En oikein tiennyt, mihin tämän viestin laittaa, joten pistin tänne. Kommenttia saa pistää ja neuvot ei olisi pahitteeksi.
Elikkä.. Oon 6 henkisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Äidilläni, isosiskollani, pikkuveljelläni ja -siskollani on AD/HD. Iskä ja minä olemme ainoat, jolla ei ole.
Äiti hössöttää meidän kaikkien perään aivan liikaa, sisokonikin, vaikka hän on yli 18. Hän on aina valvomassa, että minä ja isosiskoni tulemme kotia. Pikkusisarukseni ovat ensimmäisellä luokalla [veli] ja toinen on 6 vuotias [sisko]. Pikkuveljeni on rasavilli ja pikkusiskoni silloin, kun tulee vieraita. Isosiskoni kanssa en ole koskaan pahemmin tullut toimeen ja häntä ei kotona pahemmin näykään.
Voitte kuvitella millaista elämä täällä on.. Monesti tuntuu, ettei jaksa ollenkaan, kun koko ajan ympärillä huudetaan. Äiti ja isosisko tappelevat koko ajan, tai sitten pikkusisarukset riitelevät keskenään. Välillä tuntuu, että tekisi mieli lähteä kokonaan pois. Tämä on yhtä kaaosta. Koko ajan pitäisi yrittää ymmärtää, miksi he ovat tuollaisia.
Jään itse väkisin varjoon, ja joskus perheellä menee kauankin aikaa huomata, jos minua painaa jokin. Kyseinen asia ei tosin vaivaa itseä, koska haluan elää omaa elämääni, enkä halua muiden sotkeutuvan siihen.
Olisiko mitään käteviä pärjäämisvinkkejä? Itsellänikin on taistelua syömisen kanssa, ja koko muu perhe piruilee siitä koko ajan. Äiti pakkosyöttää hyvin monesti, sisko piruilee terveellisestä ruokavaliosta ja iskäkin on joskus sanomassa jotakin.
Voimia niille, jotka elävät ad/hd perheessä. Tää ei oo helppoa..
Elikkä.. Oon 6 henkisen perheen toiseksi vanhin lapsi. Äidilläni, isosiskollani, pikkuveljelläni ja -siskollani on AD/HD. Iskä ja minä olemme ainoat, jolla ei ole.
Äiti hössöttää meidän kaikkien perään aivan liikaa, sisokonikin, vaikka hän on yli 18. Hän on aina valvomassa, että minä ja isosiskoni tulemme kotia. Pikkusisarukseni ovat ensimmäisellä luokalla [veli] ja toinen on 6 vuotias [sisko]. Pikkuveljeni on rasavilli ja pikkusiskoni silloin, kun tulee vieraita. Isosiskoni kanssa en ole koskaan pahemmin tullut toimeen ja häntä ei kotona pahemmin näykään.
Voitte kuvitella millaista elämä täällä on.. Monesti tuntuu, ettei jaksa ollenkaan, kun koko ajan ympärillä huudetaan. Äiti ja isosisko tappelevat koko ajan, tai sitten pikkusisarukset riitelevät keskenään. Välillä tuntuu, että tekisi mieli lähteä kokonaan pois. Tämä on yhtä kaaosta. Koko ajan pitäisi yrittää ymmärtää, miksi he ovat tuollaisia.
Jään itse väkisin varjoon, ja joskus perheellä menee kauankin aikaa huomata, jos minua painaa jokin. Kyseinen asia ei tosin vaivaa itseä, koska haluan elää omaa elämääni, enkä halua muiden sotkeutuvan siihen.
Olisiko mitään käteviä pärjäämisvinkkejä? Itsellänikin on taistelua syömisen kanssa, ja koko muu perhe piruilee siitä koko ajan. Äiti pakkosyöttää hyvin monesti, sisko piruilee terveellisestä ruokavaliosta ja iskäkin on joskus sanomassa jotakin.
Voimia niille, jotka elävät ad/hd perheessä. Tää ei oo helppoa..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei,
voin hyvin eläytyä tilanteeseesi, sillä olen seurustellut ADD.ta sairastavan ihmisen kanssa. Seurusteluaikanamme mietin usein pelolla tulevaisuutta ja mahdollista perhe-elämää sairauden kanssa.
Olet nuori ja siinäkin mielessä perheesi armoilla, mikä tekee tilantestasi varsin kipeän. Perhettään on vaikea jättää. Ehkä tähän hätään antaisin maallikon neuvona sinulle ohjeen muistaa, ettet ole vastuussa perheen hössöttäjien käytöksestä. Älä siis yritä tulkita heidän käytöksestään, ettet olisi tärkeä ihminen, tai että heillä olisi kykyä ottaa tunteitasi huomion normaalilla tavalla.
tilanteesi. JOs se yhtään lohduttaa, ajattele että jonain päivänä voit muuttaa pois ja elää omaa elämääsi.
Itse olen naimisissa adhd miehen kanssa ( diagnosoitu). Onneksi lääkitys on parantanut mm. keskittymiskykyä valtavasti. Silti , edelleen minä olen se joka muistaa ja muistuttaa...
Mutta, onhan adhd ihminen myös luova, erilainen... onhan heissä hyviäkin puolia....!
Tietty heissä hyviäkin puolia on :) on vaan välillä niin poikki niistä huonosita puolista, ettei hyviä meinaa jaksaa nähdä. mutta kiitos :)
Lukiessani tuota viestiäs, pystyin niin hyvin kuvittelemaan sun tilanteen ja pahan mielen. Omilla läheisilläni ei ADHD:ta ole, mutta opintojeni puolesta oon siihen monesti törmännyt ja sitä yliopistolla opiskellut.
Täytyy vain toivoa sulle tsemppiä ja todellakin, aikansa kutakin tässä elämässä. Itselläni oli hankala lapsuus, isä oli alkoholisti ja pienestä alkaen olen kuunnellut ja nähnyt perheväkivaltaa. Perheessä muuten asiat ok, äiti käynyt kouluja, iso maalaistalo maalla, työpaikat vanhemmilla jne. Jotenki löysin itseni tuosta sun tilanteesta siten, että mä olin koko nuoruuteni yksinäinen eikä mua oikein huomattu perheessä, paitsi negatiivisella tavalla. Kyllähän siitä arvet jää eikä niitä välttämättä aikakaan hävitä. Oon nyt 23v. Mutta elämässä on muutakin.
Ootko puhunut isäsi kanssa asiasta? Ehkä hän ymmärtää sua paremmin kuin luulet. Luulen myös, että kaikki äidit hössöttävät lapsistaan, etenkin jos lapset asuvat vielä kotona. Kun minä muutin kotoa opiskelukaupunkiin, suhteeni äitiini muuttui täysin, todella huonosta vähitellen ihan hyväksi äiti-tytär-suhteeksi.
Älä liikaa ajattele äitisi ja siskosi riitelyä, sekin on ihan normaalia, vaikka tuntuu varmasti kurjalta. Ja että pää hajoaa.
Itseäni piristää aina joku uusi harrastus. En välttämättä jaksa sitä kauan, mutta on kiva kokeilla jotain uutta ja mukavaa.
Hyvä pärjäämisvinkki on mun mielestä sellainen, että pidä itsesi puolia ja pidä itseäsi tärkeänä ihmisenä, vaikka et kuulisi sitä ääneen sanottavankaan. Mä olen oppinut nyt tuohon edelliseen ja tuntuu hyvältä. Etsi uusia kivoja juttuja elämään, aloita harrastus, vietä aikaa mukavien kavereiden kanssa, keskity elämän mukaviin asioihin,siihen mistä tykkäät, mistä haaveilet, suunnittele kesälle joku kiva erityinen juttu jne.
Kovasti vaan tsemppiä ja jaksamista!
t.Lastentarhanope-opiskelija Paula