Muistaakohan kukaan tämän palstan lukijoista enää, kun laittelin tulevan kirjani tekstiä näytille? Juuri sen, missä kuulema kiroiltiin liikaa :) No, omaksikin yllätyksekseni huomasin, että sain ehkä lopun kirjoitettua ja ajattelinpa laittaa sen tänne.
Olisi mahtavaa, jos jaksaisitte taas kommentoida, siitä on ollut suurta apua kirjoittamisessa.
Mä sit löysin itteni yhentoista-aikaan yöstä ajamasta yhtä autonromua, jota Jere oli kunnostanu. Sitä kiinnosti sellanen hirveesti; autojen rassaus. Sillä oli varmaan yhteensä neljä romua kotonasa, joita se yritti saada pelaamaan. Mä en tajua. Tähän se oli liittäny kasettisoittimen, josta me kuunneltiin Turmion Kätilöitä - Jere oli hulluna niitten musaan. Me ajettiin yhellä syrjäsella, pimeellä pikkutiellä, jolla oli hyvä vähät välittää kuuenkympin nopeusrajotuksesta ja ajaa satasta sen sijaan.
Jere oli vähän ottanu, mut mun mielestä se ei ollu kännissä. Jerestä oli kyllä paha mennä sanomaan. Se yritti juua autossakin, mut lähinnä se vaan onnistu läikyttelemään kaljat päällesä. Mä taas olin pilvessä. Vaikee arvioida miten pahasti, mut Jeren mielestä mä olin näemmä paremmassa ajokunnossa ku se ite.
Hiekkatie tuntu jatkuvan loputtomiin. Mä rummuttelin käsilläni rattia musan tahissa. Jere poltti tupakan - se oli käyny päivemmällä hankkimassa askin. Mä tuijotin valaistua tienpätkää ja pimeetä metsää heti sen sivuilla. 'Pirun nyrkki' pauhasi soittimessa. Eteen tuli suht jyrkkä mutka.
Mä vedin sen suoraks.
Jos ajaa tieltä ulos kovassa vaudissa, niin todennäköisyys selvitä siitä on häviävän pieni. Se on kuitenkin olemassa. Siitä on mahollista selvitä. Mun täyty saada todistaa se. Osottaa, et joskus mahottomasta voi tehä mahollista. Mutkan voi ajaa suoraks ja selvitä siitä. Sen voi ajaa suoraks. Mä voin ajaa sen suoraks. Mun oli pakko saada ajaa se suoraks.
Kun auto lähti heittelehtii musta tuntu, et mä oon jossain modernissa huvipuistolaitteessa. Jere huus, mut se tuntu tulevan jostain kaukaa. Mä tiesin, et muhun sattu, mut sekin oli jossain kaukana. Mikään tästä ei koskettanu mua. Mä tein sen. Mä olin hetken ajan mahdottoman yläpuolella. Mä olin suurempi.
Kai se oli meiän onni, että tällä kohalla metsä oli lähinnä ryteikköä. Me ei osuttu puihin, eikä kumpikaan lentäny tuulilasin läpi. Oli turvavyöt. Oltiin laitettu ne lähinnä vitsinä ennen ku lähettiin ajamaan.
Auto pysähty katolleen. Kaiken sen rytinän jälkeen tuntu ku kaikki äänet ois yhtäkkiä hävinny ympäriltä. Mä luulin ihan oikeesti, et maailma oli pysähtyny. Mä olin pysäyttäny sen.
Jere virkos mun vieressä. Mä oisin ollu huolestunu siitä, jos oisin kiinnittäny siihen jotain huomiota. Jere puhu jotain, kosketti mun olkapäätä. Kiros, huus, kysy. Se onnistu kömpiin autosta ulos ja tuli sen jälkeen vetään mutkin pois. Kai muhun koski jonnekin. Jeren naama näytti aika pahalta ja se ontu. Se raivos mulle ja yritti ehtii kännykkäänsä auton sisältä. Tuli takas ja ravisteli mua. Häipy jonnekin mun taakse.
Multa Jeren ponnistelut ja syytökset meni ihan ohi. Mä istahin maahan auton kylkee vasten. Mä kuulin musiikkia korvissani ja luulin eka sen tulevan radiosta. Hallelujah. Istuin ja kuuntelin. Mä kosketin kasvojani ja tunsin jotain märkää. Katoin veressä olevaa kättäni. Katoin pitkään. Jotain tästä kaikesta sotkusta valkeni silloin mulle. Mun nähtävästi tartti saada tietää se aina välillä. Kuolleet ei vuoda verta.
- Helvetin saatanan kusipäärunkkari! Jere karju ja potkas mua.
- Siitä vaan tapat ittes, mutta et helvetti tee sitä mun autossa sillon, ku mä oon ite vittu kyyissä! Vitun kamikaze saatana melkein tapoit meiät molemmat! Helvetti! Mun auto on paskana, sä saatana romutit sen palasiks! se jatko.
Mä vilkasin taakseni autoo, johon mä edelleen nojasin. Ei kai siitä tosiaan enää mihinkään ollu. Jere raivos mulle ja potki sekä mua että sen rakasta romukasaa. Sen kirosanavarasto oli laajentunu huomattavasti, mikä oli taatusti huono merkki. Musta tuntu, et mulla oli aivotärähys tai jokin menossa.
- Mitä vittua sä oikein aattelit? Ai niin, ethän sä aattele ikinä mitään! Se saatanan ruoho on pehmentäny sun aivos lopullisesti! Mä vittu tappasin sut, jos omat paikat ei ois näin hajalla saatana!
Mä arvioin, et mun ois turha yrittää selitellä yhtään mitään. Rööki tekis nyt kyllä terää. Siitä mulle tuli mieleen, miten aina leffoissa autot räjähti, jos tyypit romutti niitä. Se se vasta oiskin lystiä. Räjähettäis tähän sen jälkeen, ku oltiin ihmeenkaupalla selvitty mun ulosajosta. Mun hartiat alko hytkyyn tukahetusta naurusta. Vitut, kaboom vaan! Mä tyrskähin, mut Jeren murhaava ilme sai mut pitään turpani kiinni. Yritä nyt mies ees näytellä selväpäistä.
Jere lopetti vauhkoamisensa hetkeks ja jupis jotain kännykästään samalla, ku meni penkomaan auton sisälle. Mulla kävi mielessä, että meiän pitäis päästä täältä ryteiköstä poiskin joskus, mut en keksiny, miten se ois onnistunu. Jeren jalassa oli jotain vikaa ja mua huippas, kun yritin nousta seisomaan.
Mä kaivelin housuntaskujani ja löysin askin. Luojan kiitos. Onko sytkäriä? Mä kaivelin vähän lisää ja löysinkin sen, mut se oli menny hajalle. Saatana. Jere ilmesty taas näköpiiriin ja mä kysyin, löytyskö siltä sytkäriä.
- Helvettiäkö mä mun sytkäriä sulle lainaan vitun idiootti, se sylkäs.
- Kuule sori, et mä romutin sun autos-
- Mitä vittua sä siitä autosta oot pahoillas? Mä tässä oisin voinu kuolla! Juolahtiko se mieleen?
- Mä tiiän, en mä tajunnu... En mä aatellu, et siinä ois käyny huonosti.
- Et vissiin, sen mä kyllä uskon, Jere mutis happamena, mut istu silti mun viereen.
- Tossa, mut sit sä saat luvan antaa mulle yhen, se tarjos sytkäriään.
- Kiitti.
Me oltiin parhaillaan polttelemassa ja tekemässä rauhansovintoo ku intiaanit ikään, kun yks ukko ilmesty meiän luo. Sen kämppä oli keskellä tätä vitun korpea ja se oli kuullu rysäyksen ja päättäny tulla kattoon, mitä oli tapahtunu. Joku eläkeläinen vissiin, kumisaappaat ja flanellipaita - ukko oli suoraan ku jostain huonosta Suomi-leffasta. Se ei sanonu nimeensä, mut mä arvelin, et se oli joku Yrjö tai vastaava.
Se meinas soittaa ambulanssin paikalle ja olis soittanu poliisitkin, jos mä ja Jere ei oltais vastustettu niin kovasti. Toinen kännissä ja toinen pilvessä, kummallakaan ei korttia. Kumpi me ois ilmotettu kuskiks? Oltas oltu molemmat yltäpäältä kauniissa kusessa. Ambulanssia me taas ei aateltu tarviivamme, ei me nyt missään hengenhädässä oltu. Ihan reilu tyyppi se Yrjö sit oli, kun lähti viemään meitä omalla, ruostuneella ladallaan TK:seen. Menomatka oli yhtä juhlaa.
- Vai oli pojat juopottelemassa? Silloin pitäis kuulkaa pysyä poissa autonratista, kattokaa nyt miten kävi. Huonommalla tuurilla se ois ollu molemmilta henki pois!
Mä ja Jere oltiin ahtauduttu pienelle takapenkille, Sävelradio soi. Kumpikaan ei vastannu. Mä huomasin vasta autossa, että Jeren lasit oli tuusannuuskana. Piti niitä kuiteskin päässään - vitun dorka.
- Mitenkäs vanhoja te olette?
- Seittämäntoista, Jere vastas.
- Vai alaikäisiä vielä. Mitenkä teillä auto oli? Ette vaan vanhemmilta varastaneet?
- Se oli mun oma.
- No nyt siitä ei oo kyllä kun kaatopaikalle, ukko sano ja hekotti päälle.
Mä aloin nauraan mukana, mut Jeren armoton kyynärpääisku mun kylkeen lopetti sen lyhyeen.
- Pahaa jälkeä kyllä tuli, hyvä kun ei pahemmin käynyt. Ei ole autojen kanssa leikkimistä, se on selvä. Onhan se nyt varma, että pärjäätte?
- Juu juu, ei tässä ku naarmuja ja jotain. Päästään sinne TK:seen niin ne hoitaa nää siellä.
- Niinhän ne varmasti hoitaa, totta. Minkäs nimisiä työ ootte?
- Jere.
- Krisu.
- Pitäisköhän teijän vanhemmille soittaa? Meinaan voivat olla huolissaan.
- Me soitetaan sit vaikka sieltä TK:sta.
Vittu. Sussu tappais mut, kun se sais tietää. Mä olin mennyttä miestä, selvä homma. Selvisi auto-onnettomuudesta, kuoli tuskaisen kuoleman kaverinsa mutsin kynsissä.
- Se on kyllä sellainen juttu pojat, että kyllä mun pitäis poliisille tästä soittaa. Se on nähkääs aika paha juttu tämä, ajetaan alaikäisinä autoa humalassa. Kyllä täällä käy enemmänkin tuollaisia pojankontiaisia hurjastelemasa, ajattelevat, ettei kukaan nää. Meijän talolle se vaan kuuluu ja enkös minä arvannu, että jotakin vielä sattuu.
- Ei me ainakaan toiste tätä tehdä, eihän meillä oo autookaan, mä mutisin.
- Ei tästä kannata minnekään poliisille soittaa, mun autohan se oli. Ei tässä sivullisille käyny mitään, Jere sano.
- Niinpä. Itehän me tästä saadaan kärsiä, mä säestin.
- Se on kyllä totta. Se on kyllä totta. Otittekos te nyt opiksenne?
- Joo.
- Otettiin joo.
Tultiin TK:n eteen. Ukko pysäytti auton ja käänty kattomaan meitä.
- Jos minä sitten tämän kerran päästän teijät pälkähästä. Mutta ei sitten pojat hölmöillä enää?
- Joo ei.
- No niin, menkääs siitä nyt sitten.
Me änkäydyttiin autosta ulos ja mä vilkutin ukolle hyvästiks.
- Reilu jätkä, tokaisin.
- Juu no, samaa ei voi sanoo susta, Jere töksäytti ja lähti käveleen sisälle.
- Hei, anna nyt jo olla, mähän-
- Tajuut sä, et me oltais molemmat vainaita ilman niitä helkkarin turvavöitä! Vitut, tää on niinku jostain surkeesta liikennevalistusvideosta!
Mut ei meille ois sattunu mitään. Mä olin varma siitä. Eikö se tajunnu, mitä me oltiin just tehty? Me oltiin juostu tiiliseinän läpi. Me oltiin murtauduttu ulos.
Jere oli lähteny mutsisa kanssa himaansa. Mun piti jäädä vielä vähäks aikaa paikkailtavaks. Jere oli ollu laskuhumalassa, täysin vittuuntunu ja väsyny. Ei me hirmu hyvissä väeissä erottu, mut ei se sentään kehottanu mua rahaamaan kamojani niiltä muualle. Sussu oli sit eri juttu. Se on tosi symppis likka ja oli se mustakin huolissaan, mut Jere on sille kaikki kaikessa. Kyl mä tajuun. Ainut poika ja silleen. Mä oisin voinu tappaa sen, viedä Jeren siltä. Mä pidin Sussusta sen verran, et ehotin ite lähteväni muualle kämppään, ettei sen tarvinnu tehä sitä.
Tunnelmat oli siis aika alhaalla, ku sain viimein läksiä, minne sitten aioinkin. Mä ite en tienny, mut valehtelin, et menisin himaan, ettei pakotettu jäämään TK:seen roikkuu yön yli. Mitä tahansa muuta, tää paikka lemus kuolemalta.
Mä kävelin hitaasti ja vaivalloisesti käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Antoivat taas kipulääkkeitä, mut mä en ottanu. Pää oli just selviämässä edellisistä aineista. Kahtoivat pitkään mua ja Jereä, kun ilmestyttiin paikattaviksi. Kumpikaan ei kertonu, mitä oli tapahtunu. Yks lääkäri tuli oikein jututtaan mua, sano, et jos mulla oli jotain ongelmia, niin ne vois auttaa. Ongelmia? Kaikilla niitä oli ja mä selvisin hyvin omieni kanssa. Ehkä. Olinko mä hyppäämässä kuilun yli vai putoamassa alas? Mä olin ajanu auton tieltä. Mä en oo enää varma miks mä sen tein, enkä mä oikeestaan tiiä, pystynkö mä enää hallitteen tekosiani. Toivottavasti.
Mä astuin pihalle ja jäin katoksen alle polttaan vielä yhen röökin. Tästäkin mä olin saanu kuulla niiltä hoitajilta, tupakanpoltosta! Olivat haistaneet sen musta. Voi Jeesus ja Isä meidän, se nyt oli mun pienin murhe.
Mä polttelin kaikessa rauhassa, ei ollu kiire minnekään. Ei ollu mitään. Sussu oli soittanu mun porukoille, mä kuulin. Mutsi oli varmaan puhelimessa, faija ei koskaan heränny kesken yötä tollasen takia. Ei terveisiä, ei mitään. Tyhjää. Kaikki vitun tyhjää.
Mä räkäsin maahan ja kirosin ääneen. Just sillon mä näin jonkun tulevan mua kohti. Se ei ollu menossa sisälle, en tiiä, miks mä olin siitä niin varma. Se tuli mun luo. Kun mä näin kuka se oli, mulle tuli tunne, et mä olin - aivan tosissaan - saanu muutettua maailmaa ees hitusen tempullani. Mä olin liikauttanu jotain, joka oli ollu jumissa.
Mari.
Se pysähty mun eteen ja kahto suoraan silmiin niin ku ei mitään. Ihan ku mitään välirikkoo ei ois ikinä ollukaan. Se oli värjänny hiuksiaan. Mustavalkonen pehko oli nyt pinkki. Ne oli kivat. Kaikki Marissa oli kivaa. Mä halusin sanoo sen sille, mut mua hävetti, et se oli nähny mun just räkäsevän. En mä voinu sanoo Marille mitään nättiä tällä suulla.
- Sussu soitti mulle, se kerto.
Ihan ku se selittäis kaiken. Niin ku se ois itestäänselvää, et jos Sussu soittaa Marille, et mä oon ollu onnettomuudessa, se tulee mun luo. Mari tuli mun luo. Kun mä makasin verissäpäin kadulla, se tuli mun luo. Ehkä se ei itekään tienny miks. Silti musta tuntu, ei hajuukaan millä perusteella, et Mari ties koko ajan miks. Sille kaikki oli jotenkin tosi helppoo. Sen ei tarvinnu murtautua seinästä läpi. Sille ei ollu olemassa mitään seiniä.
- Ai jaa... Se ei ollu mun idea.
Mun oli jotenkin pakko sanoo toi, vakuuttaa, etten mä ollu ruinannu Maria tuleen. Ei siks, ettenkö mä ois halunnu. Mä aattelin, et mulla ei ollu oikeutta.
- Tiiän. Tuut sä?
- Minne?
- Onko sulla jotain paikkaa, minne sä meinasit mennä?
- Ei.
- Sithän me voidaan mennä minne vaan.
Mari lähti käveleen ja mä seurasin. Mä kuulin sen saman laulun, mikä soi mun päässä sen jälkeen, kun olin rysäyttäny mehtään. Mä olin jo unohtanu, mikä se oli.
- Miks sä teit sen?
- Kuulitko sä, et mä tein sen tahallani?
- En, Sussu sano, et olit ajanu liian kovaa. Mut mä arvasin.
- Mä en osaa selittää sitä, se kävikin niin äkkiä. En mä tiiä. Mä en aatellu.
Mari ei vastannu, mikä tarkotti, et se odotti mun sanovan jotain. Ei mitään epämääräsiä selityksiä, joiden oli tarkotus saada kuulija paremmalle mielelle, vaan sen, mitä mä halusin sanoa. Itelleni.
- Mä halusin... Joskus pitää vaan saada lentää, tiiät sä? Ees hetken, vaikka sen jälkeen rysähtäiskin maahan.
- Mä tiiän.
Tää oli ihan samanlaista ku viimeks, kun mä olin paikattavana. Sillon se oli vaan loppu. Tää oli... jotain muuta.
Me käveltiin ilman mitään varsinaista päämäärää, kunnes tultiin tuttuun paikkaan. Kiikuille. Oli aamuyö, taatusti pakkasta ja me istahettiin kiikkuihin. Keinuttiin hiljaa. Mari otti mua kädestä. Se katto mua silmiin ja mä katoin takasin, eikä se tuntunu pahalta. Alko sataan lunta. Se oli varmaan tän talven ensilumi. Isoja hiutaleita, jotka tippu hijalleen alas, ei, leijaili. Niitä tipahteli Marin hiuksiin ja nenänpäähän. Se katto ylös, pyyhki lumen ja hymyili.
Mä seurasin hiutaleita. Mari kysy multa kerran, miltä lumisade kuullostais, jos sillä ois ääni. Mä en tienny sillon. En välittäny.
Se ois helinää. Ja mä tiedän nyt, et joskus on hetkiä, jolloin sen voi kuulla.
Olisi mahtavaa, jos jaksaisitte taas kommentoida, siitä on ollut suurta apua kirjoittamisessa.
Mä sit löysin itteni yhentoista-aikaan yöstä ajamasta yhtä autonromua, jota Jere oli kunnostanu. Sitä kiinnosti sellanen hirveesti; autojen rassaus. Sillä oli varmaan yhteensä neljä romua kotonasa, joita se yritti saada pelaamaan. Mä en tajua. Tähän se oli liittäny kasettisoittimen, josta me kuunneltiin Turmion Kätilöitä - Jere oli hulluna niitten musaan. Me ajettiin yhellä syrjäsella, pimeellä pikkutiellä, jolla oli hyvä vähät välittää kuuenkympin nopeusrajotuksesta ja ajaa satasta sen sijaan.
Jere oli vähän ottanu, mut mun mielestä se ei ollu kännissä. Jerestä oli kyllä paha mennä sanomaan. Se yritti juua autossakin, mut lähinnä se vaan onnistu läikyttelemään kaljat päällesä. Mä taas olin pilvessä. Vaikee arvioida miten pahasti, mut Jeren mielestä mä olin näemmä paremmassa ajokunnossa ku se ite.
Hiekkatie tuntu jatkuvan loputtomiin. Mä rummuttelin käsilläni rattia musan tahissa. Jere poltti tupakan - se oli käyny päivemmällä hankkimassa askin. Mä tuijotin valaistua tienpätkää ja pimeetä metsää heti sen sivuilla. 'Pirun nyrkki' pauhasi soittimessa. Eteen tuli suht jyrkkä mutka.
Mä vedin sen suoraks.
Jos ajaa tieltä ulos kovassa vaudissa, niin todennäköisyys selvitä siitä on häviävän pieni. Se on kuitenkin olemassa. Siitä on mahollista selvitä. Mun täyty saada todistaa se. Osottaa, et joskus mahottomasta voi tehä mahollista. Mutkan voi ajaa suoraks ja selvitä siitä. Sen voi ajaa suoraks. Mä voin ajaa sen suoraks. Mun oli pakko saada ajaa se suoraks.
Kun auto lähti heittelehtii musta tuntu, et mä oon jossain modernissa huvipuistolaitteessa. Jere huus, mut se tuntu tulevan jostain kaukaa. Mä tiesin, et muhun sattu, mut sekin oli jossain kaukana. Mikään tästä ei koskettanu mua. Mä tein sen. Mä olin hetken ajan mahdottoman yläpuolella. Mä olin suurempi.
Kai se oli meiän onni, että tällä kohalla metsä oli lähinnä ryteikköä. Me ei osuttu puihin, eikä kumpikaan lentäny tuulilasin läpi. Oli turvavyöt. Oltiin laitettu ne lähinnä vitsinä ennen ku lähettiin ajamaan.
Auto pysähty katolleen. Kaiken sen rytinän jälkeen tuntu ku kaikki äänet ois yhtäkkiä hävinny ympäriltä. Mä luulin ihan oikeesti, et maailma oli pysähtyny. Mä olin pysäyttäny sen.
Jere virkos mun vieressä. Mä oisin ollu huolestunu siitä, jos oisin kiinnittäny siihen jotain huomiota. Jere puhu jotain, kosketti mun olkapäätä. Kiros, huus, kysy. Se onnistu kömpiin autosta ulos ja tuli sen jälkeen vetään mutkin pois. Kai muhun koski jonnekin. Jeren naama näytti aika pahalta ja se ontu. Se raivos mulle ja yritti ehtii kännykkäänsä auton sisältä. Tuli takas ja ravisteli mua. Häipy jonnekin mun taakse.
Multa Jeren ponnistelut ja syytökset meni ihan ohi. Mä istahin maahan auton kylkee vasten. Mä kuulin musiikkia korvissani ja luulin eka sen tulevan radiosta. Hallelujah. Istuin ja kuuntelin. Mä kosketin kasvojani ja tunsin jotain märkää. Katoin veressä olevaa kättäni. Katoin pitkään. Jotain tästä kaikesta sotkusta valkeni silloin mulle. Mun nähtävästi tartti saada tietää se aina välillä. Kuolleet ei vuoda verta.
- Helvetin saatanan kusipäärunkkari! Jere karju ja potkas mua.
- Siitä vaan tapat ittes, mutta et helvetti tee sitä mun autossa sillon, ku mä oon ite vittu kyyissä! Vitun kamikaze saatana melkein tapoit meiät molemmat! Helvetti! Mun auto on paskana, sä saatana romutit sen palasiks! se jatko.
Mä vilkasin taakseni autoo, johon mä edelleen nojasin. Ei kai siitä tosiaan enää mihinkään ollu. Jere raivos mulle ja potki sekä mua että sen rakasta romukasaa. Sen kirosanavarasto oli laajentunu huomattavasti, mikä oli taatusti huono merkki. Musta tuntu, et mulla oli aivotärähys tai jokin menossa.
- Mitä vittua sä oikein aattelit? Ai niin, ethän sä aattele ikinä mitään! Se saatanan ruoho on pehmentäny sun aivos lopullisesti! Mä vittu tappasin sut, jos omat paikat ei ois näin hajalla saatana!
Mä arvioin, et mun ois turha yrittää selitellä yhtään mitään. Rööki tekis nyt kyllä terää. Siitä mulle tuli mieleen, miten aina leffoissa autot räjähti, jos tyypit romutti niitä. Se se vasta oiskin lystiä. Räjähettäis tähän sen jälkeen, ku oltiin ihmeenkaupalla selvitty mun ulosajosta. Mun hartiat alko hytkyyn tukahetusta naurusta. Vitut, kaboom vaan! Mä tyrskähin, mut Jeren murhaava ilme sai mut pitään turpani kiinni. Yritä nyt mies ees näytellä selväpäistä.
Jere lopetti vauhkoamisensa hetkeks ja jupis jotain kännykästään samalla, ku meni penkomaan auton sisälle. Mulla kävi mielessä, että meiän pitäis päästä täältä ryteiköstä poiskin joskus, mut en keksiny, miten se ois onnistunu. Jeren jalassa oli jotain vikaa ja mua huippas, kun yritin nousta seisomaan.
Mä kaivelin housuntaskujani ja löysin askin. Luojan kiitos. Onko sytkäriä? Mä kaivelin vähän lisää ja löysinkin sen, mut se oli menny hajalle. Saatana. Jere ilmesty taas näköpiiriin ja mä kysyin, löytyskö siltä sytkäriä.
- Helvettiäkö mä mun sytkäriä sulle lainaan vitun idiootti, se sylkäs.
- Kuule sori, et mä romutin sun autos-
- Mitä vittua sä siitä autosta oot pahoillas? Mä tässä oisin voinu kuolla! Juolahtiko se mieleen?
- Mä tiiän, en mä tajunnu... En mä aatellu, et siinä ois käyny huonosti.
- Et vissiin, sen mä kyllä uskon, Jere mutis happamena, mut istu silti mun viereen.
- Tossa, mut sit sä saat luvan antaa mulle yhen, se tarjos sytkäriään.
- Kiitti.
Me oltiin parhaillaan polttelemassa ja tekemässä rauhansovintoo ku intiaanit ikään, kun yks ukko ilmesty meiän luo. Sen kämppä oli keskellä tätä vitun korpea ja se oli kuullu rysäyksen ja päättäny tulla kattoon, mitä oli tapahtunu. Joku eläkeläinen vissiin, kumisaappaat ja flanellipaita - ukko oli suoraan ku jostain huonosta Suomi-leffasta. Se ei sanonu nimeensä, mut mä arvelin, et se oli joku Yrjö tai vastaava.
Se meinas soittaa ambulanssin paikalle ja olis soittanu poliisitkin, jos mä ja Jere ei oltais vastustettu niin kovasti. Toinen kännissä ja toinen pilvessä, kummallakaan ei korttia. Kumpi me ois ilmotettu kuskiks? Oltas oltu molemmat yltäpäältä kauniissa kusessa. Ambulanssia me taas ei aateltu tarviivamme, ei me nyt missään hengenhädässä oltu. Ihan reilu tyyppi se Yrjö sit oli, kun lähti viemään meitä omalla, ruostuneella ladallaan TK:seen. Menomatka oli yhtä juhlaa.
- Vai oli pojat juopottelemassa? Silloin pitäis kuulkaa pysyä poissa autonratista, kattokaa nyt miten kävi. Huonommalla tuurilla se ois ollu molemmilta henki pois!
Mä ja Jere oltiin ahtauduttu pienelle takapenkille, Sävelradio soi. Kumpikaan ei vastannu. Mä huomasin vasta autossa, että Jeren lasit oli tuusannuuskana. Piti niitä kuiteskin päässään - vitun dorka.
- Mitenkäs vanhoja te olette?
- Seittämäntoista, Jere vastas.
- Vai alaikäisiä vielä. Mitenkä teillä auto oli? Ette vaan vanhemmilta varastaneet?
- Se oli mun oma.
- No nyt siitä ei oo kyllä kun kaatopaikalle, ukko sano ja hekotti päälle.
Mä aloin nauraan mukana, mut Jeren armoton kyynärpääisku mun kylkeen lopetti sen lyhyeen.
- Pahaa jälkeä kyllä tuli, hyvä kun ei pahemmin käynyt. Ei ole autojen kanssa leikkimistä, se on selvä. Onhan se nyt varma, että pärjäätte?
- Juu juu, ei tässä ku naarmuja ja jotain. Päästään sinne TK:seen niin ne hoitaa nää siellä.
- Niinhän ne varmasti hoitaa, totta. Minkäs nimisiä työ ootte?
- Jere.
- Krisu.
- Pitäisköhän teijän vanhemmille soittaa? Meinaan voivat olla huolissaan.
- Me soitetaan sit vaikka sieltä TK:sta.
Vittu. Sussu tappais mut, kun se sais tietää. Mä olin mennyttä miestä, selvä homma. Selvisi auto-onnettomuudesta, kuoli tuskaisen kuoleman kaverinsa mutsin kynsissä.
- Se on kyllä sellainen juttu pojat, että kyllä mun pitäis poliisille tästä soittaa. Se on nähkääs aika paha juttu tämä, ajetaan alaikäisinä autoa humalassa. Kyllä täällä käy enemmänkin tuollaisia pojankontiaisia hurjastelemasa, ajattelevat, ettei kukaan nää. Meijän talolle se vaan kuuluu ja enkös minä arvannu, että jotakin vielä sattuu.
- Ei me ainakaan toiste tätä tehdä, eihän meillä oo autookaan, mä mutisin.
- Ei tästä kannata minnekään poliisille soittaa, mun autohan se oli. Ei tässä sivullisille käyny mitään, Jere sano.
- Niinpä. Itehän me tästä saadaan kärsiä, mä säestin.
- Se on kyllä totta. Se on kyllä totta. Otittekos te nyt opiksenne?
- Joo.
- Otettiin joo.
Tultiin TK:n eteen. Ukko pysäytti auton ja käänty kattomaan meitä.
- Jos minä sitten tämän kerran päästän teijät pälkähästä. Mutta ei sitten pojat hölmöillä enää?
- Joo ei.
- No niin, menkääs siitä nyt sitten.
Me änkäydyttiin autosta ulos ja mä vilkutin ukolle hyvästiks.
- Reilu jätkä, tokaisin.
- Juu no, samaa ei voi sanoo susta, Jere töksäytti ja lähti käveleen sisälle.
- Hei, anna nyt jo olla, mähän-
- Tajuut sä, et me oltais molemmat vainaita ilman niitä helkkarin turvavöitä! Vitut, tää on niinku jostain surkeesta liikennevalistusvideosta!
Mut ei meille ois sattunu mitään. Mä olin varma siitä. Eikö se tajunnu, mitä me oltiin just tehty? Me oltiin juostu tiiliseinän läpi. Me oltiin murtauduttu ulos.
Jere oli lähteny mutsisa kanssa himaansa. Mun piti jäädä vielä vähäks aikaa paikkailtavaks. Jere oli ollu laskuhumalassa, täysin vittuuntunu ja väsyny. Ei me hirmu hyvissä väeissä erottu, mut ei se sentään kehottanu mua rahaamaan kamojani niiltä muualle. Sussu oli sit eri juttu. Se on tosi symppis likka ja oli se mustakin huolissaan, mut Jere on sille kaikki kaikessa. Kyl mä tajuun. Ainut poika ja silleen. Mä oisin voinu tappaa sen, viedä Jeren siltä. Mä pidin Sussusta sen verran, et ehotin ite lähteväni muualle kämppään, ettei sen tarvinnu tehä sitä.
Tunnelmat oli siis aika alhaalla, ku sain viimein läksiä, minne sitten aioinkin. Mä ite en tienny, mut valehtelin, et menisin himaan, ettei pakotettu jäämään TK:seen roikkuu yön yli. Mitä tahansa muuta, tää paikka lemus kuolemalta.
Mä kävelin hitaasti ja vaivalloisesti käytävää pitkin kohti ulko-ovea. Antoivat taas kipulääkkeitä, mut mä en ottanu. Pää oli just selviämässä edellisistä aineista. Kahtoivat pitkään mua ja Jereä, kun ilmestyttiin paikattaviksi. Kumpikaan ei kertonu, mitä oli tapahtunu. Yks lääkäri tuli oikein jututtaan mua, sano, et jos mulla oli jotain ongelmia, niin ne vois auttaa. Ongelmia? Kaikilla niitä oli ja mä selvisin hyvin omieni kanssa. Ehkä. Olinko mä hyppäämässä kuilun yli vai putoamassa alas? Mä olin ajanu auton tieltä. Mä en oo enää varma miks mä sen tein, enkä mä oikeestaan tiiä, pystynkö mä enää hallitteen tekosiani. Toivottavasti.
Mä astuin pihalle ja jäin katoksen alle polttaan vielä yhen röökin. Tästäkin mä olin saanu kuulla niiltä hoitajilta, tupakanpoltosta! Olivat haistaneet sen musta. Voi Jeesus ja Isä meidän, se nyt oli mun pienin murhe.
Mä polttelin kaikessa rauhassa, ei ollu kiire minnekään. Ei ollu mitään. Sussu oli soittanu mun porukoille, mä kuulin. Mutsi oli varmaan puhelimessa, faija ei koskaan heränny kesken yötä tollasen takia. Ei terveisiä, ei mitään. Tyhjää. Kaikki vitun tyhjää.
Mä räkäsin maahan ja kirosin ääneen. Just sillon mä näin jonkun tulevan mua kohti. Se ei ollu menossa sisälle, en tiiä, miks mä olin siitä niin varma. Se tuli mun luo. Kun mä näin kuka se oli, mulle tuli tunne, et mä olin - aivan tosissaan - saanu muutettua maailmaa ees hitusen tempullani. Mä olin liikauttanu jotain, joka oli ollu jumissa.
Mari.
Se pysähty mun eteen ja kahto suoraan silmiin niin ku ei mitään. Ihan ku mitään välirikkoo ei ois ikinä ollukaan. Se oli värjänny hiuksiaan. Mustavalkonen pehko oli nyt pinkki. Ne oli kivat. Kaikki Marissa oli kivaa. Mä halusin sanoo sen sille, mut mua hävetti, et se oli nähny mun just räkäsevän. En mä voinu sanoo Marille mitään nättiä tällä suulla.
- Sussu soitti mulle, se kerto.
Ihan ku se selittäis kaiken. Niin ku se ois itestäänselvää, et jos Sussu soittaa Marille, et mä oon ollu onnettomuudessa, se tulee mun luo. Mari tuli mun luo. Kun mä makasin verissäpäin kadulla, se tuli mun luo. Ehkä se ei itekään tienny miks. Silti musta tuntu, ei hajuukaan millä perusteella, et Mari ties koko ajan miks. Sille kaikki oli jotenkin tosi helppoo. Sen ei tarvinnu murtautua seinästä läpi. Sille ei ollu olemassa mitään seiniä.
- Ai jaa... Se ei ollu mun idea.
Mun oli jotenkin pakko sanoo toi, vakuuttaa, etten mä ollu ruinannu Maria tuleen. Ei siks, ettenkö mä ois halunnu. Mä aattelin, et mulla ei ollu oikeutta.
- Tiiän. Tuut sä?
- Minne?
- Onko sulla jotain paikkaa, minne sä meinasit mennä?
- Ei.
- Sithän me voidaan mennä minne vaan.
Mari lähti käveleen ja mä seurasin. Mä kuulin sen saman laulun, mikä soi mun päässä sen jälkeen, kun olin rysäyttäny mehtään. Mä olin jo unohtanu, mikä se oli.
- Miks sä teit sen?
- Kuulitko sä, et mä tein sen tahallani?
- En, Sussu sano, et olit ajanu liian kovaa. Mut mä arvasin.
- Mä en osaa selittää sitä, se kävikin niin äkkiä. En mä tiiä. Mä en aatellu.
Mari ei vastannu, mikä tarkotti, et se odotti mun sanovan jotain. Ei mitään epämääräsiä selityksiä, joiden oli tarkotus saada kuulija paremmalle mielelle, vaan sen, mitä mä halusin sanoa. Itelleni.
- Mä halusin... Joskus pitää vaan saada lentää, tiiät sä? Ees hetken, vaikka sen jälkeen rysähtäiskin maahan.
- Mä tiiän.
Tää oli ihan samanlaista ku viimeks, kun mä olin paikattavana. Sillon se oli vaan loppu. Tää oli... jotain muuta.
Me käveltiin ilman mitään varsinaista päämäärää, kunnes tultiin tuttuun paikkaan. Kiikuille. Oli aamuyö, taatusti pakkasta ja me istahettiin kiikkuihin. Keinuttiin hiljaa. Mari otti mua kädestä. Se katto mua silmiin ja mä katoin takasin, eikä se tuntunu pahalta. Alko sataan lunta. Se oli varmaan tän talven ensilumi. Isoja hiutaleita, jotka tippu hijalleen alas, ei, leijaili. Niitä tipahteli Marin hiuksiin ja nenänpäähän. Se katto ylös, pyyhki lumen ja hymyili.
Mä seurasin hiutaleita. Mari kysy multa kerran, miltä lumisade kuullostais, jos sillä ois ääni. Mä en tienny sillon. En välittäny.
Se ois helinää. Ja mä tiedän nyt, et joskus on hetkiä, jolloin sen voi kuulla.
Vastaukset 1
Vanhimmat
en ole aiempia tekstejäsi lukenut, mutta itse ainakin tykkäsin tuosta pätkästä ja miksei siitä saisi kunnollista loppua kirjalle. tämä ei varmaan ole lopullinen versio tekeleestäsi, säätämisen jälkeen minä ainakin uskon, että voi tuosta ihan kunnollinen opus tulla :)