiset persoonallisuudet ja koemme asiat eri tavoin ja reagoimme niihin eri tavoin. Ongelmat lähtevät jo siitä, että äiti ei näe välillämme olevia vuorovaikutusongelmia vaan kuuntelee minun kokemuksiani kummissaan, silmiään pyöritellen. Hänen mielestään emme ole edes riidelleet, vaan tulkitsee kait minun esittämäni asiat tyyliin. minkäs hän sille mahtaa. Hän ei ota omasta käytöksestään vastuuta, koska ei näe asioissa mitään pahaa. Koen, ettei hän arvosta minua persoonana, koska se ei ole samanlainen kuin hänellä. Asioita olen yrittänyt parantaa hyvällä ja pahalla, mutta kun sanoma ei hahmotu niin ei. Sain joululahjaksi itsetunnonparannusoppaan. Varmsti sitä tarvitsen, mutta samalla viesti on: tämä on sinun ongelmasi, ei minun. En siis voi muuttaa asioita yksin. Ja niille, jotka aikovat tarttua negatiivisella tavalal tähän itsetuntoasiaan, sanon, että sitä yritän kaikenaikaa työstää parempaan suuntaan, joten se ei ole asia, johon äitiuhteessa tarvitsee puuttua. Ongelman juuret ovat vuorovaikutuksen ongelmissa ja siinä, ettei kukaan yksin voi parantaa suhdetta.
itselläni oli samankaltaista äitini kanssa, pienestä pitäen vähätteli ideoitani ja krittiikkiä hän ei kestänyt lain. Nyt aikuisena meillä ihan ok välit, olen maininnut tästä hänelle ja tuntuu että pitkän takomisen jälkeen alkaa vihdoin mennä perille, että minä olen minä ja hän on hän. Itseluottamukseni olen tosin saanut pumpata itse itseeni, omin konstein.
Olen vain päättäväisesti kokeillut uusia juttuja ja ajatellut että pakko minun on jossain olla hyvä, vaikkei siltä aina tunnukaan. Nykyisin tuntuu =)
Minun mielipiteeni ovat hyviä ja jos ne eivät miellytä niin pakko ei ole katsella.
Olen joskus kuullut sanonnan "saat sen mistä luovut" Anna äitisi tosiaan olla omissa oloissaan. Kyllä se siperia opettaa vanhallekin koiralle uusia temppuja =)
Oma äitini on jokseenkin samanlainen persoona kuin aloittajan kuvaus. (paitsi ei ehkä oikeastaan maatiainen, vaan koulutettu henkilö)
Itse olen luonteeltani isäni kaltainen, jonkinlainen melankolinen haaveilija.
Olen koko ikäni saanut kärsiä äitini temperamentista, kovista odotuksista ja raivon puuskista. Olen aina joutunut olemaan varpaillani, ja jotenkin selviytymään jotenkin niin, etten aiheuttaisi liikaa pettymystä (sitä kyllä olen tehnyt myös) ja näytellä hyvää tytärtä. Yhtään poikkipuoleista sanaa ei äitini siedä, ja raivokohtaukset syntyvät mitättömimmästäkin syystä.
Koen, ettei äitini ole tuntenut ikinä järin paljon empatiaa minua kohtaan. Välillä olen jopa ollut täysin vakuuttunut, että äitini vihaa minua. (mikä ei todennäköisesti pidä paikkaansa). Itse en vihaa äitiäni, vaan olen nykyään tietoisesti yrittänyt hyväksyä häntä ja antaa anteeksi asioita. Siskoni on luonteeltaan enemmän äitini kaltainen, vaikka hieman pehmeämpi. Olen usein kokenut, että siskoni miellyttää äitiäni enemmän, ja hän saa usein kehuja.
Joku mainitsi täällä, että vaikea äitisuhde voi aiheuttaa ongelmia ystävystyä naispuoleisten ihmisten kanssa. Se oli minulle ahaa-elämys, näin saattaa hyvinkin olla. Ystävyys-suhteet naisiin ovat olleen minulle usein hyvin hankalia, jos niitä on juuri ollutkaan.
Muutettuani opiskelujen perässä omaan kämppään olen pitänyt etäisempiä mutta muodollisia välejä.
Ella_n luonnehdinta itsestä melankolisena haaveilijana kuullostaa tutulta. Meillä myös isä on enemmän herkkä haaveilija ja minä olen kai samaa maata. Toki temperamenttia löytyy herkkyyden rinnalla. Monesti olisin tarvinnut kai enemmän emotionaalista tukea, empatiaa ja kannustusta lapsena. Ironista ja ristiriitaista sinällään, koen jääneeni äitini osalta tunnetyhjiöön, mutta konkreettista maailmaa on hallittu sitäkin enemmän. Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan? Voi mennä hieman syvälliseksi ja "tunnemaailman puolelle", mutta koen, että ongelma on siinä, että äidilleni ns. tunnemaailman asiat ovat olleet vaikeasti havaittavissa, hän on elänyt enemmän konkreettisten asioiden mukaan tunteet sivuuttaen. On aika selvää, että tällä tavoin luodaan perusta itsetunto-ongelmille ja sosiaaliselle estyneisyydelle. Olen joskus kärsinyt paniikkihäiriöstä, mutta en enää. Uskallan avata suuni ja kertoa asiani, mutta varmistelen jälkikteen että sanoinko nyt asian loukkaamatta, aiheutinko pahaa mieltä jne. koska haluan itse ymmärtää toisten tunteita ja ottaa ne huomioon. minulla on kaksi pitkäaikaista hyvää ystävää, mutta isossa naisporukassa tunnen monesti olevani ulkopuolinen. Olen ujo ja arka, putta peitän sen hyvin. Ihmiset kuuntelevat ja arvostavat mielipiteitäni, mutta koen, että minun on pitänyt opiskella kaksi "asiantuntija-ammattia", jotta saan itseluottamusta edes hitusen.
Kuulostaa tutulta, paitsi, että äidilläni on päällepäsmäryyden lisäksi pahoja harhoja ja hän on psyykkisesti sairas.
Varmaan sinun on hyvä pitää etäisyyttä äitiisi, jos haluat suojella itseäsi ja elää omannäköistäsi elämää ;)
Ja tuo itsetuntojuttu on välillä vähän liikaa mainostettu nyky-yhteiskunnassa! Kukaan ei saisi olla heikko tai herkkä. Olisikohan esim. yhtään arvostettua taideteosta luotu ilman herkkyyttä?! Vanheminen tuo kyllä itsetuntoa ihan tarpeeksi täksi elämäksi.
Lisää mun kokemuksia voit lukea pioni nimimerkistä tuolta http://chat.yle.fi/tv1/ubb/Forum47/HTML/000060.html
Voimia sulle! Ja onnittelut hienosta miehestäsi! Älä anna äitisi tulla teidän väliin!
Mulla on ollut aina myös vastaavanlainen äitisuhde. Äiti on tekemisen ihminen, tekee omat asiansa, puuttuu myös muiden elämään, on aina oikeassa (usein valitettavasti onkin) mutta ei anna toisten mielipiteille oikeastaan arvoa, koska hän tietää, osaa ja päättää ja tekee. Elämäni on ollut hirveän konrolloitua aina aikuisuuteen asti, jolloin olen väkisin vetänyt kiilaa asioihin, hänen puoleltaan hän ei hellitä asioistani yhtään. Vaikka tarkoitus ehkä on hyvä, silti se ei ole ollut mulle hyväksi. Koen myös, että mun tunne-elämää äiti ei ole tukenut. Ei saa välittää koskaan mistään negatiivisesta. Ihmissuhteet on vain "ottamisessa" ja mitä enemmän sattuu sitä enemmän täytyy hänen mukaansa hymyillä ja tanssia ja "huijata" itseään, että kaikki olis hyvin. Tunteista meillä ei puhuttu, ne on tyhjää siirappia. Pahaa mieltä ei näytetä, paitsi hän itse tietysti voi sen tehdä. Hän puuttuu joka asiaan ja sitten valittaa, kun on niin kovilla kaikkien tekemisten kanssa.
Mulla on tuo äiti-miellyttäminen kans kovaa, eikä sitä aina tiedosta. Elän sellaista elämää, mikä kelpaisi hänelle. En tiedä olenko sen itse halunnut vai onko se tullut vain siksi, että ainahan on tehty niin mikä hänelle passaa.
Ja tunnistan myös sen, että naisiin mulla on hyvin etäiset välit, paitsi parhaisiin ystäviin. Ystävystyn naisten kanssa myös hirveän hitaasti ja ns. läheisiä naisystäviä en jotenkin osaa pitää tai niitä ei vain tule.
Pionille voimia!
Itsellä kuitenkin hiukan erityyppinen tapaus kyseessä, tytär- nimimerkin vastaus on lähellä omaa kokemusta. Hankalaksi tämän asian tekee se, että syyllisyys on voimakkaasti läsnä (välillä tunenn olevani ihminen, joka keksii riidanaiheita "tyhjästä", koska toinen ei niitä tunnusta olemassaoleviksi), samoin juuri se uskonpuute omaan itseen, mielipiteisiin, kokemuksiin. Olen epäillyt paljon omaa näkemystäni asioihin, ajatellut, että se mitä koen, on jotenkin oman vääristyneen tunnemailman tuotos ja äiti on aina oikeassa. Eihän hän ole edes mielenterveydensä hukannut ihminen, vaan kaikkivoipa, jaksava, taakankantaja ja selviytyjä. Minä taas kärsin melankolisesta luonteesta ja olen muutenkin "tunteellinen". Niinpä niin. Ammattilaiset ovat mm. lukeneet äidin ja minun välistä kirjeenvaihtoa ja helpotti suuresti kuulla, että ne piirteet, joita näen hänen vastauksissaan, eivät ole kuviteltuja vaan sivullinenkin näkee ne tekstistä.
Toimimattoman vuorovaikutuksen tulokset vaikuttavat elämääni paljon. Oireinani on paniikkihäiriön ja yhden masennuskauden lisäksi unettomuus, ehkä jonkinlainen opittu avuttomuuskin, heilahteleva käsitys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista. Huolimatta siitä, että olen monilla tavoin pätevä ja pystyvä ihminen. Onneksi nyt olen pikkuhiljaa, vuosien työn tuloksena pääsemässä uudella tavalla oman elämäni hallitsijaksi. Kenelläkään ystävistäni ei ole vastaavaanlaista äitisuhdetta, joten välillä on näiden asioiden kanssa aika yskin. Olisi mukava tutustua ihmisiin, joilla on samanlainen lähtökohta. Eihän tämä maailman suurin ja onnettomin kohtalo ole, mutta erittäin merkittävä asia kuitenkin.
Kiitoksia Elangeli! Eiköhän se tästä. Minullakin on hieno mies tukena.
Aika pinnalliseksi jäävät nämä ajatuksenvaihdot. Aihe selvästi koskettaa useita imisiä, mutta yksin on helppo jäädä. Liian helppo. Itse pohdin mielelläni itsetunnon paikkaamiseen liittyviä asioita. Jos olet "tervepäinen" ja koet ko. aiheen omakohtaiseksi, laita sähköpostia. Tarkoitus ei ole ripustautua, mutta aina voi vaihtaa ajatuksia. Siinä voi itsekin saada valoa elämään ja samalla valaista jonkun toisen ajatuksia.
[email protected]
Luin viestisi ja tuntui kuin olisin lukenut omaa tekstiäni. Äitini on ihan mahdoton ja tekee minut hulluksi. Minullakin on ihana ymmärtäväinen aviomies, jota ilman en olisi edes hengissä. Olen yrittänyt ymmärtää äitiäni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntuu, että ainoa keino pysyä jotenkin järjissään, on pysyä mahdollisimman kaukana hänestä. Se toki on vaikeaa, koska vanhempani asuvat naapurissa.
minulla myös ongelmia suhtautumisessa äitiini ollut aina ja olen kärsinyt unettomuudesta ja masennuksista. äitini on ylihuolekas ja myös nyt sairastunut.toivoisin joskus asuvani toisella puolella suomea koska jatkuvasti en jaksa käydä hänen luonaan.tiedän että ajattelen väärin. minulla myös usein vaikeuksia joidenkin naispuolisten ihmisten seurassa, olen ahdistunut ja panikoin.
kuinka olette saaneet apua? Kiitos!
Jestas, miten tutulta kuullostaa!
Minulla on ollut huonot suhteet äitiini ainakin teini-iästä saakka.Lapsena kai alistuin vain, enkä pistänyt hanttiin. Murrosiässä minulle heräsi oma tahto ja sekös otti diktaattoria pattiin!
Äitini on aina ollut hyvin määräävä, itsekäs, empatiakyvytön ihminen. Kaikki kaikessa oli raha, ja etenkin sen säästäminen. Minä sain pahimmat vihat niskaani, koska olin nuorin; herkkä ja taiteellinen haaveksija, joka "ei osannut edes villasukkaa kutoa"- miten halveksittavaa.
Äitini ei koskaan tukenut minua. Hän ei sallinut yhtään mitään.
Jos ei totellut hän "rankaisi" siitä jotenkin, kuten ottamalla kotiavaimen pois.
Minä olen nyt n. 50v ja äitini n. 80v ja kerron tästä joulusta.
Aloin jo loppusyksystä suunnitella matkaa äidin luo jouluksi. Pyysin lomaa. Laitoin autoa, että se kestää matkalla jne. Lähdin sinne nyt jouluviikolla. Matka kesti noin 5,5 tuntia sinnepäin.
Meille tuli hirmuinen riita- äitini huusi ja syytteli minua. Joten kokosin kamppeeni ja lähdin.
Ajoin takaisin 5,5 tuntia seuraavana aamuna.
Ehdin olla siellä yhden yön, enkä joulua ollenkaan.
Äiti huusi minulle kuin teini-ikäiselle ja yrittipä vielä uhkailla minua, kun sanoin lähteväni takaisin.
Minulla oli jokin harhainen kuvitelma, että pystymme olemaan väleissä ja meillä olisi jopa mukavaa keskenään, kahdella yksinäisellä.
Sain tarpeekseni äidistäni. Menen kai seuraavan kerran hautajaisiin.
80-vuotias on vanha. Jos tappelee 80-vuotiaan kanssa on sama kuin tappelisi 8-vuotiaan kanssa. Olisit jättänyt omaan arvoonsa ja ollut aikuinen. Hyvää joulua kuitenkin, itse korjaisin välit ennen kuin äiti kuolee. Helpompi elää omaa elämäänsä kun ei ole tunnontaakkoja (joita tuollaisesta kyllä kaikille normaaleille ihmisille jää).