Parin kuukauden hiljaisuuden ja kustantajien etanamaisuuden kiroamisen jälkeen olen alkanut taas kirjoittamaan ja ihan vain neuvoa kysyäkseni postaan ensimmäisestä luvusta pätkän. Kertokaa jos tyylissä tai sanailussa on jotain viallista.
***
Vanhaan ja kuluneeseen anorakkiin pukeutunut mies katseli edessään aukeavaa maantietä mietteliäänä. Hän oli ajanut vuorokauden tauotta ja sitä edeltänyt viikko oli ollut huonoilla yöunilla. Hän tunsi väsymyksen painavan silmäluomiaan raastavalla voimalla, mutta pakotti itsensä ajattelemaan selkeästi. Hänen käytettynä hankkima Ford Sierra-henkilöauto oli rumasta ulkomuodostaan huolimatta toiminut kuin kellopeli. Polttonestesäiliö oli puolillaan. Pelkääjän paikalla lojui hänen edellisen työnsä palkkionsa jäänteet. Niistä oli säästeliäästi käyttäen suunnilleen kahdeksi vuodeksi, mutta takkimies ei ollut kaikista säästeliäin rahan suhteen. Hänen tottumuksillaan ne riittäisivät suunnilleen vuodeksi.
Haukotellen takkimies käänsi radion päälle. Hän odotti kuulevansa paikallisen radioaseman aikamerkin tai jonkin kauempaa kuuluvan yölähetyksen. Hän pyöritti taajuusvalitsinta lyhytaalloilta keskipitkiltä pitkille, mutta ei saanut kuulumaan muuta kuin Utahista kuuluvan mormonikirkon lähetyksen, minkä ilmakehän häiriöt kuitenkin sekoittivat epäselväksi rätinäksi, mistä erotti vain muutamia sanoja. Puhujan miltei hysteerisen raivokasta julistusta ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta. Aivan kuin puhuja olisi itsekin tiennyt puhuvansa vain mitättömän pienen vähemmistön äänellä ja yritti siksi saada kuulijoita vain vielä mielettömämmällä raivolla.
"Pää kiinni", takkimies tokaisi itsekseen ja sammutti radion. Vaikka hän pelkäsi nukahtavansa ennen kuin löytäisi sopivan paikan pysähtyä hän ei siltikään ollut tarpeeksi epätoivoinen kuunnellakseen raivohullua Raamattuvyöhykkeen saarnaajaa, joka äänensävyn raivokkuudesta päätellen uskoi itsekin puheensa tulesta, tulikivestä, rikinkatkuisesta ilmasta ja vastenmielisistä S/M-leikeistä paholaisten kanssa. Taikauskoa tai ei, hän ei halunnut edes pakosta kuunnella raivohullua saarnaajaa jos vain pystyi sen välttämään. Sietäminen oli ensimmäinen askel lyhyellä matkalla aivopestyksi mielipuoleksi.
Takkimies oli kohdannut useita sellaisia elämänsä aikana ja yksikään kohtaaminen ei ollut miellyttävä.
Takkimies oli siirtynyt paikallisteille Interstate 86:lta. Osavaltioiden väliset tiet olivat nopeita, mutta niitä kulkevat oli helppo jäljittää. Kaiken muun huonon lisäksi ne olivat tylsiä. Hänen täytyi pysähtyä ja hankkia polttoainetta mieluummin ennen kuin tulisi pimeä. Burley vaikutti mukavalta kaupungilta sen lyhyen ajan perusteella jonka hän oli siellä viettänyt ajettuaan sinne Interstaten liittymästä. Exxonin ketjuun kuuluvan huoltoaseman yllä oleva kyltti näytti lukemaa 18:47 kun hän ohjasi autonsa itsepalvelupaikalle. Puolisynteettisen polttonesteen hinta oli 2,32 dollaria litralta. Paikka oli tyypillinen lajinsa edustaja, missä vuorossa oleva alipalkattu ja yhtä kaikki myös alityöllistetty nuorison edustaja istui luodinkestävän kopin suojissa ja ratkoi ristikkoa jos ei tehnyt jotain muuta ajanvietettä. Työ ei ollut raskasta, mutta siinä oli hyvin todellinen riski menettää henkensä. Tankattuaan autonsa hän koetteli taskujaan löytääkseen lompakkonsa. Takkimies ei ollut tottunut niihin. Aikaisemmin hän oli pitänyt käteisensä käärönä tai sitten sähköisessä muodossa. Lompakko oli ollut liiketoiminnan kylkiäisenä saatu bonus ja sen seurana oli Roland D. Mackenzien nimelle kirjoitettu passi, missä ei ollut yhtään leimaa. Nimen keskimmäinen kirjain D tarkoitti Dwightia. Passin mukaan hänen nimensä oli Roland Dwight Mackenzie ja se oli täydellisen laillinen pikapassi. Hänen henkilöllisyytensä oli liiketoiminnan tulos ja liiketoimi oli tehty sen laittomuudesta täysin tietoisena. Koeteteltuaan sivutaskut ja povitaskut hän löysi kymmenen centin kolikon anorakkinsa rintataskusta. Roland pysähtyi hetkeksi miettien mitä hän tekisi yllättävällä löydöllään.
Yllättävästä ja sillä hetkellä täysin järkeenkäyvästä mielijohteesta huvittuneena hän naurahti ja heitti kolikon ilmaan terävällä luunapilla. Ohut, hopeanhohtoinen raha pyöri niin nopeasti että se näytti pieneltä kuulta joka oli laskeutunut maan päälle. Ainoastaan katulampusta heijastuva valo kertoi sen olevan kolikko. Saavutettuaan nousunsa lakipisteen luunapin ja painovoiman vetovoimat olivat hetken ajan tasoissa ennen kuin kolikko lähti putoamaan kohti maata. Se ei kuitenkaan ehtinyt sinne asti, sillä takkimiehen käsi pysäytti sen. Nopea liike iski kolikon oikean käden kämmenselkää vasten. "Kruunalla Nevada ja klaavalla Oregon", hän sanoi ja nosti kolikon peittävän käden pois.
Franklin D. Rooseveltin profiili katsoi hänen peukaloaan kohti lempeän määrätietoisesti. Arpa oli heitetty ja sattuma oli päättänyt tulevaisuuden. Nyt vain ihmisen oli päätettävä seuraisiko hän niitä.
"Nevada se siis on", Roland huokaisi kohtaloonsa alistuneena ja sujautti kolikon takaisin takkinsa rintataskuun. Vihellellen vanhaa Tom Pettyn kappaletta hän käveli kopille, joka hoiti myyntikojun ja vartijan kopin virkaa. Sää oli lämmin ja sadetta ei ollut luvassa. Tyyneltä Mereltä tulevat myrskyt eivät päässeet Kalliovuorten ylitse ja Atlantilta tulevat sateet taas valuivat maahan viimeistään keskilännessä. Jalkoja peittävät kuhmuiset sotilaskengät rahisivat lohkeilevalla asfaltilla hänen nojatessa myyntitiskiin.
Huoltoaseman myyjä oli juuri sellainen kuin hän odotti. Yksityiskohdat luonnollisesti vaihtelivat, mutta henkilöryhmä oli juuri sitä mitä hän oli odottanut. Nuori, silmälaseja käyttävä ja kyllästynyt sälli, joka hämmästyttävää kyllä - luki kirjaa. Roland luki kirjan nimilehden mietteliäänä ennen kuin teki läsnäolonsa selväksi.
"Terve. Mitä luet", hän aloitti ystävällisen uteliaaseen sävyyn.
Sälli hätkähti hereille mietteliäästä transsistaan ja laski kirjan pöydälle. "En mitään", tämä aloitti ja henkäisi pari kertaa syvään. Roland hymyili tilanteen ironisuudelle lukiessaan kirjan nimilehden: 150 PLAYMATES OF PLAYBOY.
"Ei vaikuta kovinkaan kiinnostavalta", Roland sanoi virnistäen huvittuneesti. "Mitä oikeasti luit? "
Sälli katseli polttoainepumpuille päin varmistaakseen hiljaisuuden ja veti paikkaan ja henkilöön sopivan kirjan välistä lukemansa teoksen.
"Aika kevyttä luettavaa", takkimies totesi tunnistettuaan kannessa virnuilevan hilpeän mieshenkilön ja kaksi vihreää arpakuutiota joista toinen oli ykkönen. "Noppamies on hauska kirja", Roland naurahti ja tunnusteli housujensa taskuja ja löysi lompakkonsa oikeasta etutaskusta. Miten se edes saattoi mahtua sinne ilman että sen huomasi?
"Vakava myös", sälli vastasi ja kääntyi katsomaan tietokonetta joka kertoi otetun polttoaineen määrän desilitran tarkkuudella. "Tuleeko mitään muuta? "
"Kyllä. Kartta Nevadasta. "
Sälli ojensi pyydetyn lehtiön kapeasta luukusta mitä käytettiin vähien myynnissä olevien tuotteiden vaihtoon. "Se ja polttoaine on yhteensä 34, 56 dollaria. "
"Varsinaista riistoa", takkimies totesi kaivaessaan 50:n dollarin setelin lompakostaan. Setelitaskussa oli lukemattomia sellaisia. Hänellä oli ollut hallussa yli miljoona käteisenä, mutta liikkuminen, asuminen, syöminen ja näkymättömissä pysyminen oli lohkaissut siitä huomattavan otoksen. Viisi sadan dollarin seteliä oli siististi taiteltuna ja muoviin käärittynä hänen vasemman saappaansa sisäpohjan alla. Loput rahat olivat pelkääjän paikalla lojuvassa kassissa, jonka rähjäinen ulkomuoto peitti sen todellisen sisällön.
"Minkä itse voin näille hinnoille", sälli kysyi retorisesti ja oli oikeassa.
"Et mitään", Roland myönsi ja livautti vaihtorahat lompakkoonsa. "Auf wiedersehen", hän lisäsi ja suuntasi autoonsa. Rennolla liikkeellä hän istui kuljettajan istuimelle, käynnisti moottorin ja veti turvavyön kiinni. Hän oli aina varma siitä että sellaisen pitäminen oli pelkästään järkevää. Yksi hänen muinaisista tutuistaan oli vakaumuksellisesti kieltäytynyt turvavöistä. Tämä oli sanonut että se kuristi ja sai hänet klaustrofobisen kauhun valtaan. Moista oli vaikea uskoa, sillä hän mielellään oli levännyt pahvilaatikkoon tehdyssä sängyssä. Roland hymyili ironisesti muistaessaan että kyseinen turvavöitä pelkäävä klaustrofobinen laatikossa nukkuja oli lentänyt kymmenen metriä ilmassa ja jättänyt lähes yhtä pitkän verestä ja vaatteenpaloista koostuvan vanan jälkeensä ennen kuin se päättyi betoniseinää koristavaksi läiskäksi.
Talonmiehellä oli kestänyt viisi tuntia saada seinään iskeytynyt veri irti ja siltikin se oli täytynyt maalata uudelleen.
Hän ohjasi autonsa pois huoltoasemalta ja suuntasi kohti länttä. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hän saapui Twin Fallsiin, missä hän pysähtyi syömään hätäisen ja mauttoman aterian. Hän heitti syömiensä hampurilaisten jäänteet roskakoriin ja jatkoi ajomatkaansa kääntyen etelään US-93:lle, joka vei Nevadaan. Liikenne oli pääasiassa kohti Nevadaa ihmisten mennessä pelaamaan ansaitsemiaan rahoja sallivammassa osavaltiossa.
***
Sellaista siis...
***
Vanhaan ja kuluneeseen anorakkiin pukeutunut mies katseli edessään aukeavaa maantietä mietteliäänä. Hän oli ajanut vuorokauden tauotta ja sitä edeltänyt viikko oli ollut huonoilla yöunilla. Hän tunsi väsymyksen painavan silmäluomiaan raastavalla voimalla, mutta pakotti itsensä ajattelemaan selkeästi. Hänen käytettynä hankkima Ford Sierra-henkilöauto oli rumasta ulkomuodostaan huolimatta toiminut kuin kellopeli. Polttonestesäiliö oli puolillaan. Pelkääjän paikalla lojui hänen edellisen työnsä palkkionsa jäänteet. Niistä oli säästeliäästi käyttäen suunnilleen kahdeksi vuodeksi, mutta takkimies ei ollut kaikista säästeliäin rahan suhteen. Hänen tottumuksillaan ne riittäisivät suunnilleen vuodeksi.
Haukotellen takkimies käänsi radion päälle. Hän odotti kuulevansa paikallisen radioaseman aikamerkin tai jonkin kauempaa kuuluvan yölähetyksen. Hän pyöritti taajuusvalitsinta lyhytaalloilta keskipitkiltä pitkille, mutta ei saanut kuulumaan muuta kuin Utahista kuuluvan mormonikirkon lähetyksen, minkä ilmakehän häiriöt kuitenkin sekoittivat epäselväksi rätinäksi, mistä erotti vain muutamia sanoja. Puhujan miltei hysteerisen raivokasta julistusta ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta. Aivan kuin puhuja olisi itsekin tiennyt puhuvansa vain mitättömän pienen vähemmistön äänellä ja yritti siksi saada kuulijoita vain vielä mielettömämmällä raivolla.
"Pää kiinni", takkimies tokaisi itsekseen ja sammutti radion. Vaikka hän pelkäsi nukahtavansa ennen kuin löytäisi sopivan paikan pysähtyä hän ei siltikään ollut tarpeeksi epätoivoinen kuunnellakseen raivohullua Raamattuvyöhykkeen saarnaajaa, joka äänensävyn raivokkuudesta päätellen uskoi itsekin puheensa tulesta, tulikivestä, rikinkatkuisesta ilmasta ja vastenmielisistä S/M-leikeistä paholaisten kanssa. Taikauskoa tai ei, hän ei halunnut edes pakosta kuunnella raivohullua saarnaajaa jos vain pystyi sen välttämään. Sietäminen oli ensimmäinen askel lyhyellä matkalla aivopestyksi mielipuoleksi.
Takkimies oli kohdannut useita sellaisia elämänsä aikana ja yksikään kohtaaminen ei ollut miellyttävä.
Takkimies oli siirtynyt paikallisteille Interstate 86:lta. Osavaltioiden väliset tiet olivat nopeita, mutta niitä kulkevat oli helppo jäljittää. Kaiken muun huonon lisäksi ne olivat tylsiä. Hänen täytyi pysähtyä ja hankkia polttoainetta mieluummin ennen kuin tulisi pimeä. Burley vaikutti mukavalta kaupungilta sen lyhyen ajan perusteella jonka hän oli siellä viettänyt ajettuaan sinne Interstaten liittymästä. Exxonin ketjuun kuuluvan huoltoaseman yllä oleva kyltti näytti lukemaa 18:47 kun hän ohjasi autonsa itsepalvelupaikalle. Puolisynteettisen polttonesteen hinta oli 2,32 dollaria litralta. Paikka oli tyypillinen lajinsa edustaja, missä vuorossa oleva alipalkattu ja yhtä kaikki myös alityöllistetty nuorison edustaja istui luodinkestävän kopin suojissa ja ratkoi ristikkoa jos ei tehnyt jotain muuta ajanvietettä. Työ ei ollut raskasta, mutta siinä oli hyvin todellinen riski menettää henkensä. Tankattuaan autonsa hän koetteli taskujaan löytääkseen lompakkonsa. Takkimies ei ollut tottunut niihin. Aikaisemmin hän oli pitänyt käteisensä käärönä tai sitten sähköisessä muodossa. Lompakko oli ollut liiketoiminnan kylkiäisenä saatu bonus ja sen seurana oli Roland D. Mackenzien nimelle kirjoitettu passi, missä ei ollut yhtään leimaa. Nimen keskimmäinen kirjain D tarkoitti Dwightia. Passin mukaan hänen nimensä oli Roland Dwight Mackenzie ja se oli täydellisen laillinen pikapassi. Hänen henkilöllisyytensä oli liiketoiminnan tulos ja liiketoimi oli tehty sen laittomuudesta täysin tietoisena. Koeteteltuaan sivutaskut ja povitaskut hän löysi kymmenen centin kolikon anorakkinsa rintataskusta. Roland pysähtyi hetkeksi miettien mitä hän tekisi yllättävällä löydöllään.
Yllättävästä ja sillä hetkellä täysin järkeenkäyvästä mielijohteesta huvittuneena hän naurahti ja heitti kolikon ilmaan terävällä luunapilla. Ohut, hopeanhohtoinen raha pyöri niin nopeasti että se näytti pieneltä kuulta joka oli laskeutunut maan päälle. Ainoastaan katulampusta heijastuva valo kertoi sen olevan kolikko. Saavutettuaan nousunsa lakipisteen luunapin ja painovoiman vetovoimat olivat hetken ajan tasoissa ennen kuin kolikko lähti putoamaan kohti maata. Se ei kuitenkaan ehtinyt sinne asti, sillä takkimiehen käsi pysäytti sen. Nopea liike iski kolikon oikean käden kämmenselkää vasten. "Kruunalla Nevada ja klaavalla Oregon", hän sanoi ja nosti kolikon peittävän käden pois.
Franklin D. Rooseveltin profiili katsoi hänen peukaloaan kohti lempeän määrätietoisesti. Arpa oli heitetty ja sattuma oli päättänyt tulevaisuuden. Nyt vain ihmisen oli päätettävä seuraisiko hän niitä.
"Nevada se siis on", Roland huokaisi kohtaloonsa alistuneena ja sujautti kolikon takaisin takkinsa rintataskuun. Vihellellen vanhaa Tom Pettyn kappaletta hän käveli kopille, joka hoiti myyntikojun ja vartijan kopin virkaa. Sää oli lämmin ja sadetta ei ollut luvassa. Tyyneltä Mereltä tulevat myrskyt eivät päässeet Kalliovuorten ylitse ja Atlantilta tulevat sateet taas valuivat maahan viimeistään keskilännessä. Jalkoja peittävät kuhmuiset sotilaskengät rahisivat lohkeilevalla asfaltilla hänen nojatessa myyntitiskiin.
Huoltoaseman myyjä oli juuri sellainen kuin hän odotti. Yksityiskohdat luonnollisesti vaihtelivat, mutta henkilöryhmä oli juuri sitä mitä hän oli odottanut. Nuori, silmälaseja käyttävä ja kyllästynyt sälli, joka hämmästyttävää kyllä - luki kirjaa. Roland luki kirjan nimilehden mietteliäänä ennen kuin teki läsnäolonsa selväksi.
"Terve. Mitä luet", hän aloitti ystävällisen uteliaaseen sävyyn.
Sälli hätkähti hereille mietteliäästä transsistaan ja laski kirjan pöydälle. "En mitään", tämä aloitti ja henkäisi pari kertaa syvään. Roland hymyili tilanteen ironisuudelle lukiessaan kirjan nimilehden: 150 PLAYMATES OF PLAYBOY.
"Ei vaikuta kovinkaan kiinnostavalta", Roland sanoi virnistäen huvittuneesti. "Mitä oikeasti luit? "
Sälli katseli polttoainepumpuille päin varmistaakseen hiljaisuuden ja veti paikkaan ja henkilöön sopivan kirjan välistä lukemansa teoksen.
"Aika kevyttä luettavaa", takkimies totesi tunnistettuaan kannessa virnuilevan hilpeän mieshenkilön ja kaksi vihreää arpakuutiota joista toinen oli ykkönen. "Noppamies on hauska kirja", Roland naurahti ja tunnusteli housujensa taskuja ja löysi lompakkonsa oikeasta etutaskusta. Miten se edes saattoi mahtua sinne ilman että sen huomasi?
"Vakava myös", sälli vastasi ja kääntyi katsomaan tietokonetta joka kertoi otetun polttoaineen määrän desilitran tarkkuudella. "Tuleeko mitään muuta? "
"Kyllä. Kartta Nevadasta. "
Sälli ojensi pyydetyn lehtiön kapeasta luukusta mitä käytettiin vähien myynnissä olevien tuotteiden vaihtoon. "Se ja polttoaine on yhteensä 34, 56 dollaria. "
"Varsinaista riistoa", takkimies totesi kaivaessaan 50:n dollarin setelin lompakostaan. Setelitaskussa oli lukemattomia sellaisia. Hänellä oli ollut hallussa yli miljoona käteisenä, mutta liikkuminen, asuminen, syöminen ja näkymättömissä pysyminen oli lohkaissut siitä huomattavan otoksen. Viisi sadan dollarin seteliä oli siististi taiteltuna ja muoviin käärittynä hänen vasemman saappaansa sisäpohjan alla. Loput rahat olivat pelkääjän paikalla lojuvassa kassissa, jonka rähjäinen ulkomuoto peitti sen todellisen sisällön.
"Minkä itse voin näille hinnoille", sälli kysyi retorisesti ja oli oikeassa.
"Et mitään", Roland myönsi ja livautti vaihtorahat lompakkoonsa. "Auf wiedersehen", hän lisäsi ja suuntasi autoonsa. Rennolla liikkeellä hän istui kuljettajan istuimelle, käynnisti moottorin ja veti turvavyön kiinni. Hän oli aina varma siitä että sellaisen pitäminen oli pelkästään järkevää. Yksi hänen muinaisista tutuistaan oli vakaumuksellisesti kieltäytynyt turvavöistä. Tämä oli sanonut että se kuristi ja sai hänet klaustrofobisen kauhun valtaan. Moista oli vaikea uskoa, sillä hän mielellään oli levännyt pahvilaatikkoon tehdyssä sängyssä. Roland hymyili ironisesti muistaessaan että kyseinen turvavöitä pelkäävä klaustrofobinen laatikossa nukkuja oli lentänyt kymmenen metriä ilmassa ja jättänyt lähes yhtä pitkän verestä ja vaatteenpaloista koostuvan vanan jälkeensä ennen kuin se päättyi betoniseinää koristavaksi läiskäksi.
Talonmiehellä oli kestänyt viisi tuntia saada seinään iskeytynyt veri irti ja siltikin se oli täytynyt maalata uudelleen.
Hän ohjasi autonsa pois huoltoasemalta ja suuntasi kohti länttä. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hän saapui Twin Fallsiin, missä hän pysähtyi syömään hätäisen ja mauttoman aterian. Hän heitti syömiensä hampurilaisten jäänteet roskakoriin ja jatkoi ajomatkaansa kääntyen etelään US-93:lle, joka vei Nevadaan. Liikenne oli pääasiassa kohti Nevadaa ihmisten mennessä pelaamaan ansaitsemiaan rahoja sallivammassa osavaltiossa.
***
Sellaista siis...
Vastaukset 1
Vanhimmat
vitsin murjaisit?:)