KEVENNYKSEKSI.
Olen kuullut tarinan ennenkin. Kopioin nyt erään henkilön profiilisivulta galleriasta. Menee näin:
Aikaa elämälle.
Kalastajavene rantautui pienen meksikolaiskylän laituriin. Amerikkalainen turisti kysyi kalastajalta, miten kauan häneltä oli mennyt saaliin hankkimiseen. "Ei kovinkaan kauan", meksikolainen vastasi. "Miksi sitten et kalastanut kauemmin ja enemmän?" kysyi turisti.
Meksikolainen selitti, että hänen pieni saaliinsa riitti hyvin täyttämään hänen ja perheensä tarpeet. Vieras ihmetteli: "Mihin sitten käytät jäljelle jäävän ajan?" "Nukun myöhään, leikin lasteni kanssa ja otan nokoset vaimo kainalossa. Illalla menen kylälle ja tapaan ystäviäni. Näppäilen vähän kitaraa ja nautin elämästä."
Amerikkalainen keskeytti: "Minulla on akateeminen loppututkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa pidempään joka päivä. Sitten voit myydä ylimääräiset kalat ja voit ostaa isomman veneen. Se tuo enemmän rahaa, ja voit ostaa monta troolaria. Sen sijaan, että möisit kalat välittäjälle, voit neuvotella suoraan jalostamon kanssa ja ehkä perustaa oman. Sitten voit jättää tämän kylän ja muuttaa Mexico Cityyn, Los Angelesiin tai jopa New Yorkiin. Sieltä käsin voit sitten johtaa yritystäsi."
"Miten kauan siihen menisi?" kysyi meksikolainen.
"Ehkä noin 20-25 vuotta", vastasi turisti.
"Ja sitten?"
"Siitä vasta varsinainen hauskuus alkaa", vastasi turisti.
"Kun kauppa käy, voit myydä osakkeet ja kääriä miljoonia."
"Miljoonia? Entä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen voit jäädä eläkkeelle, asettua pieneen rannikkokylään, nukkua myöhään, leikkiä lastenlastesi kanssa, käydä vähän kalassa, ottaa nokoset vaimo kainalossa, viettää illat ystävien kanssa ja näppäillä vaikka vähän kitaraa."
Olen kuullut tarinan ennenkin. Kopioin nyt erään henkilön profiilisivulta galleriasta. Menee näin:
Aikaa elämälle.
Kalastajavene rantautui pienen meksikolaiskylän laituriin. Amerikkalainen turisti kysyi kalastajalta, miten kauan häneltä oli mennyt saaliin hankkimiseen. "Ei kovinkaan kauan", meksikolainen vastasi. "Miksi sitten et kalastanut kauemmin ja enemmän?" kysyi turisti.
Meksikolainen selitti, että hänen pieni saaliinsa riitti hyvin täyttämään hänen ja perheensä tarpeet. Vieras ihmetteli: "Mihin sitten käytät jäljelle jäävän ajan?" "Nukun myöhään, leikin lasteni kanssa ja otan nokoset vaimo kainalossa. Illalla menen kylälle ja tapaan ystäviäni. Näppäilen vähän kitaraa ja nautin elämästä."
Amerikkalainen keskeytti: "Minulla on akateeminen loppututkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa pidempään joka päivä. Sitten voit myydä ylimääräiset kalat ja voit ostaa isomman veneen. Se tuo enemmän rahaa, ja voit ostaa monta troolaria. Sen sijaan, että möisit kalat välittäjälle, voit neuvotella suoraan jalostamon kanssa ja ehkä perustaa oman. Sitten voit jättää tämän kylän ja muuttaa Mexico Cityyn, Los Angelesiin tai jopa New Yorkiin. Sieltä käsin voit sitten johtaa yritystäsi."
"Miten kauan siihen menisi?" kysyi meksikolainen.
"Ehkä noin 20-25 vuotta", vastasi turisti.
"Ja sitten?"
"Siitä vasta varsinainen hauskuus alkaa", vastasi turisti.
"Kun kauppa käy, voit myydä osakkeet ja kääriä miljoonia."
"Miljoonia? Entä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen voit jäädä eläkkeelle, asettua pieneen rannikkokylään, nukkua myöhään, leikkiä lastenlastesi kanssa, käydä vähän kalassa, ottaa nokoset vaimo kainalossa, viettää illat ystävien kanssa ja näppäillä vaikka vähän kitaraa."
Vastaukset 9
Vanhimmat
Huomista ei ole:)
Siksikin kiitos!
( 190107 )
Peilit ovat särkyneet niin kuin sydän.
Emme näe niistä itseämme,
vain toisen.
Jokainen lyönti rinnassamme todistaa yksityisyydestämme. Minä olen minä.
Syytäessäni sitä lauseina toisen kasvoille,
olenkin kiinni hänessä.
Minä olen minä, ja minulla on
vapaus omaan, loukkaamattomaan
elämääni.
Särkyneet peilit eivät jätä ihmistä rauhaan.
Ne tulevat vastaan katujen kulmissa, irrallisissa lauseissa
jotka muistuttavat menneistä pettymyksistä.
Kipeämpää kuin paljas suru on ilon muisto.
Nyt kun kaikki on paljastunut, ja näyttäytyy karkeassa valossa.
Voi minua, iloitsin pettäjän käsivarsilla!
Kaikilla meillä on särkyneet peilit.
Sydäntemme hakatessa niiden säleistä pintaa vasten
rosot repivät lihaamme rikki.
Tempoilemme itseytemme kahleissa.
Yksinäisinä öinä puremme käsivarttamme
kiroten itseämme kuuman kaipauksen tähden.
Hänen ihanat, pehmeät kätensä!
Olkoon niin.
Luovutan hänet elämälle.
Toivon hänelle kaikkea hyvää - mutta en sano sitä,
koska tiedän, sanoihini kätkeytyisi kuitenkin ivaa, katkerin sävyin:
kaikkea hyvää sulle sitten vaan,
koitapa pärjäillä, itsesi kanssa, jos pystyt.
Vaikenen.
Kohtaan sydämeni kivun.
Olen kuin rukoillen äänettä - en edes tiedä ketä, mutta jos
on joku
ylhäällä jossain
joka kuulee pienen ihmisen kivun -
toivon hiljaa peilini parantumista, nähdäkseni
eräänä päivänä itseni.
Olisin vapaa, rakastamaan. Ehkä vähän
vapaampi?
Ehkä kipeästi ja pienin askelin.
Kiitos elämän lahjasta.
Mahdollisuudesta.
Hyväksyä jalkojensa kipu, sydämensä rosot,
ja kulkea eteenpäin syyttämättä.
Opetella antamaan anteeksi - itselleenkin.
Se on monta kertaa vaikeinta.
Minä olen minä, ja minulla on
oma, velvoittava vastuullisuuteni, mahdollisuutena
kasvuun ja parantumiseen.
En sano tätä syytäen kasvoillesi, alleviivaten
sinun velvollisuuttasi parantua.
Sanon itselleni, oman peilini edessä -
ja tiedän, siinä on vielä niin kovin paljon vääristäviä säröjä.
Aloituksesi piristi minun päivääni, tarkoituksensa täytti siis. Tuollaisesta raivokkaasta reuhtomisesta tunnistaa toisinaan itsensä. Näkee oman surkuhupaisan hahmonsa juoksemassa kuvitellun ajan ja saavuttamisen kehässä. Onneksi sentään useimmiten naurattaa eikä itketä.
Alunperin otsikko pisti silmääni peilien takia. Minä pidän niistä. Joskus olen aiheesta itsekin jotain näpytellyt. Ehkäpä juuri tämän viehtymyksen takia olen tälle palstalle asettunut: sepä se vasta suuri peilaaja on, vääristäjä ja omalla tavallaan äärettömän mielenkiintoinen. Peilitodellisuudet ovat vain toisinaan melko uuvuttavia. Minäkin olen huomannut olevani miljoona eri ihmistä, yhtä aikaa sekä mies että nainen ja kaikkea siltä väliltä. Runoni puolestaan osoittavat monen mielestä sen, että minulla on ollut sangen mielenkiintoinen elämä: niin paljon äärimmäistä iloa ja surua, kummallisia tapauksia ja epäonnistuneita ihmissuhteita, että on suorastaan ihme, että olen selvinnyt järjissäni. Tosin muutamat ovat epäilleet sitäkin. Palstaoleilu kävisi kai helpommaksi, jos todella muuttuisin runojeni henkilöiksi. Huh. Vaan nytpä naputtelin ohi aiheen. :) Kunhan höpötin, kun muistelen sinunkin joskus aiheesta vääntäneen.
Runosi (oletan, että se on omaa tuotantoasi toisin kuin aloituksen lainattu tarina) miellyttää minua monestakin syystä. Se on nopea, ei liian harkittu. Näin pitkässä virityksessä on vain parempi, ettei jokaista säettä ole punnittu kriitikonläpäiseväksi. Runosi voi lukea huolettomasti läpi, napata omalla iholle tulevat tunnelmat miettimättä sen kummemmin. TAI siitä voi halutessaan kaivella jos jonkinlaista kerrostumaa ja piilomerkitystä. Juuri sopivasti viitteellinen ja epämääräinen.
Lukiessa tulee mukava fiilis. Runo etenee luontevasti ja nopeuden vaihtelut ynnä välihengähdykset pitävät mielenkiinnon yllä. Pidän keskivaiheen kiihdytyksestä ja lopun suvannosta. "Helpommassa" runossa lopun elämänviisaus saataisi vaikuttaa teennäiseltä. Tässä taas, alun varovaisen hallinnan etsimisen ja keskivaiheen maininkien jälkeen, lopetus istuu hyvin juuri sellaisenaan, tuntuu oikealta. Kiitos siitä.
Lainaan vielä tähän Jorge Luis Borgesia. Tutustuin runoilijaan Johanna Sinisalon romaanin "Lasisilmä" kautta. Herran runo "Peilit" ryydittää Sinisalon teoksen juonta. Olin aikonut lainata runoilijaa kirjastosta, mutta olin unohtanut aikomukseni kunnes sinä rupesit täällä puhumaan peileistä. :) Joka tapauksessa suosittelen lukemaan koko runon.
--
"ihmettelen nyt, harhailtuani vuosikaudet
ymmälläni erilaisten kuiden alla,
mikä kohtalon oikku mahtoi tehdä sen
että peilit niin pelottavat minua.
--
Jumala on luonut yöt jotka pukeutuvat
uniin ja peilikuvien muotoihin
jotta ihminen tuntisi olevansa heijastus
ja turhuus. Siksi ne säikyttävät meitä."
(Lainaus: Jorge Luis Borges, "Peilit". 1960. suom. Pentti Saaritsa. Runosta on tässä vain pieni osuus eivätkä säkeistöt ole tietääkseni alkuperäisessä yhteydessään peräkkäin.)
Luulen että tavassamme kirjoittaa on joiltain osin samaa?
Miten sitä sanoisi.
Tarkastella kirjoittamista ilmiönä ja kirjoittamisen ilmiöitä... Myös itse luomiaan mielikuvia kuin ulkoa- tai sivultapäin niin kuin kenen tahansa tekstiä, niin kuin se sitten palstalla onkin, sanoina muiden joukossa, informaation kierteisessä tulvassa?
Vain tekijä itse tietää lähtökohtansa. Lukijoille - jotka ovat tietävinään - runo on materiaalia. Materiaalia jonka kautta he eivät aisti niinkään kirjoittajan elämää vaan omia kokemuksiaan ja tunnemuistojaan, vaikkakin sitten määrittelevät myös kirjoittajaa näiden - omien tuntemustensa - perusteella.
Tämä ensimmäinen runo (Peilit) on jotenkin tärkeä. En oikein osaa sanoa miten.
Se syntyi hyvin nopeasti, muutamassa minuutissa ja muokkasin lopputulosta vain vähän.
Runo syntyi toisen keskustelun yhteydessä palstalla. Vaikka se on fiktiivinen runo - ei siis suoraan minun elämästä - koin kirjoittaessani nuo tunnot hyvinkin todellisina. Oli siinä toki omaakin juttua menneisyydestä mutta runon puhujahenkilö on kuvitteellinen, fiktiivinen luomus. Ei kuitenkaan ainoastaan sitä. En voinut välttyä ajatukselta että runo koskettaa jonkun oikean ihmisen tunteita ja ehkäpä fiktion kautta annan nyt muotoa jonkun oikealle kivulle.
Sukupuolinen rooli runossa ei ole terävä mutta koin puhujahenkilön eli minähenkilön enemmän naiseksi, ja hänet josta puhutaan - > hänen ihanat, pehmeät kätensä! < - mieheksi.
Runon tekijänä tulen mukaan viimeisessä säkeistössä. Siinä on tavallaan läsnä sekä runon fiktiivinen päähenkilö että myös runon tekijä äitiparta, puhujaääni on yhtä paljon minun kuin runohenkilön:
> En sano tätä syytäen kasvoillesi, alleviivaten
sinun velvollisuuttasi parantua.
Sanon itselleni, oman peilini edessä -
ja tiedän, siinä on vielä niin kovin paljon vääristäviä säröjä. <
Tämän runon tarkoitus ei siis ole syytää kenenkään kasvoille vaatimusta oman kipeytensä kohtaamisesta ja hoitamisesta, tämä on vain runo aiheesta, tarkoitettu lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille jotka elävät prosessiaan läpi. Myönnän myös että minun, kirjoittajan, elämä on vaillinaista ja tarvitsee monessa kohdassa parantumista. Olemme matkalla.
Myös toinen runo on paljolti fiktiivinen, ainakin kuvastona.
Kukat tuoksuivat, / vaikka kukaan ei ollut tuonut niitä minulle / ja pöytä oli tyhjä.
ei kuvaa oman elämäni tapahtumaa, kuten ei myöskään:
Sinun kätesi ei silittänyt poskeani, / et taipunut kasvojeni ylle
En elänyt tämänkaltaisissa henkilökohtaisissa muistoissa kirjoittaessani runoa. Kyse on tavallaan rekvisiitasta, tarpeellisesta kuvastosta.
Asia jonka käsittelemiseen kuvastoa eli rekvisiittaa käytän on monella tapaa todellinen. Runo kertoo uudesta alkamisesta. Siinä mielessä kyse on faktarunosta, tällä tasolla. Haluan joka päivä kokea uuden ja tuoreen alkamisen.
Kuitenkin tämän verran.
Osoittaakseni että nämäkin ovat
lauseita.
Jokaisen on löydettävä laulunsa.
Jos puhun laulusta, sanon laulavani tai että joku laulaa, kuvailen laulua tms.
Se on sanoja jotka viittaavat lauluun, on korkeintaan laulun kuva, lauseita jotka puhuvat laulusta.
Ei laulu itse.
Todellinen laulu jokaisen on löydettävä omakohtaisesti.
Laulu ei ole vain romantiikkaa utuisten purppuratunnelmien päällä. Elämän laulu on myös siellä missä ihminen - hän joka laulaa - kärsii ja huutaa valittavassa sydämessään. Ehkäpä laulu onkin - juuri siellä.
Kiitti kommenteistasi ja heips.
Muuten. Minäkin oon joskus pitänyt peileistä. En osaa tarkalleen sanoa miksi. Kait ne jotenkin liittyy asioiden peilaamiseen, kuvien ja todellisuuden suhteeseen. Peilithän ovat todellisia. Ne ovat todellisia peilejä. Ihminen joka katselee itseään peilistä on todellinen.
Peilikuva on todellinen peilikuva mutta ei ole ihminen.
Harrastaessani valokuvausta peilit ja niistä heijastuvat asiat olivat keskeinen elementti kuvissani.
Olet oikeassa kyllä (ainakin siltä osin, millaisina minä ajatuksesi näen), minäkin luen ja erittelen runoja täällä ja muualla ulkopuolelta tarkastellen. Palstalla se tosin on joskus lähes mahdotonta, sillä niin monet täällä kokevat kirjoittamisen henkilökohtaisten tunteidensa purkuvälineenä. Selvästi henkilökohtaisista lähtökohdista niin aiheellisesti kuin teemallisestikin kirjoitettua runoa on paha mennä arvioimaan kuin "mitä tahansa kanokirjallista tuotosta". Hmm.
Omat runoni kuten sinunkin ovat usein sanoina täyttä fiktiota, mutta samalla tavoin myös minun tekstieni teemat, kertomukset maailmasta ja ihmisestä yleensä, kumpuavat omista kokemuksistani. En ole lainkaan varma, voisiko kukaan kirjoittaa yhtään mitään käsittelemättä sitä jotenkin omista lähtökohdistaan, tulkitsemalla omien kokemustensa kautta. Hyvin kiehtovaa kirjoittamisesta tekee vielä tuo mainitsemasi seikka: maailmassa on kai rajaton määrä mahdollisuuksia, lukemattomia ihmiskohtaloita, ja sen takia kaikki kirjoittamamme, omalla kohdallamme fiktio, on jollekulle toiselle totisinta totta. Minun täytyy istua ihan hiljaa hetken, kun vain ajattelenkin sitä. Taikuutta.
Jos sinä kiität minua kommentistani runoosi, minä puolestani otan iloisena vastaan sinun kommenttisi kommentistani. Erityisen antoisaa on lukea omaa tulkintaasi runoistasi ja pujahtaa paksujen kerrostumien maailmaan, jossa viihtyisi kauan, mikäli ei olisi mitään muuta tekemistä. Keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu meidän päällämme, meidän päällemme. Ja nyt minun täytyy tosiaan mennä kohtaamaan se muu tekeminen. :) Oli hyvin hauskaa lukea kirjoittamaasi, mukava turista takaisin.
Olet oikeassa kyllä (ainakin siltä osin, millaisina minä ajatuksesi näen), minäkin luen ja erittelen runoja ulkopuolelta tarkastellen. Palstalla se tosin on joskus lähes mahdotonta, sillä niin monelle täällä kirjoittaminen on henkilökohtaisten tunteiden purkuväline. Silloin on paha mennä arvioimaan runoa kuin "mitä tahansa kaunokirjallista tuotosta". Henkilökohtaiset ovat aina asia erikseen, niissä voi joko elää mukana tai sitten ei.
Kuten sinun runosi, omanikin ovat usein sanoina täyttä fiktiota. Teemat, kertomukset maailmasta ja ihmisestä yleensä, pohjautuvat kuitenkin yleensä omiin kokemuksiini. En olisi laisinkaan varma, että kukaan voisi kirjoittaa yhtään mitään käsittelemättä aihetta kokemustensa kautta. Runoiluun ja kirjoittamiseen muutenkin liittyy vielä mainitsemasi kiehtova seikka: maailmassa on kai rajaton määrä mahdollisuuksia, lukemattomia ihmiskohtaloita, ja sen takia kaikki kirjoittamamme, omalla kohdallamme fiktio, on jollekulle toiselle totisinta totta. Minun täytyy istua hetki ihan hiljaa, kun vain ajattelenkin sitä. Taikuutta.
Minä puolestani kiitän sinua mielenkiintoisesta kommentista kommenttiini. Erityisen antoisaa on lukea omaa tulkintaasi runoistasi, pujahtaa paksujen kerrostumien maailmaan, jossa viihtyy kauan, mikäli ei ole muuta tekemistä. Keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu päällämme ja päällemme. Ja minun on todellakin mentävä kohtaamaan se muu tekeminen. :) Oli mukavaa lukea kirjoittamaasi, hauska turista takaisin.
Joo. Kaks versiota. Voit valita paremman. (Voi sormiani, voi, voi).
( 190107 )
Tänä aamuna heräsin lintujen lauluun.
Kukat tuoksuivat,
vaikka kukaan ei ollut tuonut niitä minulle
ja pöytä oli tyhjä.
Sinun kätesi ei silittänyt poskeani,
et taipunut kasvojeni ylle
painaaksesi hellän suudelman otsalleni
niin kuin joskus.
Mutta elämä tuoksui kaikkialla ympärilläni
uuden alkamisen mahdollisuutena.
Tässä vaiheessa päivää,
oltuani hetken aikaa ajatusteni kanssa
hiljaa,
tunnusteltuani sydäntäni, kiitettyäni
ja kuunneltuani kirkkaiden purojen solinaa kaiken läpi
niin avartavana, selkeyttävänä,
voin sanoa
siitä mitä kirjoitin:
Tänä aamuna heräsin lintujen lauluun.
En jatkanut, kuten olisin voinut jatkaa,
näitä kompleksisia runoja
rakentaessani,
että linnut ovatkin pirstaleiksi räjähtäviä ihmisruumiita
ja niiden laulu kranaattien ujeltaessa bosnialaisen kylän reunamilla
äitien itkua kuolemannäkyjen kauhussa.
Ei, en kirjoittanut niin.
Kuitenkin tämän verran.
Osoittaakseni että nämäkin ovat
lauseita.
Jokaisen on löydettävä laulunsa.
Kaikilla meillä on kipumme.
Ken oivaltaa kivun mahdollisuudet, seisoo kynnyksellä, josta avautuu kauniit näkymät.
Seison vielä kynnykselläni ja kerään hiljaa voimia, mutta jonain päivänä ulkoa kantautuva linnun laulu on niin vastustamaton, että astun kynnykseni yli uusiin maisemiin.