Berenin ja Lúthienin taru

** Väijytys **

Myrsky oli kestänyt jo päiviä. Salamat räiskyivät pohjoisessa häämöttävien vuorien takana ja kaukana hehkuva maa värjäsi synkät pilvet purppuraan. Harmaa ja sateinen päivä himmeni jälleen kammottavaksi yöksi.

Metsäaukiolla nuotion lepattavan liekin ympärillä istui miehiä mietteissään. Heidän vierellään lepäsivät suuret marjakuusiset jouset ja heidän pitkät miekkansa oli aseteltu siisteihin riveihin lähellä olevien lehtikuusien alaoksia vasten. Kuivat ja pihkaiset puut räiskähtelivät nuotiossa jonka leimu valaisi tummatukkaisten miesten huolestuneet ja pitkän uurastuksen uuvuttamat kasvot. Jostain kauempaa tuli nuotion piiriin lisää miehiä.

”Vahdin vaihto Beren”, sanoi valtavan kokoinen mustapartainen Beorn. Ikäisekseen pitkä, harmaasilmäinen, nuori mies nousi ylös kanervamättäältä ja sanaa sanomatta poistui metsän varjoihin.

Vain muutamaa vuotta aiemmin Beren oli isänsä kanssa käynyt ensimmäistä kertaa täällä Rivillatvan metsäseudulla, mutta silloin maassa oli rauha ja tuo kaunis laakso oli pukeutunut heleän vihreään kevään värein. Beren muisti, kuinka lehdet olivat juuri puhkeamaisillaan ja talven otteesta vapautunut joki laski alas villinä ja riehakkaana koskena, joka kuohui ja pärski rantakiville.
Sen kirkkaasta ja kylmästä vedestä hänen isänsä Barahir ja serkkunsa Bregolas pyysivät monta taimenta joita he illan hämärtyessä kypsensivät nuotion hiilloksessa.

Nyt ajat olivat synkemmät. Beren asettui vartioon paikkaan, joka oli melko lähellä tuota muutaman vuoden takaista leiripaikkaa ja josta oli hyvä näkymä alas laaksoon. Siinä kohdin Rivilin uoma sukelsi tavallista jyrkempään kanjoniin josta putouksen jyly kaikui ja sai uutta voimaa sen jyrkistä vuorenseinämistä.
Beren kyykistyi pähkinäpensaan juurelle paikkaan, vislasi hiljaa merkiksi muille vartiossa oleville ja rinteen toiselta puolen vastattiin. Hän asetti jousen asemiin ja laski nuoliviinen sen viereen.

Yö kului mutta synkkänä pysytelleellä taivaalla näkyi yllättäen kaistale kirkasta taivasta. Taivaalla kimalsi tähti, sitten toinen ja lopulta tähdet loistivat kirkkaasti melkein selkeältä taivaalta aivan kuin voimakas länsituuli olisi puhaltanut pois Morgothin huurut. Pian Valacirca, Valarin sirppi, loisti aivan heidän päällään ja samalla Beren oli varma, että Riviliä alas laaksoon menneillä Barahirin joukoilla oli toivoa.

Eikä kulunut kauaa, kun hän kuuli ääniä alhaalta laaksosta. Kaukana puiden välissä välähtelivät soihtujen valot ja sieltä kuului örkkien villejä ja karkeita karjaisuja.

Beren nousi pian, poimi jousen ja nuolen ja juoksi leiriin niin nopeasti kuin pystyi.
”Hälytys”, hän sanoi nuotion ympärille kerääntyneelle väelle. ”Alhaalta laaksosta kuului örkkien huutoja. Luulen, että siellä taistellaan.”
Miehet ottivat nopeasti aseensa, sammuttivat nuotion ja pian koko sadan hengen joukko oli asemissa laakso molemmin puolin.

Kohta puiden välistä näkyi hahmoja ja sieltä kuului taistelukirveiden ja miekkojen helähdyksiä ja nuolien suhahduksia. Heidän joukkojaan ajoi takaa suuri joukko örkkejä. Beren viritti korpinsulkaisen nuolen lähes itsensä mittaisen jousensa jänteelle ja valmistautui ampumaan.
”Muistakaa pojat”, tämä sanoi, ”kukaan ei ammu ennen merkkiäni.”

Perääntyessään taisteleva joukko oli suuri ja yllätyksekseen Beren huomasi, että hänen kansansa mustien asepukujen seassa oli muitakin. Siellä oli pitkiä haltioita kirkkaan sinisissä ja hopeisissa asuissaan, jotka kiilsivät kuun valossa. Örkit pysyttelivät lähistöllä olevan metsän siimeksessä ja ampuivat sieltä nuoliaan summassa ties minne. Jostain kuului Barahirin kantava huuto: ”Joukot, perääntykää vielä puoli virstaa ylämäkeen.”

Ja niin ne tekivät. Berenin vartiopaikan ohitti monta Bëorin kansan tummatukkaista miestä ja haltiaa kiiltävissä sotisovissaan, jotka heidät huomatessaan hymyilivät.
”Ahaa. Ihmisten sotajuonet hämmästyttävät jopa meidän kansaamme”, sanoi eräs ohi kävellyt pitkä haltiamies, joka kantoi aseenaan pitkää, koristeellista keihästä ja selässään pitkää kilpeä.

Beren valmistautui taisteluun, hän veti nuolen taakse ja tähtäsi kookasta örkkiä, joka oli uskaltautunut ensimmäisten joukossa ulos metsästä. ”Ampukaa!”, kuului komentajan ääni ja samassa hirvittävä mustasulkainen nuoliparvi lensi kohti lähestyviä örkkejä. Satamäärin niitä kaatui liukkaille Riwilin rantakiville. Berenin nuoli upposi kohteeseen ja tämä kaatui läiskähtäen virtaan. Muutamassa sekunnissa uusi nuoli lennähti viinestä jousen jänteelle.

Niin kului yö. Hyökkäys toisensa perään kilpistyi nuolisateeseen ja lopulta örkit pakenivat metsään, jossa heidän peräänsä lähteneet haltiat tappoivat loputkin. Aamu osoitti myös toisen ihmeen. Heidän leiripaikallaan, haltiajoukon keskellä, seisoi hyvin pitkä haltia. Hän oli riisunut kirkkaan kypäränsä ja hänen kultaiset hiuksensa valuivat vapaasti hopeisen panssarin hartioille.

”Barahir Bregorin poika, jaloin ihmisten lasten joukossa, apu joka tulee odottamatta. Sanoin jo sinulle taistelukentällä, että palkitsen sinut ja sukusi. Tästä hetkestä ikuisuuteen ovat sukumme ystäviä keskenään. Vähäiseksi korvaukseksi pelastamisestani annan sinulle ja jälkeläisillesi tämän sormuksen.”

Silloin Beren ymmärsi, että tuo pitkä haltia ei voinut olla kukaan muu kuin itse Finrod Felagund, Nargothrondin valtias. Pitkä haltiamies otti sormestaan hopeisen sormuksen ja antoi sen Barahirille. Beren oli näkevinään, että sormuksessa kiilteli myös timantteja.

”Tämä sormus on kulkenut mukanani kaukaa unohtuneesta lännestä ja siinä on huoneeni tunnus. Sinä ja kuka sormusta jälkeesi kantaakin, on aina minun ja sukuni suojeluksessa. Kiitän vielä kerran Barahir.”

Barahir kumarsi syvään ja sanoi:

”Kuninkaani. Kiitän lahjasta, mutta me taistelemme pyyteettä ja kaikki Morgothin viholliset ovat ystäviämme. Kun näimme joukkonne epätoivoisen tilanteen, ei mitään muuta ollut tehtävissä, kuin yrittää murtaa saarto. Lippunne näimme vasta kun olimme tehneet luoksenne keihäskujan.”

”Sitä suuremmalla syyllä, parahin Barahir, näen, että olet ansainnut ystävyyteni. Näen, että sukusi päällä on suuri kohtalo, ehkä suurempi kuin saatat juuri nyt ymmärtääkään. Sormus, jonka annoin, on merkkinä sukujemme ikuisesta ystävyydestä ja se saattaa liittyä tähän kohtaloon.”

Barahir nosti sormuksen, niin, että muutkin sen saattoivat nähdä.

”Katso. Tämä on Barahirin sormus ja se olkoon tästä lähtien huoneeni perintökalleus. Olkoon se merkkinä Eldarin ja Edainin ystävyydestä ja sydämeni sanoo, ettei se koskaan katoa maailmasta.”

ei tota paskaa jaksa kukaan lukee XDXDXD

Hienoa, että saadaan Jawetukselta pitkästä aikaa uutta luettavaa. Ihan ok alku joskin tätä tarinaa mielestäni hieman haittaa se, että itse Tolkienkin on tähän aiheeseen melko syvällisesti paneutunut, mutta jos tuon jättää huomiotta, niin hienoa luettavaa kiitos tästä. Toivottavasti jatkoakin tulee pian.

Tässä näiden tarinoiden tapahtumien vuosilukuja muistin virkistämiseksi.

Jos vuosiluvuissa tai tapahtumissa on jotain epäselvää, kerro ihmeessä.

*******

Osa 1

443 Beren Barahirin poika, Bëorin Huonetta, syntyy Dorthonionissa.

455 Dagor Bragolach, Äkkiliekin taistelu. Eldar ja edain ajetaan pois Angbandin edustalta suurin menetyksin. Hador kuolee Ethel Sirionissa. Fëanorin poikien tappio Aglonin Ylityspaikalla. Barahirin ja Felagundin sopimus. Dorthonionin väki, Rían ja Morwen näiden mukana, pakenevat Hithlumiin. Barahir ja hänen jäljellejääneistä miehistään tulee maanpakolaisia omassa maassaan.

456 Fingolfinin ja Morgothin kaksintaistelu Angbandin edustalla. Morgoth surmaa haastajansa. Fingonista tulee noldorin Korkea Kuningas. Kotkat kantavat Húrinin ja Huorin Gondoliniin ja siellä he astuvat Turgonin palvelukseen.

457 Húrin ja Huor palaavat oman kansansa luo. Sauron kaappaa Tol Sirionin ja täyttää sen sellaisella pahuudella että se saa uuden nimen, Tol-in-Gaurhoth, ihmissusien saari.

458 Brethilin miehet Beleg Vahvajousen ja Doriathin haltioiden avulla voittavat örkkilegioonan Teiglinin Ylityspaikalla. Tämän ansiosta örkit eivät uskaltaneet kulkea siitä moneen vuoteen.

460 Barahirin joukko joutuu väijytykseen Tarn Aeluinissa. Barahir ja kaikki lainsuojattomat kuolevat lukuunottamatta Bereniä. Beren saa Felagundin sormukseen ja elää yksinäisenä maanpakolaisena seuraavat neljä vuotta.

462 Morgoth uusii hyökkäyksensä Hithlumia vastaan. Galdor kuolee Eithel Sirionin piirityksessä, mutta Círdanin avustuksella Fingonin joukot pitävät asemansa.

463 Itäläiset saapuvat Beleriandiin ja vannovat uskoliaisuutta Fëanorin pojille.

464 Húrin Hadorin Huonetta nai Morwenin Bëorin Huonetta. Túrin Húrinin poika syntyy Dor-lominissa surun entein.
Beren jättää Dorthonionin ja kulkien lävitse Ered Gorgorothin löytää Doriathiin. Hän näkee Lúthienin Neldorethin metsässä ja niin heidän kohtalonsa kietoutui yhteen.

465 Tänä vuonna Berenin ja Lúthien kohtaavat Doriathissa ja rakastuvat. Thingol saa tietää maassaan luvatta asuvasta ihmisestä.

Osat 2 ja 3

466 Tänä vuonna Beren täyttää Thingolin komennon kuten Laulussa kerrotaan ja Lúthienin avustuksella hän uskaltaa kulkea Angbandin ovien sisäpuolelle ja varastaa Silmarilin Morgothin rautakruunusta. Laulussa kerrotaan myös Carcharothin hulluudesta ja suuresta susijahdista ja kuinka Beren kuoli vammoihinsa Silmaril rinnuksellaan. Näin tehtävä täytettiin.

467 Tänä vuonna kevään ensisarastuksen aikaan Lúthien Tinúviel asettautui valkea kukan muotoon ruoholle ja hänen sielunsa erkani Keski-Maasta ja meni Mandosin saleihin, kuten Laulussa on kerrottu. Mutta kuin talvi iskeytyi kuolevaisten miesten ikä Thingolin ylle.

Todennäköisesti Berenin ja Lúthienin ruumiit asetettiin Doriathiin hautatemppeliin kunniapaikalle.

Silmaril istutetaan kääpiökäätyihin Nauglamíriin.

Osa 4

468 Maedhrosin Liitto.

469 Morgoth saa tietää Liitosta ja alkaa ponnistella sitä vastaan. Beren ja Lúthien palaavat Mandosin luvalla takaisin maailmaan ihmisinä. Ensin he menevät Doriathiin jossa Lúthien poistaa Thingolin talven. Sitten he asettautuvat Tol Galenin saarelle Ossiriandiin.

Lúthien pitää Nauglamírin kuolemaansa asti.

471 Eärendilin isä Tuor syntyy

475 Dior, Berenin ja Lúthienin poika syntyy Tol Galenilla vesiputouksen lähettyvillä.

502 Kääpiöt hyökkäävät Doriathiin saadakseen kääpiökäädyt takaisin ja Silmarilin itselleen, mutta he eivät löydä Nauglamíria. Thingol kuolee taistelussa. Diorista tulee Doriathin valtias.

505 Beren ja Lúthien kuolevat Tol Galenilla, Dior kuolee Doriathissa.

** Kotona **

”Niin Braghir, totta se on”, sanoi Beren. ”Sitten haltiakuningas miehineen lähti leiristä ja matkallamme tänne näimme vielä...” Toinen poika, joka oli kahdentoista ikäinen kuten Berenkin, keskeytti tämän tylysti:
”Sinä vain leveilet.”, sanoi hän. ”Se, että isäsi vie sinut taisteluun ja pitää miehenä, ei tee sinusta vielä aikuista, vaikka sellaista esitätkin.”

Poika käänsi selkänsä Berenille, käveli pois ja tämä jäi yksin harmaaseinäisen talon autiolle pihamaalle, murheissaan ja mietteissään. Hän katsoi nummen yli sinisenä ja valkoisena siintävää kaukaista lumihuippuista keroa ja tiesi, että kateelliset tuttavat ja niiden tuomat pienet surut olivat todellakin pieniä verrattuna siihen mitä vuorten takana odotti.

Siellä Morgoth oli koonnut kaiken voimansa, sota jatkui ja haltiat perääntyivät. Barahirin talon lähistöllä liikkui usein nälkäisiä susia ja Gorlim oli nähnyt jokin aika sitten myös hiiviskeleviä örkkejä. Beren tiesi, että Bëorin suvun ja Dorthonionin taru oli lopussa oli hän sitten mies tai poika.

Ulkona oli kylmä ja hän palasi pian kotinsa, suureen lämpöiseen tupaan, ja kuuli, kun Barahir puhui vaimolleen Emeldirille:
”Paeta! Juuri niin hyvä nainen, teidän täytyy paeta! Vain kansamme urhoollisimmat miehet jäävät tänne puolustamaan kotejamme ja muut paetkoon toisten ihmiskansojen luo. Meidän aikamme kauniissa Dorthonionissa on ohi.
Mutta nyt he tarvitsevat vahvan johtajan ja juuri siksi puhun tästä kanssasi, sillä turhaan et ole saanut nimeä Miessydän. Olet vahva ja olet rohkea, joten mene vaimoni. Ota mukaasi niin monta perhettä kuin kykenet ja löydät, mutta pian. Ota mukaasi naisia, lapsia ja vanhuksia ja käske miesten liittyä pian joukkoihini. Odotan heitä täällä. Pakkaa mukaasi nyt vain välttämättömin ja pakene! Suuntaa kulkusi aluksi Tol Sirionille, siellä ruhtinas Orodreth ottaa teidät vastaan ja neuvoo turvallisille teille.”

Barahir otti Emeldirin kädet omiinsa ja katsoi tätä vakavana silmiin, eikä kyyneleitä voinut pidättää kumpikaan. He molemmat itkivät, koska tiesivät, että yli ajan kestäisi heidän eronsa. Vailla toivoa oli Barahir Dorthonionissa ja he molemmat tiesivät sen, sillä heidän avukseen ei tulisi enää kukaan ja Morgothin voima oli hirveä. Kun Beren kuuli nuo sanat kylmäsi hänen sydäntään, mutta samalla siihen syttyi tuli, jonka vain yksi voisi sammuttaa. Suurella vaivalla hän hillitsi itsensä, kiipesi hiljaa takan päälle rakennetulle parvelle, peitteli itsensä taljoilla ja nukahti viimein levottomaan uneen.

Unessa hän seisoi kuutamossa nummen reunalla lempeän yötuulen pyyhkiessä paljasta ihoa. Jostain kaukaa kuului hyvin kaunista haltianeidon laulua, joka tuntui menevän suoraan sydämeen. Pian hän näki, että laulaja liikkui yksin öisellä nummella.
Neito poimi sieltä keväisiä kukkia, jotka yökaste sai tuoksumaan makealle. Elanorien tähdenkaltaiset kultakukat kimalsivat kuun valoa, neito poimi ne koriinsa ja hän lauloi.
Hän lauloi niin, että reunametsien tuoksuvissa poppeleissa hämärän linnut, satakielet, yhtyivät siihen ja he kaikki ylistivät yhdessä Vardaa ja Yavannaa. Niin huumaavaa laulua ei Beren ollut koskaan kuullut ja sen lumossa kaikki muu unohtui.

Neidon vaatteet olivat siniset kuin tumma iltataivas juuri ennen yöntuloa ja siihen oli kirjottu hopeisia kukkia, kuin taivaalle tähtiä. Tanssien keväisellä nummella ja musta tukka yön valoja heijastaen hän tuli lähemmäs, mutta juuri kun Beren oli hahmottavinaan neidon kasvot, tämä lopetti laulunsa, kääntyi ja katosi metsän lehvien kätköön.

”Älä mene pois! Neito, tule takaisin!” hän huusi unessa, mutta näky oli poissa. Hän heräsi, eikä enää sinä yönä unta saanut.

Aamu heräili tummana ja usvaisena. Beren nousi ylös lämpimästä vuoteestaan ja näki, että hänen äitinsä Emeldir oli poissa, eivätkä he koskaan ehtineet hyvästellä toisiaan.

Alhaalla tuvassa, pitkän pöydän ääressä istui synkkänä ja mietteissään Barahir. Hiljaa hän istui kynttilän valossa katsellen tuuliaukosta ulos märkää ja pimeää aamua. Hiljalleen tuuli heilutti aukkoa peittänyttä siannahkaa ja kohta ulkona pyrytti taas lunta.

”Isä”, sanoi Beren hiljaa takan ylisiltä. ”Kuulin kun juttelitte eilen illalla. Onko äiti lähtenyt?”

Barahir katsoi poikaansa ja sanoi:
”On Beren. Hän on mennyt ja pian on poissa myös kaikki muu mitä olemme täällä rakastaneet, sillä Morgothin voimaa ei voi vastustaa. Hänen joukkojensa törkyiset saappaat tallaavat ja liekit tuhoavat jo Dorthonionin maata ja kaikki Beleriandin haltiat pakenevat etelään ja länteen. Örkit polttavat kaiken, mitä näkevät ja tappavat jokaisen elävän tästä maasta. Turvassa eivät ole Ilúvatarin lapset, eivät nelijalkaiset, eivät linnut, laitumet tai metsät. Mutta me emme jätä asuinseutujamme, kuten Fëanorin pojat Celegorm ja Curufin kuuluvat tehneen. Me emme pakene suin päin ja hae turvaa muualta kuin omasta maastamme.

Beren! Olet vasta nuori mies, mutta tiedän, että olet varreltasi vahva ja sitkeä. Tiedän, että pystyt jäämään miesteni kanssa puolustamaan kotejamme, sillä Bëorin huoneen veri virtaa sinussa vahvana. Siksi en lähettänyt sinua äitisi kanssa pakomatkalle, jossa siinäkään ei juuri toivoa ole.”

*** Tuhannessa Luolassa ***

Kultaisten puiden lehdet pitivät itsepintaisesti kiinni oksista syystuulen riepotellessa niitä. Ne, joista tuuli vei voiton, leijailivat maahan, jossa ne punaisena ja keltaisena pyörteenä leikkivät hopeisten runkojen lomassa jättäen jälkeensä vain kehikot odottamaan seuraavan kevään vihreää. Taivas oli silti kuulaan kirkas ja sen sinessä kaarteli Esgalduinin vartta seurailevia lokkeja.

Musta ja leveä joki virtasi verkkaan läpi Doriathin valtakunnan, liki korkeiden vuorien. Jyrkkien rinteiden sisällä, katseilta kätkössä oli suuri kaupunki, jota kutsuttiin Menegrothiksi, Tuhanneksi Luolaksi. Muinaisina aikoina ennen kuun ja auringon nousua, sen olivat louhineet Sinivuorten kääpiöt mutta nyt hylätyissä saleissa asuivat haltiat.

Kuten jokainen paikka, missä haltioita asui, olivat myös Tuhannen Luolan salit uskomattoman kauniit. Menegrothin valtavassa keskussalissa kaikui puron solina ja lintujen laulu. Sen seinillä olevat soihdut, hopeiset lyhdyt ja lukemattomat kyntteliköt loivat valoaan ja seinille asetellut jalot kivet toistivat niiden valoa tuhansin värein. Luolat kimaltelivat kuin Vardan tähtitaivas ajan alussa, Cúivienen rannikolla, eikä mikään paikka kuolevaisilla mailla ollut sitä kauniimpi.

Keskussalin keskelle pienelle kummulle oli veistetty kaksi valtavan suurta puuta, jotka tukivat luolan kattoa ja niiden alla oli Menegrothin valtiaan salit. Toisen puun lehdet oli taottu kullasta ja toisen mithrilistä, sillä niiden esikuvat olivat kuolemattomilla mailla ajalla ennen aurinkoa ja kuuta.

Doriath oli Beleriandin haltioiden valtakunnista suurin ja vanhin ja sen valtias Elwë, yksi kolmesta haltiakansojen Suuresta Kuninkaasta, hallitsi kansaansa tuhannen luolan saleista. Hän oli pitkä, paljon pidempi kuin useimmat alamaisensa ja hyvin arvonsa tunteva. Vuosien varrella hän otti nimen oman kansansa kielellä ja siitä lähtien häntä sanottiin Thingoliksi.

Valtiattarensa loistossa hän oli kuin lännestä tullut Jumala, sillä tämä oli jakanut voimiaan hänen kanssaan. Valtiatar oli Maia, jumalien rotua ja nimeltään Melian. Hän oli suunnattoman kaunis ja hänen kauneutensa ylitti vain heidän tyttärensä Lúthien, ja ylitse kaiken Thingol rakasti tytärtään.
Kuninkaan hopeiset hiukset lepäsivät yksinkertaisen harmaan viitan hartioilla ja hänen kädessään oli pergamentti.

”Puhu Edrahil. Kerro, mikä ystävääni Felagundia vaivaa ja mikä on hänen ahdinkonsa takana”, hän kysyi ja ojentautui suoraksi kullatulla istuimellaan.

Pyökkisen pöydän toisella puolella vastapäätä Doriathin valtiaita istui siniseen viittaan pukeutunut kultatukkainen haltia, joka nousi ylös, kumarsi ja sanoi:

”Arvoisa Thingol, Doriathin valtias, ja valtiatar Melian. Felagund on suuressa taistelussa Ard-galenissa ja Erechin soilla, jossa kuuleman mukaan on nähty tämän maailman ajan tuhoista hirvein. Herrani käsky on varoittaa teitä vielä kerran uhkaavasta vaarasta ja pyyntö yhtyä pikimiten taisteluun, jossa Beleriandin kaikkien voimien pitäisi yhdistyä. Morgothin koko voima on liikkeellä ja yksi kerrallaan haltiavaltakunnat tuhoutuvat hänen joukkojensa voiman alla.”

”Niin kerrotaan myös tässä viestissä”, sanoi Thingol, ”mutta Fëanorin poikien pyyntö valtakunnassani on turha, kuten hyvin tiedät Edrahil. Edes ystäväni Felagundin ei kannata sitä esittää, sillä kansaani en sido sukuni surmaajien kohtaloon.”

”Oikein puhut veljeni ja herrani”, sanoi Thingolin vasemmalla puolella istuva ylväs, hopeahiuksinen mutta ei yhtä pitkä haltiamies. ”En usko kenenkään kansastasi lähtevän vapaaehtoisesti sotaan. Valtiattaremme voima ja oma uljautemme estää liekkien pääsyn Doriathiin.”

”Elmo on varmasti oikeassa, samoin kuin te Doriathin valtias”, sanoin Melian pehmeällä äänellä. Hän kohotti yön sinisen viittansa lievettä ja kohensi tummia paksuja hiuksiaan: ”Silmarilien kohtalo on yhtä kuin koko maailman kohtalo ja sen Noldor ottivat päälleen Fëanorin valalla. Moisen kanssa ei voi käydä saamatta ylleen taakkaa, jota ei kykene kantamaan.”

Melianin katseen valon ja sanojen voiman edessä muut mykistyivät. Hän todellakin oli jumalten rotua, täynnä voimaa, jota ei kenelläkään muulla voinut olla.

”Valtias. Fëanorin pojista Celegorm ja Curufin vähäisine jäljelle jääneine kansoineen ovat paenneet Morgothia ja vaeltaneet Finrodin kansan luo. Valtiaamme Felagund on luvannut ottaa heidän huvenneet kansansa vastaan.”

Edrahilin vieressä istuva haltiaylimys sanoi: ”Tämä on huolestuttava tieto, Edrahil. Celegormin ja Curufinin tulon en usko tuovan ystävällemme mitään hyvää. Ikävää, jos hän on poissa maastaan yhtään pidempään kuin on välttämätöntä.”

Ja tämän vierellä istui kultatukkainen haltianainen, joka ryhdistäytyi, kohotti katseensa ja tarkasteli seurueen jäseniä yksi toisensa perään:
”Kauhulla kuulen uutisia veljestäni Finrodista ja toivon todella hänen paluutaan Morgothin porteilta. Muista Fëanorin pojista en sano mitään, olenhan heidän sukuaan ja kuten kunnianarvoisa valtiatar Melian sanoi, heidän, Silmarilien ja maailman kohtalot ovat toisiinsa sidotut.

Kerron teille nyt pohjoisesta ihmiskansasta, joka tulee muuttamaan maailman. Olen nähnyt, että kun vaara on suurin, tulee heistä eräs, jonka kohtalo on suurempi kuin Melianin voima. Hän muuttaa maailman.”

Haltiaylimykset katsoivat toisiaan ja Elmo miehineen hymyili vaivihkaa.

”Galadriel näkee asioita, joita muut eivät näe, vaikka olisivat kuinka viisaita. Epäilen, onko kuolevaisen kansan joukossa ketään, joka voisi uhmata edes pienintä lohikäärmettä, joita taistelussa kuulemma on ollut. Ainakaan Brethilin kitukansa ei siihen kykene”, sanoi hopeahapsinen mies Galadrielin vieressä.

”Älkää vähätelkö unen ja sen näkijän lahjoja, arvoisa Celeborn”, sanoi Melian.

”Vaan kuulkaa toinen kertomukseni”, sanoi Felagundin viestin tuoja. ”Herrani sanoo, että ihmiskansa pohjoisessa on vastustanut Morgothin voimaa, vaikka heidän maillaan liikkuu hirmuja ja heidän metsissään samoaa ihmissusien päällikkö Gorthaur Julma. Ehkä tuollaisesta kansasta joku saattaisi uhmata vaikka lohikäärmettä.”

”Bëorin synkkä kansa voi ehkä hetken vastustaa voimaa, mutta heidän kohtalonsa on jo sinetöity, jos Morgoth liikehtii nyt, niin kuin sanotte.”

Thingol kohottautui seisomaan, nosti kätensä ja sanoi:

”Morgoth ajaa kansoja edellään ja tuhoaa Fëanorin pojat yhden toisensa jälkeen. Sukuni surmaajat pyytävät apua minulta, mutta en sitä suo. Edrahil, mene takaisin Nargothrondiin ja kerro Celegormille ja Curufinille, että heille en apuani anna nyt enkä koskaan. Felagundin kohtalo harmittaa ja surettaa, sillä hän on meren takaa tulleista haltioista mahtavin. Hirvittävä sääli olisi, jos hänet menettäisimme, sillä hänen sydämensä on puhdas ja jalo. Edrahil, kerro kultatukkaiselle ystävälleni hänen palattuaan terveiseni ja osanottoni. Neuvonpito on päättynyt.”

Edrahil painoi päänsä, sillä hän tiesi, että haltioiden ja ehkä ihmistenkin kohtalon hetket Keski-Maassa olivat käsillä. Vääjäämätöntä tappiota oltaisi yhteistuumin ehkä voitu hidastaa, mutta Thingolin itsepäisyys teki siitä nyt paljon nopeamman.

Mutta mikä oli Galadrielin ennustus? Sitä hän pohti valjastaessaan ratsuaan ja valmistautuessaan pitkään matkaan kohti Nargothrondin suojaisia maita.

Aurinko laski Länteen ja painui taakse Doriathin korkeiden metsien ja tummansiniselle taivaankannelle syttyi ensimmäinen tähti.

*** Dorthonionin tuho ***

Oli harmaa ilta. Palavan metsän kaukaiset liekit loimottivat ja värjäsivät taivaan pelottavin sävyin. Sota oli tullut Dorthonioniin.

Purppuran värinen ilta pimeni hiljalleen ja Tarn Aeluinin järven takaisten nummien yli joistain kaukaisista kylistä kuului epätoivoinen ja vaimea torvien kaiku. Turhaan sen se kutsui apua, sillä vaikka siellä taisteltiin elämästä ja kuolemasta, ei heitä voinut auttaa enää kukaan.

Örkit ja muut hirmut olivat nyt liikkeellä ennen näkemättömin voimin ja ne surmasivat kaikki näkemänsä ihmiset. Ne olivat täynnä vihaa kaikkia kuolevaisia kohtaan, ryöstivät, surmasivat, paloittelivat ja polttivat tieltään kaiken. Tällä kertaa ne eivät kuitenkaan hiiviskelleet summassa ja arkoina, vaan niitä ajoi Morgothin ylipäällikön julma suunnitelmallisuus ja äly.

Yö tuli ja viimeinenkin valon väre katosi mustaan yöpilveen ja maailman ylle saapui tunkkainen pimeys.
”Kylät palavat”, sanoi Gorlim, monet myrskyt nähnyt mies. ”Ne polttavat kaiken tieltään. Voi onnetonta Eilineliä.”

Hän painoi päänsä kämmeniin ja itki. Beorn, Gorlimin ystävä ja eränkävijöistä taitavin, laski suuren kouransa tämän hartioille.

”Barahirin käsky oli, että kaikkien perheiden on paettava taloistaan. Eilinel oli urhea, mutta suotta. Hänen toiveensa olisi varmasti nyt taistella urheasti kaupungistamme päällikkömme rinnalla. Rohkeutta Gorlim, rohkeutta. Nosta pääsi ylös ja katso.”

Taivas rakoili ja yksinäisen heikon tähden kajo näkyi hetken keskeltä synkkää taivasta, jonka pilvien alla loimotti tuhoutuvien kylien puna.

”Eilinel elää!”, sanoi Gorlim hyvin hiljaa, mutta siinä samassa pilviverho ja palojen savu peittivät taas taivaan.

”Asemiin miehet! Pian!”, kuului Barahirin huuto alhaalta ja Beorn sekä Gorlim asettuivat kivitalojen katoille paasien taakse. Kummankin viinessä oli suuri määrä nuolia ja kumpikin löystytti miekkansa tuppea valmistautuen taisteluun.

”Sytyttäkää tulipiiri”, kaikui Barahirin komento ja pian kaupungin ympärillä oli liekkien meri. Sen sisäpuolelle ei pyrkinyt yksikään vihollinen. Örkkien kimeät kiljahdukset kaikuivat yössä ja susien murina ja huuto kuului aivan kaupungin porttien lähistöltä.

”Valmistautukaa miehet. Nyt nuolet jänteelle ja silmä tarkkana.” Barahir kiersi vartiopaikalta toiselle ja valoi uskoa puolustajiin yhä tihenevän jännityksen ja aina vain raskaamman pimeyden painaessa miesten mieliä.

”Beorn, maailma loppuu tähän, minun, sinun ja koko Bëorin kansan. Voi onnetonta!”, sanoi Gorlim hiljaa. Beorn katsoi häntä tulisesti, mutta pysyi vaiti. Hän venytti nuolen pitkäjousen jänteelle, tähtäsi ja ampui tulipiirin reunoille, josta kuuluvasta kiljunnasta saattoi päätellä nuolen osuneen kohteeseensa.

Matalalla roikkuneet pilvet päättivät viimein tyhjentää sisältönsä ja alkoi rankka sade, jonka seassa räiskähtelivät kirkkaat ja julmat salamat. Ukkonen kaikui kiviseinistä ja salamat pirstoivat korkeiden talojen kattoja. Lukemattomien örkkien lauma tervehti jokaista salamaa kiihkeällä huudolla: ”Shag, Shag…”.

Suuret rakeet piiskasivat kylmissään olevia miehiä, silti yksikään ei jättänyt paikkaansa. Maa kuitenkin vettyi ja yksi toisensa perään tulipiirin liekit sammuivat sihisten ja silloin örkit hyökkäsivät. Mustana virtana ne hyökyivät yli kaivantojen ja tappoivat etulinjaa urhoollisesti puolustaneet sotilaat.


”Perääntykää! Perääntykää pian torin ympärille”, kuului Barahirin huuto kaukaa ja hänen torvensa soi. Gorlim noudatti käskyä heti, mutta Beorn jäi asemiinsa: ”Mene Gorlim”, hän sanoi ”Mene pian. Pystyn suojaamaan sinua hetken, mutta en kauaa. Nuoliviineni näyttää jo turhan tyhjältä.”

”Hullu! Tule mukaan, se on Barahirin käsky”, Gorlim huusi, mutta Beorn ei liikkunut. Valtava örkkilauma hyökkäsi kadulle, jonka Gorlim ja muutamat muut olivat juuri ylittäneet ja niin ystävykset erosivat sodan melskeissä viimeisen kerran. Barahirin joukot pakenivat kohti toria, jonne ne kokoontuivat viimeiseen taisteluun.


Tuona yönä, oli torin ympäristön rakennuksiin linnoittautunut liki tuhat Barahirin miestä. Tämä oli viimeinen sillanpääasema, sen jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin epätoivoinen pako.

Miehet palelivat hyytävän pohjoisen viiman paiskoessa rakeita ja räntää, mutta tulta ei voinut sytyttää, se olisi tiennyt varmaa kuolemaa.

Barahir ja Beren seisoivat korkeimman rakennuksen katolla yrittäen nähdä vihollisen aikeita, mutta yö oli mustaakin mustempi ja sateen läpi näki vain sadan sylen päähän. Kaiken yllä oli kammottava hiljaisuus ja vain sateen taukoamaton ropina täytti öisen ilman.

Äkkiä tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta. Keskellä toria seisoi pitkä hahmo, joka puhui hyytävällä äänellä: ”Bëorin kansa. Tämä on viimeinen tilaisuutenne. Voitte palvella Maailman Herraa kunniallisesti tai kuolla puolustaessanne omaa etuanne. Jos antaudutte, tulkaa esille kädet ylhäällä. Jos ette, kuolette viimeiseen mieheen, sillä minä olen Melkorin Suu ja airut.”

Kun hyytävän äänen kaiku vaimeni, lensi torin ympärillä olevista rakennuksista nuolipilvi, kuin raekuuro kohti tuota hahmoa, mutta ne kaikki paloivat roihuten, eivätkä koskaan päässeet maaliinsa.

”Hyvä on. Hyväksyn ratkaisunne”, sanoi ääni ja samassa Barahirin joukkojen kimppuun hyökkäsi vähintään satakertainen ylivoima.

Vain puoli tuntia kesti puolustus, eikä Barahirilla lähimpine miehineen ollut enää mahdollisuuksia. ”Tulkaa mieheni”, hän huusi. ”Tämän rakennuksen alta pääsemme salateitä pitkin turvaan.”

Barahir, Beren ja joukko miehiä juoksi talon alakertaan ja sieltä portaita alemmas. Homeisessa kellarissa, viinitynnyrien välissä oli syvennys, jonka peräseinässä oli komerolta näyttävä ovi. Barahir avasi riippulukon ja miehet astuivat sisään pitkään käytävään, joka johti ulos kaupungista. Hän sytytti tuohen kappaleen ja valaisi sillä matalan tilan seiniä.

”Tännepäin miehet. Viimeinen sulkee oven perässään”, hän sanoi.

Äärimmäisen varovasti ja hiljaa he kävelivät, konttasivat ja ryömivät ahtaassa ja paikoin romahtaneessa tunnelissa eteenpäin, sillä kaivanto ei ollut kovinkaan syvällä ja tuhannet örkkien jalat talloivat parhaillaan heidän päällään.

Tuntien ponnistuksen jälkeen eteen tuli kiviröykkiö, jonka takaa tulvi raikasta ilmaa. ”Olemme perillä. Odotamme täällä aamuun ja seuraamme rauhassa ympäristöä. Kun se rauhoittuu, voimme jatkaa matkaamme.”

Tunnit kuluivat ja harmaa aamu toi luolaan valoa. Likaisina ja osa haavoittuneinakin joukko Barahirin sotilaita kömpi viimein ulos aukosta, joka oli taitavasti kätketty katseilta kiviröykkiön sekaan.

Joutuin he siirtyivät kauemmas lähes täysin tuhotusta kaupungista, jossa kuului mellastavan vielä melkoinen joukko vihollisia. Barahiria ja Bereniä näytti seuranneen kymmenen miestä: Baragund, Radhruin, Dairuin, Dagnir, Ragnor, Gildor, Gorlim, Arthad, Urthel ja Hathaldir Nuori. Siinä oli nyt vähiin käynyt Bëorin huone, sillä kenenkään muun ei uskottu selvinneen Dorthonionin viimeisestä taistelusta.

Barahir johti joukkoaan ja polku vei ylemmäs harvakasvuisemmalle nummelle, josta he näkivät tuhon laajuuden. Suuret määrät metsää oli poltettu. Niiden mustat rungot höyrysivät ja kaukaisten kylien savut kertoivat karun totuuden, Dorthonionia ei enää ollut.

*** Susien uhrit ***

Talvi iski sinä vuonna hirvittävän kylmänä Dorthonioniin. Järvet jäätyivät ja ennen näkemättömät pakkaset jäädyttivät sodan runteleman maan ja sen surulliset mustat metsät.

Aika kului kituuttaen, mutta viimein kevät yritti saada otetta talven kynsistä. Lunta tuli nummille paljon ja Barahir joukkoineen näki nälkää, sillä paljastumisen pelossa he eivät juuri uskaltaneet liikkua. Hätävarastotkin hupenivat kahdentoista hengen joukolla huolestuttavaa vauhtia.

Piilopaikan vieressä virrannut puro luopui jääkannestaan myöhään, ja kun ensimmäiset lehdet puhkesivat lähistön kitukasvuisiin koivuihin, uskaltautui Barahirin joukko viimein ensimmäisille tiedusteluretkilleen lähistön metsiin ja pyytämään tuoretta riistaa.

”Tämä kevät on kammottava”, sanoi Gorlim. ”Se ei riemuitse talven mentyä, vaan täällä tuoksuu palo ja tuho. Aivan kuin luonto yrittäisi kätkeytyä Morgothin savuilta ja tuholta, eikä tahtoisi päästää irti kevään kasvua.”

”Olet oikeassa”, sanoi Beren. ”Metsien yllä on varjo, ja ne puut jotka tuhosta säilyivät, eivät tunnu lainkaan ystävällisiltä. Aivan kuin tuhosta selvinneillä olisi musta sydän.”

Korkeimmat kuuset olivat mustuneet vain tyveltään ja niiden synkät mustat neulaset saivat ne näyttämään hirviöiltä. Pensaat, varvut ja muu aluskasvillisuus oli noilta seuduin kuollut ja tuho oli käsin kosketeltava.

”Minusta meidän pitäisi tehdä pian jo pidempiä tiedusteluretkiä”, sanoi Ragnor, roteva maanviljelijä ja taitava metsämies.

”Saatat olla oikeassa, mutta leirimme on ainoa toivomme. Kovin kauas emme täältä voi lähteä, vaan tärkeintä on täydentää varastoamme ensi talveksi. Sillä välin tapamme kaikki riittävän pienet vihollisosastot, muuten piiloudumme”, sanoi Barahir.

”Asevarastomme on pieni, emmekä pysty sen turvin puolustamaan nykyistä tukikohtaamme. Paikkanahan tämä on helposti puolustettava, mutta aseita tarvitsemme lisää.”

Joukko tuli ulos synkästä metsästä laajemman paloalueen laitaan, josta tuhon laajuuden saattoi nähdä hyvin. Kaukana vaarojen kaukaisuudessa sinertävillä rinteillä liikkui suuri joukko örkkejä.

”Olet oikeassa Ragnor. Meidän on parannettava aseistustamme ja yritettävä kätkeä piilopaikkamme entistäkin tarkemmin. Örkit haistavat leirimme kauas, joten liikumme vain sovittuja polkuja pitkin ja puhdistamme jälkemme aina mentyämme.”

”Ehkä meidän kannattaisi kätkeä aseita myös leirin ulkopuolelle”, sanoi Gildor. ”Ihan vain siltä varalta, jos joskus joutuisimme jättämään tukikohtamme tai kohtaisimme retkillämme vihollisia ja taistelussa nuolet tai jouset kävisivät vähiin.”

”Nuoremme voisivat ryhtyä töihin ja keskittyä ainakin nyt ensimmäisenä kesänä tähän työhön”, sanoi Arthad, kapeakasvoinen ja ankaran näköinen vanhempi mies. Hän katsoi Hathaldiria ja Bereniä.

”Mutta…”, sanoi Beren. ”osallistun kyllä mielelläni tiedusteluretkillekin ja käytän miekkaa taitavasti tai niin isäni ainakin sanoo.”

”Se on totta”, sanoi Barahir. ”Uskon, että Beren selviää hyvin mukanamme, mutta olen Arthadin kanssa samaa mieltä aseista. Pojat, teidän kannattaa käyttää tämä ensimmäinen kesä juuri, kuten Arthad ehdotti.”

Oksa raksahti metsässä, kuin joku olisi astunut sen päälle.

”Mikä tuo ääni oli? Onko metsässä joku”, sanoi Gildor.

Miehet vetivät esille miekkansa aistit valppaina. Taitavimmat jousimiehet, Beren, Urthen ja Hathaldir valmistautuivat salamannopeasti vetämällä nuolen jousen jänteelle.

Mustien kuusien varjossa näkyi liikettä ja Beren saattoi nähdä lyhyen välähdyksen ilkeistä kiiluvista silmistä. Ne eivät olleet örkin silmät, vaan suden. Oli outoa, että ne olivat liikkeellä keskellä päivää.

Ne liikkuivat puiden katveissa kuin varjot ja ne lähestyivät joukkoja. Tarkkaa määrää oli vaikea arvioida, mutta kymmeniä niitä varmastikin oli.

”Ihmissusia”, sanoi Radhuin kauhistunut ilme kasvoillaan!

”Jouset valmiiksi pian”, huusi Barahir. ”Ne täytyy kaataa mahdollisimman kaukaa. Ampukaa heti kun ne ovat oikealla etäisyydellä.”

Beren valmistautui ja ihmetteli, kuinka Radhuin oli tunnistanut ne ihmissusiksi. Siinä samassa hän näki, kuinka lähimmät nousivat seisomaan. Hetken hän katsoi kammottavaksi vääristynyttä ihmismiestä, jonka Gorthaurin pahuus ja Morgothin voima olivat muuttaneet suden hahmoon.

Jousi lauloi ja karkaistukärkinen nuoli upposi suden vartaloon. Susi putosi neljälle jalalle ja jatkoi juoksuaan kohti Bereniä. Muutamassa sekunnissa se olisi ollut tämän kimpussa, ellei Radhuinin ja Barahirin jouset olisi tehneet siitä selvää.

Ihmissuden voi tappaa vain osumalla sitä suoraan sydämeen. Sen oli tehnyt Barahirin nuoli ja Beren pelastui.

Lisää susia syöksyi esiin puiden lomasta. Voimalla ne kävivät miesten kimppuun, mutta Barahirin toverit olivat niille liian kova vastus. Kymmenen minuutin taistelun jälkeen kaikki kahdeksantoista ihmissutta lojui kuolleena Barahirin joukkojen jaloissa.

He katkaisivat suurimman suden pään, laittoivat sen kepin päähän ja kasasivat ruumiit. Morgothin korpit saivat luvan hoitaa homman loppuun.

Mutta kauheampaa onnettomuutta ei joukolle olisi voinut sattua, kuin mitä sudet olivat saaneet aikaan. Viisi kahdestatoista oli saanut puremavamman, pureman, joka levittää Morgothin myrkyn vääjäämättä sen kantajaan ja muuttaa sen hiljalleen sudeksi.

Hathaldir, Berenin ikätoveri piteli käsivarttaan, johon susi oli tarrannut. Kauhuissaan hän katsoi reikiä, jotka susi sai aikaan.

Urthel, joukon kokenein parantaja, sitoi puremahaavoja ja pudisti päätään: ”Haavat eivät ole pahoja ja ne paranevat pian. Pahuutta en silti pysty niistä poistamaan.”

Silloin tapahtui ihme, joka painui Barahirin miesten mieleen ikuisiksi ajoiksi ja se tuli nuoren miehen, Berenin, suusta aivan kuin sitä olisi käyttänyt joku muu:

”Miehet. Tarn Aeluinin siunattu vesi pyyhkii ehkä pois Morgothin saastan. Peskää haavat sillä, niin taika ei tehoa, mutta pian, sillä kun haavat umpeutuvat, on jo liian myöhäistä.”

Miehet katsoivat Bereniä kummissaan, mutta, koska neuvo tuntui viisaalta, haavat puhdistettiin ja pestiin huolellisesti Tarn Aeluinin järven vedellä, eikä yksikään miehistä osoittanut koskaan muuttumisen merkkejä.

Morgothin taika oli rauennut.

Siitä alkaen Beren, isänsä poika, oli heidän tuleva johtajansa, jos Barahirista aika jättäisi.