Tiimarin silmälaseissa hämärässä luen sinua ja minua ja meitä.Voin olla väärässä, voin olla. Sitä en ehdi ajatella tai en kirjoita. Tästä ei tule runoa, eikä proosaa, tästä tulee tunnetta. Kilometrin pohjalta, metristä.
Äiti on kaunis, haluan muistaa kauneuden. Hänen kätensä olivat niin kauniit vielä kuollessaan. Sota teki työnarkomaaniksi, perin sitä solua. Pelätty ja arvostettu, sylitön äiti, sylittömiä tyttäriä. Silmät kosteina olohuoneen ovella, kun imetin tytärtäni ja puhuin lapselle kuin itselleni. Tyynnytellen, lohdutellen, ruokkien.
Pelästyin, kun kuulin äitiä ja Kalevalaa näytelmäkerhossa. Itkin, kun lausui runoja. Häpesin nukkavierua takinlievettä ukin hautajaisissa. Sanoin suorat sanat, äiti alkoi pelätä minua.
Annan kaiken anteeksi, jos alan itkemään jonkun tähden. Olen antanut paljon anteeksi.
Pisara taivaalta koputtaa ikkunaan, minä en näe sitä. Kaikki näkymätön on olennaista, paitsi kun katsot suoraan silmieni sisään ja sekunniksi päästät sinisen huudon. Osaan olla kuin en huomaisi. Itkeä nyyhkyttämättä, se vie voimat ja kostautuu. Ikkunasta näkyy maisema, tunnen sen kuin olisin elänyt aina tässä maisemassa.
Tässä ei ole itua ja tässä on koko juoni ja punaiset langat. En anna omia kuteitani, kudon vielä yhden maton. Sisar laittaa loimet, minulle, kutojasukua. Mutta kuka hakkaa kiinni, kuka saa, kenellä leikkaamattomat kädet?
Minä en voi.
Minä en osaa.
Minä olen olemassa.
Minun täytyy lopettaa.
Minä vetäydyn.
Minä alan huutamaan.
Minä itken kohta.
Minä tulen ja suutelen sinut!
Äiti on kaunis, haluan muistaa kauneuden. Hänen kätensä olivat niin kauniit vielä kuollessaan. Sota teki työnarkomaaniksi, perin sitä solua. Pelätty ja arvostettu, sylitön äiti, sylittömiä tyttäriä. Silmät kosteina olohuoneen ovella, kun imetin tytärtäni ja puhuin lapselle kuin itselleni. Tyynnytellen, lohdutellen, ruokkien.
Pelästyin, kun kuulin äitiä ja Kalevalaa näytelmäkerhossa. Itkin, kun lausui runoja. Häpesin nukkavierua takinlievettä ukin hautajaisissa. Sanoin suorat sanat, äiti alkoi pelätä minua.
Annan kaiken anteeksi, jos alan itkemään jonkun tähden. Olen antanut paljon anteeksi.
Pisara taivaalta koputtaa ikkunaan, minä en näe sitä. Kaikki näkymätön on olennaista, paitsi kun katsot suoraan silmieni sisään ja sekunniksi päästät sinisen huudon. Osaan olla kuin en huomaisi. Itkeä nyyhkyttämättä, se vie voimat ja kostautuu. Ikkunasta näkyy maisema, tunnen sen kuin olisin elänyt aina tässä maisemassa.
Tässä ei ole itua ja tässä on koko juoni ja punaiset langat. En anna omia kuteitani, kudon vielä yhden maton. Sisar laittaa loimet, minulle, kutojasukua. Mutta kuka hakkaa kiinni, kuka saa, kenellä leikkaamattomat kädet?
Minä en voi.
Minä en osaa.
Minä olen olemassa.
Minun täytyy lopettaa.
Minä vetäydyn.
Minä alan huutamaan.
Minä itken kohta.
Minä tulen ja suutelen sinut!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuka on onnellinen, mistä?
En töni, vanhukset ja lapset ensin.
Jonotan, mutta en mielelläni.
Minun vuoroni tulee,
kassa laskee ropoja,
minä puristan nyrkkiini
sirut ja helmen.
Se on helmi.
Siitä tulee melkein hiottu.
Se on oltava niin.
........
Häpäisen itseni, en halua häpäistä.
Niin keskeneräistä, valmista ei milloinkaan.
Keskenmeno, keskenpano.
Sattui se.
Sattuu yhä,
ei saisi ajatella.
Porskuttaa eteenpäin kuten muut.
Mutta en ole ollut kuten muut,
mielistelkööt ne.
Minä otan kerman, lopulta.
Joo, joo.
Hyvää yötä miettimättä!
En uskalla, se on totta.
Jos puukotetaankin väärällä puukolla.
Kilpikonnamies hymyilee pilvien pitseissä,
mutta en halua viereensä,
en kannoksi kekoon tai tuhkaksi,
ei, en vielä.
Jotain, ihan vähän, on vielä nähtävää
täällä kaikkialla
puolipiste.
Ei tarvi tulkata.
Ei tarvi huomata.
Ei tarvi...kuin nukkua.
En avannutkaan silmiäni!
Joku sanoo, että hölmö.
Okei, olen -
mutta jonkin sortin hulluista
kukaan ei tunnista yhtä paljon!
Se tulee sieltä takaa
se on pakotettu tulemaan
se seivästetään tulemaan!
Se on oikeassa,
muut yhtä lailla,kaikki -
mutta sillä on käyttämätön ase,
eikä sillä uhkaa kukaan.
Sitä ei voi myydä,
ei ostaa,
ei pantata.
Se lunastetaan.