vauva ja ura?

joten olen varmasti joistakin asioista kanssasi erimieltä. Ensinnäkin haluan ehdottomasti olla lapseni ensimmäiset ikävuodet hänen kanssaan kotona. Silloinkin pystyy vaatimaan omatoimisuutta lapselta, vaikka äiti onkin paikkalla tukemassa ja turvallisuuden tunnetta antamassa. Haaveeni on aina ollut tulla äidiksi. Se on minulle tärkeintä elämässä. Työ tulee vasta kaukana perässä! No, meitä on moneksi. =)

Kyllähän sinä varmasti pystyt yhdistämään urasi ja lapsesi, niin teke moni ihminen. Se on vain siltä lapselta sitten pois, tietenkin! (Ja mielestäni myös sinulta.)
On erilaisia hoitopaikka vaihtoehtoja, jonne voit lapsesi lykätä. (Jos haluat, että joku muu viettää enemmän lapsesi kanssa aikaa kuin sinä itse...näkee ekat kävelyaskeleet ja muut oppimiset.) Mutta jos haluat, voit toki viedä lapsen tarhaan äitiysloman päätyttyä ja palata kiireellä töihin, jolloin et jää jälkeen mistään siellä tapahtuvasta.
Sitten haet lapsesi illalla hoidosta, ruokit sen ja laitat nukkumaan. Ja tällöin teille jää yhteiset viikonloput..ellet työskentele silloinkin.

Kyllä sitä pystyy yhdistään uran ja lapsen, mutta mielestäni se on aina pois lapselta. Mieluitenhan lapsi olisi omien vanhempiensa kanssa kotona. Kaikkeen tietysti sopeutuu...kai. Muistuttaisin kuitenkin, jos viet sen tulevan lapsesi päiväkotiin, että muistat että se tarhapäivä on lapselle kuin työpäivä- ei mitään rentoa oleskelua/lomaa. Isot ryhmät ja tiukka kuri, jotta kaikki ohjat pysyy käsissä. Siellä ei ehditä huomioimaan lastasi ja hänen tarpeitaan yksilöllisesti, vaikka niin luvattaisiinkin. Se ei taas ole hoitajien vaan liian isojen ryhmien ansiota!

Juu, mutta tämä oli vain minun mielepiteeni.

..että kun lapsi ilmoittaa tulostaan, niin kaikki muu maailmassa tulee merkityksettömäksi. Työ, harrastukset, valitettavasti välillä jopa se oma mies. Kun nainen tulee raskaaksi niin sitä alkaa tuijottamaan vain siihen omaan napaan ja kasvavaan mahaan ja jotenkin kääntyy ihan täysin sisäänpäin tutkimaan vain omia tuntemuksiaan. Sen seurauksena raskaana olevia naisia usein sanotaan vähän yksinkertaisiksi tai jopa tyhmiksi jotka eivät muista mitään eivätkä ymmärrä mitään eivätkä pysty keskittymään töihin tai siihen mitä joku sulle puhuu. Joten turha olla huolissaan siitä että miten työn ja uran käy, veikkaan että siinä vaiheessa kun se vaavi on masussa niin sua ei vois vähempää kiinnostaa työnteko. :)

No, yksilöitähän me kaikki ollaan ja jokainen reagoi raskauteen omalla tavallaan, mutta kun tulee raskaaksi niin sitä tavallaan tsemppaa ja yrittää kaikkensa että saisi elämän järjestykseen vauvan vuoksi. Eli kaiken vaan on järjestyttävä, ei siinä muu auta. :)

Alkakaa vain huoletta yrittämään lasta. Lapset on siunaus eikä niitä kaikille tule tuosta noin vaan, toisille ei ikinä. Joten parempi tänään kuin huomenna. :)

Oma mielipiteeni asista on, että kyllä ne pystyy yhdistämään - ja ilman että lapsi jäisi hirveästi pois mistään. Tai tähän uskon.

Aion tutkijaksi, väikkäriä juuri aloittelen, samoin yritämme mieheni kanssa lasta saada alulle. Olen aina halunnut lasta, mutta myös mielenkiintoista ja antoista uraa. Eihän sekään voi äidille olla hyväksi, jos hän kokee uhranneensa uransa lapsen takia, ja syyttäisi lasta tällaisesta ratkaisusta? Jos äiti haluaa töitä tehdä niin tehköön! Äidille työt tuovat aivan varmasti yhtä hyvän mielen kuin lapsikin. Eihän niitä töitä ole pakko tehdä 24/7, itse ainakin yritän mahdollisuuksien mukaan tehdä lapsen ollessa pieni töitä puolipäiväisesti. Kyse on aina järjestelytaidosta ja siitä mikä on tärkeintä. Ehdottomasti aion olla lapsen ekan ja tokan vuoden kotona hänen kanssaan.

Eiköhän se elämä löydä kuosinsa lapsenkin kanssa. Uskon että asiat järjestyy kyllä aina jotenkin :)

Toistaiseksi asiasta ei vielä ole kokemusta, lapsi syntyy reilun kahden kuukauden kuluttua, mikäli kaikki sujuu hyvin. Itse en vielä ole päässyt suoranaiseen "uraputkeen", valmistuin vasta viime vuonna ja nyt olen äitiyslomaan asti määräaikaisessa työsuhteessa tutkijana.

Omalla kohdallani uran ja äitiyden yhdistäminen merkitsee ehkä ensimmäisenä sitä, että lapsen kanssa ei "voi" olla sitä kolmea vuotta, eikä myöskään edes haaveilla sitä toista lasta ns. samaan syssyyn. Tieto kuitenkin päivittyy tälläkin alalla siihen malliin, että työmarkkinoilta ei voi olla useampaa vuotta pois. Se, että tuleva lapseni joutuu vieraalle hoitoon alta yksivuotiaana tuntuu ehkä konkreettisimmalta ja ikävimmältä asialta siinä, että olen valinnut tämän alan.

Toisaalta, "uranaisen" elämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että työpäivien pitäisi olla ympäripyöreitä. Itselleni tarjoutui väitöskirjan tekomahdollisuus tuossa loppuvuodesta, mutta jätin sen tilaisuuden käyttämättä koska tiesin, että tällä alalla se tohtori-titteli tuppaa lisäämään työmatkojen määrää tuplaan (vähintään) ja työpäivän pituuttakin muutamalla tunnilla. Toistaiseksi ainoa luopuminen, jonka olen joutunut tekemään tulevan lapseni vuoksi. Meillä on onneksi vielä hyvät tukiverkostot lähellä, eli kun lapsi sairastaa, niin erittäin todennäköisesti mummot pystyvät tuolloin hoitamaan ja hakemaan/viemään päivähoitoon jos työpäivät venähtää yms. Lisättäköön tähän vielä, että mieheni on myös haasteellisella alalla (heh, pöljän kuuloista), hänellä tuppaa nuo työviikot olemaan aikalailla kuusikymmentuntisia.

Itse en jaksa kuitenkaan stressata tulevaisuudesta, vielä. Lapsi on kuitenkin niin kovasti toivottu ja rakastettu jo ennen syntymäänsä, että ihan rehellisesti voin sanoa, että mikäli vaativan työn ja äitiyden yhdistäminen ei onnistuisi, voin ryhtyä vaikka kadunlakaisijaksi (sitäkään mitenkään väheksymättä) :) Suomessa on älyttömän paljon korkeasti koulutettuja äiti-ihmisiä joiden lapset on hyvin hoidettu.

Hyvähän se on, että asioita miettii. Itse kuitenkin uskon, että kyllä sitä ihminen aina elämässä pärjää. Tottakai lapsiperheen arki on aikalailla huonosti nukuttuja öitä ja kotonakökkimistä, mutta varmasti lapsi antaa paljon enemmän kuin ottaa :)

Tulihan jupinaa, mutta rohkeutta peliin ja luottamusta itseen (ja mieheen)!